KYMMENES LUKU.
Innstetten oli palannut Varzinista vasta kuuden aikaan aamulla ja oli Rollon hyväilyt torjuen vetäytynyt mahdollisimman hiljaa omaan huoneeseensa. Hän asettui levolle niin mukavasti kuin voi ja salli Friedrichin vain tuoda matkapeitteen. »Herätä minut yhdeksän aikaan!» Niin olikin tapahtunut. Hän nousi nopeasti ja sanoi: »Tuo aamiainen!»
»Armollinen rouva vielä nukkuu.»
»Mutta onhan jo myöhä. Onko jotakin tapahtunut?»
»En tiedä; tiedän vain, että Johannan on täytynyt nukkua yönsä armollisen rouvan huoneessa.»
»Lähetä siis Johanna tänne!»
Johanna tuli. Hänen hipiänsä oli yhtä rusottava kuin ainakin, joten hän ei näyttänyt erikoisesti huolestuneen yön tapahtumista.
»Mitä on tapahtunut? Friedrich sanoo jotakin sattuneen ja kertoo teidän nukkuneen armollisen rouvan luona.»
»Niin, herra parooni. Armollinen rouva soitti kolme kertaa nopeasti peräkkäin, joten heti ajattelin sen jotakin merkitsevän. Ja niin olikin laita. Hän oli kaiketi uneksinut tai kenties se oli se muu.»
»Mikä muu?»
»Ah, tietäähän sen armollinen herra.»
»Minä en tiedä mitään. Joka tapauksessa on siitä tehtävä loppu. Ja missä tilassa tapasitte rouvan?»
»Hän oli kuin suunniltaan ja piteli kiinteästi kaulahihnasta Rolloa, joka seisoi armollisen rouvan vuoteen vieressä. Ja koira oli sekin peloissaan.»
»Entä mitä hän oli uneksinut, tai olkoon menneeksi: mitä hän oli kuullut tai nähnyt? Mitä hän sanoi?»
»Hän sanoi sen hiipineen ihan hänen ohitseen.»
»Minkä? Kenen?»
»Sen tuolta yläkerrasta. Salista tai pienestä kamarista.»
»Mielettömyyttä, sanon minä. Yhä uudelleen samaa typerää lorua; en tahdo enää kuulla siitä puhuttavankaan. Ja sitten te jäitte rouvan luo?»
»Niin, armollinen herra. Tein itselleni makuusijan ihan lähelle häntä,
Ja minun täytyi pitää häntä kädestä, ja sitten hän nukahti.»
»Nukