YHDEKSÄS LUKU.
Sellainen oli ollut Effin ensimmäinen Kessinissä viettämä päivä. Innstetten antoi hänelle vielä puoli viikkoa aikaa erinäisten Hohen-Cremmeniin lähetettävien kirjeiden sepittämistä varten — äidille, Huldalle ja kaksosille; mutta sitten olivat alkaneet vierailut, joille usein lähdettiin suljetuissa vaunuissa (satoi näet juuri niin uutterasti, että sellainen säännöttömyys kävi päinsä). Siitä suoriuduttua tuli maalaisaatelin vuoro. Se vaati enemmän aikaa, sillä suurten etäisyyksien vuoksi voitiin suorittaa ainoastaan yksi vierailu päivässä. Ensinnä käytiin Rothenmoorissa Borckein luona, sitten Morgnitzissa, Dabergotzissa ja Kroschentinissä, missä oltiin Ahlemannien, Jatzkowien ja Grasenabbien vieraina. Sitten seurasi vielä pari muuta, niiden joukossa Papenhagenin vanha parooni von Güldenklee. Effin saama vaikutelma oli kaikkialla sama: keskinkertaisia ihmisiä, enimmälti epäilyttävän ystävällisiä, jotka muka Bismarckista ja kruununprinsessasta puhuessaan oikeastaan vain tutkivat Effin vaatetusta, jonka toiset havaitsivat liian vaateliaaksi niin nuorelle naiselle, toiset taas liian vähässä määrin säädylliseksi hänen asemassaan olevalle naishenkilölle. Kaikessa havaittiin Berlinin koulun vaikutusta: vaistoa ulkonaiselle ja merkillistä hämmennystä ja epävarmuutta, kun tulivat esille suuret kysymykset. Borckein luona Rothenmoorissa ja samoin Morgnitzin ja Dabergotzin perheissä hänet huomattiin »ratsionalismia potevaksi», ja Kroschentinin Grasenabbien luona hänet selitettiin kerrassaan »ateistiksi». Vanha rouva von Grasenabb, joka oli kotoisin Etelä-Saksasta (syntyjään Stiefel von Stiefelstein), oli tosin tehnyt heikon yrityksen pelastaakseen Effin ainakin deismille, mutta Sidonie von Grasenabb, kolmenviidettä vuoden ikäinen vanhaneito, oli puuttunut karusti puheeseen: »Minä vakuutan sinulle, äiti, kerta kaikkiaan ateisti, ei tuumaakaan vähempää, ja sillä hyvä.» Vanha rouva, joka pelkäsi tytärtänsä, oli silloin viisaasti vaiennut.
Koko kiertoretki oli kestänyt suunnilleen kaksi viikkoa, ja kun viimeiseltä vierailulta palattiin, myöhäisenä iltahetkenä, oli joulukuun toinen päivä. Tämä viimeinen vierailuretki oli tehty Papenhageniin Güldenkleen luo, ja siinä tilaisuudessa Innstetten ei ollut voinut väistää kohtaloansa: hänen oli täytynyt puhua politiikasta vanhan Güldenkleen kanssa. »Niin, parahin piirineuvos, kun ajattelee, kuinka ajat ovat muuttuneet! Ihmisikää aikaisemmin, tai suunnilleen silloin, oli myöskin joulukuun toinen päivä, ja kelpo Louis ja Napoleonin-serkku — jos hän se oli eikä polveutunut jostakin aivan toisaalta — paukutteli raehauleilla Parisin roskaväkeä. No, se hänelle annettakoon anteeksi, siihen työhön hän oli oikea mies, ja minä puolestani kannatan periaatetta: 'Jokaisen olo on täsmälleen niin hyvä tai huono kuin hän ansaitsee'. Mutta että hän sittemmin menetti kaiken arvostelukykynsä ja aikoi vuonna 70 käydä muitta mutkitta meidän kimppuun, se oli, mitä sanonkaan, se oli hävytöntä. Saipa hän siitä veronsa. Vanha Herramme tuolla ylhäällä ei anna itseänsä pilkata, hän on meidän puolellamme.»
»Niin», sanoi Innstetten, joka oli kyllin älykäs näennäisen vakavasti käsitelläkseen sellaisiakin poroporvarillisia väitteitä. »Saarbrückenin sankari ja valloittaja ei oikein tietänyt, mitä teki. Mutta ette saa tuomita liian ankarasti häntä itseänsä. Kukapa onkaan ehdoton käskijä talossaan? Ei kukaan. Minäkin varustaudun jo laskemaan hallitusohjakset toisiin käsiin, ja Louis Napoleon, niin, hän oli kuin vahakappale katolisen tai paremmin sanoen jesuiittamaisen vaimonsa käsissä.»
»Vahakappale vaimonsa käsissä, ja vaimo teki hänelle sitten pitkän nenän. Epäilemättä, Innstetten, se hän oli. Mutta ettehän tahdo siten pelastaa tuota nukkea? Hän on tuomittu ja pysyy tuomittuna. Sinänsä ei muuten ole vielä ollenkaan todistettu», ja hänen niin sanoessaan hänen katseensa etsi pelokkaasti oman aviosiipan silmiä, »eikö naisvaltikka voi olla eduksikin, kunhan on nainen sen mukainen. Mutta mikä oli se nainen? Hän ei ollut mikään nainen, vaan parhaassa tapauksessa daami, ja siten on kaikki sanottu; 'daamissa' tuntuu jo melkein aina sivumaku. Tuo Eugenie, jonka suhteesta juutalaiseen pankkiiriin mielelläni olen mitään mainitsematta, koska vihaan hyveenkopeutta, oli jossakin määrin kotoisin café chantant'ista, ja jos se kaupunki, jossa hän eli, oli Babel, niin hän oli Babelin nainen. En voi lausua ajatustani selvemmin, koska tiedän», tässä hän kumarsi Effille, »mitä olen velkaa saksalaisille naisille. Anteeksi, armollisin, että olen ollenkaan kosketellut näitä asioita teidän kuultenne.»
Niin oli keskustelu jatkunut, kun oli sitä ennen puhuttu vaaleista, rapsista ja muusta, ja nyt istuivat Innstetten ja Effi jälleen kotona jutellen vielä puolisen tuntia. Molemmat palvelijattaret olivat jo makuulla, sillä oli kohta puoliyö.
Innstetten asteli edestakaisin lyhyessä kotinutussa ja safiaanikengissä; Effi oli vielä vierailupuvussaan, viuhka ja käsineet lepäsivät hänen vieressään.
»Niin», sanoi Innstetten keskeyttäen kävelynsä, »tätä päivää meidän oikeastaan pitäisi juhlia, mutta en vielä tiedä miten. Tuleeko minun soittaa sinulle voittomarssi tai keinuttaa haikalaa tai kantaa sinut riemukulussa läpi eteisen? Jotakin täytyy tapahtua, sillä tiedäthän, että tänään suoritimme viimeisen vierailumme.»
»Jumalan kiitos», virkkoi Effi. »Mutta se tunne, että nyt olemme rauhassa, on luullakseni meille riittävä juhla. Vain suutelon voisit minulle antaa. Mutta sitä et ajattelekaan. Koko matkalla et kajonnutkaan, kylmä kuin lumiukko. Ja aina vain sikari suussa.»
»Annahan olla, minä kyllä parannan itseni, tahdon vain toistaiseksi tietää, kuinka on tämän koko seurustelukysymyksen laita. Tunnetko vetoa toisen tai toisen puoleen? Ovatko Borcket voittaneet Grasenabbit vai päinvastoin, vai onko vanha Güldenklee sinun mieleisesi? Se, mitä hän Eugeniestä sanoi, vaikutti erittäin jalolta ja puhtaalta.»
»Kas vaan, herra von Innstetten osaa olla ivallinenkin! Minä opin tuntemaan sinut ihan uudelta taholta.»
»Ja ellei aatelimme kelpaa», jatkoi Innstetten häiriytymättä, »niin kuinka on laita Kessinin arvohenkilöiden? Mitä arvelet seuraelämästä? Siitähän lopultakin kaikki riippuu? Minä näin sinun hiljattain juttelevan reserviluutnantti-tuomarimme kanssa, sievän miehen, joka kenties kelpaisi, kunhan hän vihdoinkin pääsisi vapautumaan siitä luulosta, että Le Bourget tuli valloitetuksi takaisin sen nojalla, että hän ilmaantui rintaman sivustalle. Ja hänen rouvansa! Häntä pidetään Kessinin parhaana bostoninpelaajana, ja hänellä on kauneimmat pelimerkit. Siis vielä kerran, Effi, kuinka tulee olemaan laita Kessinissä? Voinetko tänne eläytyä? Tulletko kansanomaiseksi ja takaat minulle enemmistön, kun tahdon päästä valtiopäiville? Vai puollatko erakkuutta, erottumista kessiniläisistä, sekä kaupunkilaisista että maalaisista?»
»Luultavasti valitsen erakkuuden, ellei Mustanmiehen apteekki tempaa minua ulos. Sidonie tosin tulee ajattelemaan minua vieläkin ankarammin, mutta ei auta; tämä taistelu on taisteltava. Minun tukeni ja turvani on Gieshübler. Kuulostaa kenties hieman naurettavalta, mutta hän on tosiaankin ainoa, jonka kanssa täällä voi kunnollisesti keskustella, ainoa oikea ihminen.»
»Niin onkin», sanoi Innstetten. »Sinä osaat hyvin valita.»
»Olisitko sinä minun, ellei olisi niin laita?» virkkoi Effi painautuen hänen käsipuoleensa.
* * * * *
Tämä tapahtui joulukuun toisena päivänä. Viikkoa myöhemmin Bismarck oli Varzinissa, ja nyt tiesi Innstetten, että hänen rauhalliset päivänsä olivat olleet ja menneet jouluun asti, kenties kauemmaksikin. Ruhtinas piti hänestä erikoisesti Versaillesin ajoilta asti ja kutsui hänet usein päivällisille, kun hänellä oli vieraita, mutta myöskin yksinään, sillä nuorekas, yhtä ryhdikäs kuin älykäskin piirineuvos oli yhtä hyvin ruhtinattarenkin suosiossa.
Joulukuun neljäntenätoista saapui ensimmäinen kutsu. Oli satanut lunta, joten Innstetten aikoi ajaa reessä kaksituntisen matkan asemalle, josta oli vielä tunnin rautatiematka. »Älä huoli minua odottaa, Effi. En voi saapua takaisin ennen keskiyötä; todennäköisesti tulen vasta kahden aikaan tai myöhemminkin. En kumminkaan sinua häiritse. Voi hyvin, ja näkemiin huomenna aamulla.» Niin hän istuutui rekeen, ja isabellaväriset juoksijat kiitivät läpi kaupungin ja sitten maaseudulle kohti rautatieasemaa.
Tämä oli ensimmäinen pitkä ero, melkein kaksitoista tuntia kestävä. Effi rukka! Kuinka hän saisikaan illan kulumaan? Oli vaarallista mennä varhain makuulle, koska hän silloin heräsi varhain, ei voinut enää päästä uneen ja kuunteli kaikkea. Ei, ensin oikein väsyneeksi ja sitten sikeään uneen, se oli parasta. Hän kirjoitti kirjeen äidilleen ja lähti sitten rouva Krusen luo, jonka mielisairas tila — hän piti usein myöhään yöhön sylissään mustaa kanaa — herätti Effissä osanottoa. Hänen siten ilmaisemaansa ystävällisyyteen ei kumminkaan millään tavoin vastannut ylen kuumassa pirtissä istuva ja hiljaa ajatustaan hautova nainen. Huomatessaan, että hänen käyntinsä tuntui pirtissä pikemmin häiritsevältä kuin ilahduttavalta asialta, Effi poistui tiedustellen vain, tahtoiko sairas saada jotakin. Mutta hän torjui kaikki tarjoukset.
Sillävälin oli tullut ilta, ja lamppu oli jo sytytetty. Effi asettui huoneensa ikkunan luo ja katseli ulos metsikköön, jonka oksilla lepäsi kimmeltelevä lumi. Näkymö otti hänet kerrassaan valtoihinsa, joten hän ei välittänyt siitä, mitä tapahtui huoneessa hänen takanansa. Käännyttyään jälleen taakseen katsomaan hän huomasi Friedrichin hiljaa asettaneen sohvapöydälle tarjottimen ja lautaset. »Ah, niin, iltanen… Täytyneepä istua syömään.» Mutta ruoka ei tahtonut maittaa, ja niin hän jälleen nousi ja luki vielä kerran äidille kirjoittamansa kirjeen. Jos hänet oli jo aikaisemmin vallannut yksinäisyyden tunne, niin nyt kaksin verroin. Mitä hän olisikaan antanut, jos olisivat astuneet huoneeseen Jahnken pellavapäät tai vaikka vain Hulda. Viimeksimainittu tosin oli aina liikatunteellinen, ja häntä askarruttivat enimmälti hänen omat voittonsa; mutta olivatpa nuo voitot kuinka epäiltäviä ja kiistanalaisia tahansa, Effi olisi sittenkin mielellään kuullut niistä nyt kerrottavan. Vihdoin hän avasi flyygelin soittaakseen jotakin; mutta se ei luonnistunut. »Ei, siitä minä muutun ihan synkkämieliseksi; mieluummin luen.» Hän alkoi etsiä jotakin kirjaa. Ensimmäinen hänen käsiinsä osunut oli paksu punainen matkakäsikirja, mahdollisesti Innstettenin luutnanttiajoilta. »Niin, sitäpä minä luenkin; ei ole mitään rauhoittavampaa kuin sellaiset kirjat. Vaarallisia ovat vain kartat; mutta sen silmäjauheen, jota vihaan, minä kyllä vältän.» Niin hän avasi onnen kaupalla: s. 153. Viereisestä huoneesta kuului kellon tikitys, ja ulkona haukahteli Rollo, joka oli pimeän tultua lähtenyt suojastaan ja asettunut tänä iltana, kuten ainakin, makuuhuoneen edessä olevalle isolle punotulle matolle. Sen läheisyyden tietoisuus lievensi yksinäisyyden tunnetta, Effi saavutti melkein jonkinlaista tunnelmaa ja alkoi viipymättä lukea. Hänen avaamallaan sivulla oli puheena »Eremitage», tunnettu rajakreivin huvilinna Bayreuthin läheisyydessä; tuo houkutteli lukijaa — Bayreuth, Richard Wagner — ja niin hän luki eteenpäin: »Eremitagen kuvien joukosta mainitsemme vielä erään, joka ei vetoa mielenkiintoon kauneudellaan, mutta kylläkin iällään sekä esittämänsä henkilön vuoksi. Se on tummunut naisen muotokuva, pää pieni, kasvojenpiirteet karut, hieman kaameat, ja kaulassa röyhelö, joka näyttää päätä kannattavan. Toiset arvelevat, että hän on joku vanha rajakreivitär viidennentoista vuosisadan lopulta, toiset ovat sitä mieltä, että hän on kreivitär Orlamünde; mutta siinä suhteessa ovat kaikki yksimieliset, että kuva esittää sitä naishenkilöä, joka on myöhemmin saavuttanut hohenzollerien historiassa eräänlaista kuuluisuutta 'valkoisen naisen' nimellä.»
»Osuinpa oikeaan», virkkoi Effi laskien kirjan kädestään; »haluan säästää hermojani, ja ensimmäisenä sattuu käsiini kertomus 'valkoisesta naisesta', jota olen pelännyt niin kauan kuin ajatella voin. Mutta koska kammo kerran on jo olemassa, niin luenpahan loppuun.»
Hän avasi jälleen kirjan ja luki: »… Juuri tämä vanha muotokuva (jonka esittämä henkilö näyttelee erikoista osaa hohenzollerien sukuhistoriassa), näyttelee kuvana eräänlaista osaa Eremitage-linnan erikoishistoriassa, ja tämä seikka johtunee siitä, että se on kiinnitetty vieraalta silmältä salattuun tapettioveen, jonka takana ovat pohjakerroksesta ylös johtavat portaat. Kerrotaan, että kun Napoleon vietti täällä yötä, 'valkoinen nainen' oli astunut kehyksestään ja liikkunut hänen vuodettaan kohti. Keisari oli kavahtanut kauhistuneena istualleen, huutanut adjutanttiansa ja puhunut aina elämänsä loppuun asti suuttuneena tuosta kirotusta linnasta (maudit château).»
»Minun täytyy luopua yrityksestäni päästä rauhoittumaan tämän luettavan avulla», sanoi Effi. »Jos luen lisää, joudun varmaan kellariholviin, josta paholainen on ratsastanut tiehensä viinitynnörin selässä. Saksassa on luullakseni paljon sellaista, ja matkaoppaaseen täytyy tietenkin koota kaikki. Niinpä suljenkin mieluummin silmäni ja yritän parhaani mukaan muistella häitteni aattojuhlaa. Kaksoset eivät kyenneet kyyneliltään jatkamaan esitystänsä, ja serkku Briest väitti juhlallisesti, kaikkien silmäillessä toisiaan hämillään, että sellaiset kyynelet avaavat ihmiselle paratiisin. Hän oli tosiaankin ihastuttava ja aivan ylen veitikkamainen… Entä minä? Ja juuri täällä. Ah, enhän minä kelpaa ollenkaan suuren maailman naiseksi. Äiti olisi tänne sopinut, hän olisi määrännyt asiain sävyn, kuten piirineuvoksettaren sopii, ja Sidonie Grasenabb olisi ollut ihan nöyrä hänen edessään eikä olisi liikoja huolehtinut hänen uskostaan tai uskon puutteestaan. Minä sitävastoin… minä olen lapsi ja tulen luultavasti lapsena pysymään. Kerran kuulin sanottavan, että se on onni. En kumminkaan tiedä, liekö tuo totta. Täytyyhän ihmisen sentään aina sopia siihen, miksi hänet kerran on asetettu.»
Samassa tuli Friedrich pöytää korjaamaan.
»Onko jo myöhäkin, Friedrich?»
»Käy yhdeksää, armollinen rouva.»
»Sitä kelpaa kuulla. Lähettäkää Johanna luokseni.»
* * * * *
»Armollinen rouva on suvainnut käskeä.»
»Niin, Johanna. Minä aion mennä nukkumaan. On oikeastaan varhaista. Mutta olen kovin yksinäni. Viekää tuo kirje postilaatikkoon, ja kun ehditte takaisin, niin sittenpä jo lieneekin aika. Ja vaikka ei olisikaan.»
Effi otti lampun ja lähti makuusuojaansa. Aivan oikein, kaislamatolla makasi Rollo. Nähdessään Effin tulevan se nousi päästääkseen hänet kulkemaan ja sipaisi korvallaan hänen kättänsä. Sitten se jälleen paneutui pitkäkseen.
Johanna oli sillävälin lähtenyt viemään kirjettä viraston postilaatikkoon. Hän ei ollut pitänyt erikoista kiirettä, vaan oli alkanut keskustella rouva Paaschenin, vahtimestarin vaimon kanssa. Tietenkin nuoresta rouvasta.
»Millainen hän sitten on?» kysyi rouva Paaschen.
»Erittäin nuori hän on.»
»Se ei ole mikään onnettomuus, pikemmin päinvastoin. Nuoret — ja se juuri onkin hyvä — seisovat alinomaa vain kuvastimen edessä ja nykivät ja asettelevat paljoakaan näkemättä tai kuulematta, eivät ole vielä sellaiset, että aina laskevat kynttiläntynkiä eivätkä salli toisen saada suuteloa, koska eivät itse enää sitä saa.»
»Niin», virkkoi Johanna, »sellainen oli minun edellinen rouvani ja ihan suotta. Mutta meidän armomme ei ole ollenkaan sellainen.»
»Onko herra hyvinkin hellä?»
»Erinomaisen hellä. Kuten ajatella voitte.»
»Mutta että hän jättää hänet yksin…»
»Parahin rouva Paaschen, älkää unohtako… ruhtinas. Ja onhan hän sitäpaitsi piirineuvos. Ja pyrkii kenties vielä korkeammallekin.»
»Epäilemättä. Ja tulee pääsemäänkin. Hänessä on sellaista kurssia. Sitä sanoo aina Paaschenkin, joka tuntee ihmiset.»
Käynti virastorakennuksessa oli vienyt suunnilleen neljännestunnin, ja kun Johanna palasi, istui Effi jo kuvastimen edessä odottamassa.
»Te viivyitte kauan, Johanna.»
»Niin, armollinen rouva… Armollinen rouva suonee anteeksi… Tapasin rouva Paaschenin ja viivähdin vähän aikaa. Täällä on kovin hiljaista. On aivan iloinen tavatessaan ihmisen, jonka kanssa voi hieman keskustella. Christel on erittäin hyvä ihminen, mutta hän ei puhu, ja Friedrich on uninen ja varovainenkin eikä tahdo kunnolla mitään sanoa. Ihmisen täytyy luonnollisesti osata olla vaitikin, ja Paaschen, joka on ylen utelias, ei oikeastaan ole laisinkaan minun mieleiseni, mutta hupaisaa on sentään, kun joskus jotakin kuulee ja näkee.»
Effi huokasi. »Niin, Johanna, se onkin parasta…»
»Armollisen rouvan hiukset ovat erittäin kauniit, pitkät ja silkinhienot.»
»Niin, ne ovat erittäin hienoiset. Mutta se ei ole hyvä, Johanna.
Millaiset hiukset, sellainen luonne.»
»Epäilemättä, armollinen rouva. Onhan pehmeä luonne parempi kuin kova.
Minun hiukseni ovat myös pehmeät.»
»Niin ovat, Johanna. Ja sitäpaitsi vaaleat. Sellaisista miehet eniten pitävät.»
»Ah, se asia on hyvin erilainen, armollinen rouva. Onhan paljon sellaisiakin, jotka pitävät mustista.»
»Onpa kyllä», nauroi Effi, »minäkin olen sen jo huomannut. Asia johtunee jostakin aivan muusta. Mutta niillä, jotka ovat vaaleatukkaiset, on aina vaalea hipiäkin, niin teilläkin, Johanna, ja tahtoisinpa panna itseni vedon pantiksi, että teitä paljon ahdistellaan. Minä olen vielä sangen nuori, mutta sen tiedän sentään minäkin. Sitäpaitsi minulla on ystävätär, hänkin vaalea, ihan pellavanvaalea tukka, vielä vaaleampi kuin teillä, papin tytär…»
»Niinpä kyllä…»
»Mitä tarkoitattekaan sanoessanne 'niinpä kyllä', Johanna? Tuohan kuulostaa kerrassaan vihjailevalta ja omituiselta; eihän teillä voi olla mitään papin tyttäriä vastaan… Hän oli erittäin sievä tyttö, ja upseerimmekin — meillä näet oli upseereja, vieläpä lisäksi punaisia husaareja — olivat aina sitä mieltä. Sitäpaitsi hän ymmärsi hyvin pukuasiat — musta samettimiehusta ja siinä kukka, ruusu tai heliotrooppikin — ja kunhan silmät eivät olisi olleet niin ulkonevat… ah, teidän olisi pitänyt nähdä ne, Johanna, ainakin noin suuret, (Effi venytti nauraen oikeata silmäluontansa), niin hän olisi ollut kerrassaan kaunotar. Hänen nimensä oli Hulda, Hulda Niemeyer, ja me emme olleet edes erikoisen läheiset ystävät; mutta jos hän olisi nyt täällä ja istuisi tuossa, pienen sohvan kulmassa, juttelisin hänen kanssaan puoleenyöhön saakka tai kauemminkin. Minä ikävöin kovin ja…» hän veti Johannan pään ihan lähelle »… pelkään.»
»Ah, se asia kyllä paranee, armollinen rouva, niin on ollut meidän kaikkien laita.»
»Teidän kaikkien laita? Mitä se merkitsee, Johanna?»
»… Ja jos armollinen rouva tosiaankin kovin pelkää, niin voinhan asettaa tänne yösijani. Otan olkimaton ja kumoan tuolin, jotta pääni saa tukea, ja sitten nukun täällä huomisaamuun tai kunnes armollinen herra on palannut.»
»Hän ei tule minua häiritsemään. Hän lupasi sen nimenomaan.»
»Tai istuudun vain sohvannurkkaan.»
»Niin, se kenties kävisi päinsä. Mutta ei, sekään ei käy. Herra ei saa tietää, että olen peloissani, hän ei pidä siitä. Hän tahtoo minun olevan urhoollisen ja päättäväisen, kuten hän itse. Ja sitä minä en voi; olen ollut aina hieman vauhko… Mutta ymmärränhän hyvin, että täytyy hillitä itseänsä ja yleensäkin tehdä hänen mielikseen sellaisissa asioissa… Ja onhan minulla Rollo. Se makaa oven edessä.» Johanna nyökkäsi jokaiseen sanaan ja sytytti sitten Effin yöpöydällä palavan kynttilän. Sitten hän otti lampun. »Käskeekö armollinen rouva vielä jotakin?»
»En, Johanna. Ovatko ikkunaluukut hyvin suljetut?»
»Vain kiinni, armollinen rouva. On muuten kovin pimeätä ja ummehtunutta.»
»Hyvä, hyvä.»
Sitten Johanna poistui; Effi meni vuoteeseensa ja kietoutui peitteisiin.
Hän jätti kynttilän palamaan, koska ei aikonut heti nukkua, vaan tahtoi nyt palauttaa mieleensä häämatkaansa samoinkuin oli aikaisemmin muistellut häiden aattoiltaa ja antaa kaiken liikkua sisäisen katseensa ohi. Mutta kävi toisin kuin hän oli ajatellut, ja kun hän oli ehtinyt Veronaan ja etsi Julia Capuletin taloa, hänen silmänsä jo painuivat kiinni. Pienessä hopeisessa kynttilänjalassa palava kynttiläntynkä lyheni vähitellen, leimahti vielä kerran ja sammui.
Effi nukkui vähän aikaa aivan sikeästi. Mutta yhtäkkiä hän kavahti ääneen huutaen hereille, kuullen vielä oman huutonsa ja Rollon haukahduksen — »vau-vau» kajahti kautta eteissuojan, kumeasti ja melkein pelokkaasti. Hänestä tuntui kuin sydän olisi seisahtunut; hän ei kyennyt huutamaan, ja samassa huiskahti jotakin hänen ohitsensa, ja eteiseen johtava ovi avautui. Mutta tämä äärimmäisen hädän hetki oli samalla vapahduksen tuokio, koska näet ei tullutkaan mitään kauheata, vaan tuli Rollo, joka etsi kuonollaan hänen kättään ja sen löydettyään paneutui hänen vuoteensa eteen levitetylle matolle. Effi puolestaan oli kolmeen kertaan painanut soittokellon nastaa, ja eipä kulunut puolta minuuttia, kun jo ilmaantui Johanna, paljain jaloin, hame käsivarrella ja iso ruudukas huivi pään ja hartiain yli heitettynä.
»Jumalan kiitos, Johanna, että tulitte.»
»Mitä olikaan, armollinen rouva? Armollinen rouva on uneksinut.»
»Niin, minä olen uneksinut. Jotakin sellaista sen täytyi olla… mutta oli siinä varmaan jotakin muutakin.»
»Mitä sitten, armollinen rouva?»
»Minä nukuin ihan sikeästi ja yhtäkkiä kavahdin hereille ja huusin… se oli kenties painajainen… se on meidän suvussamme, isääni se myös vaivaa, ja hän pelottaa sillä meitä, ja vain äiti sanoo aina, että hänen tulisi hieman hillitä itseänsä; mutta helppo on niin sanoa… minä kavahdin hereille ja huusin, ja kun katsahdin taakseni, niin hyvin kuin se kävi päinsä pimeässä, väikähti jotakin vuoteeni ohi, juuri siinä, missä nyt seisotte, Johanna, ja samassa se oli tiessään. Ja kun oikein ajattelen, mikä se oli…»
»Mikä se olikaan, armollinen rouva?»
»Ja kun oikein ajattelen… en osaa sitä sanoa… mutta luulen, että se oli kiinalainen.»
»Yläkerran kiinalainenko?» ja Johanna yritti nauraa, »pieni kiinalaisemme, jonka olemme liimanneet tuolin selustaan, Christel ja minä. Ah, armollinen rouva on nähnyt unta, ja jos olittekin jo valveilla, niin kaikki oli kuitenkin vain unennäköä.»
»Tekisi mieleni niin uskoa. Mutta ihan samana hetkenä alkoi Rollo ulkona haukkua; sekin siis näki jotakin, ja sitten lennähti ovi auki, ja kelpo koira syöksähti luokseni, ikäänkuin olisi tullut minua pelastamaan. Ah, rakas Johanna, se oli kauheata. Ja minä olen niin yksin ja niin nuori. Kunpa minulla olisi täällä joku, jonka luona voisin itkeä. Mutta minä olen ylen kaukana kotoa… Ah, kaukana kotoa…»
»Herra voi palata milloin tahansa.»
»Ei, hänen ei pidä tulla; hänen ei pidä nähdä minua tällaisena. Hän kenties minulle nauraisi, ja sitä minä en voisi antaa hänelle anteeksi. Se näet oli kauheata, Johanna… Teidän pitää nyt jäädä tänne… Mutta antakaa Christelin nukkua ja samoin Friedrichin. Kenenkään ei pidä saada siitä tietoa.»
»Tai kenties voin noutaa rouva Krusen; hän ei nuku, vaan istuu kaiken yötä.»
»Ei, ei, hän on itse sitä lajia. Se mustan kanan piteleminen on samaa lajia; hän ei saa tulla. Ei, Johanna, te jäätte tänne yksin. Ja kuinka hyvä, että olette vain vetänyt ikkunaluukut kiinni. Työntäkää ne auki, oikein äänekkäästi, jotta kuulen inhimillisen äänen, jonkin inhimillisen äänen… minun täytyy nimittää sitä niin, vaikka se kuulostaakin omituiselta… ja avatkaa sitten hieman ikkunaa, jotta saan ilmaa ja valoa.»
Johanna teki kuten käskettiin, ja Effi vaipui takaisin pielukselleen ja kohta senjälkeen unenhorrokseen.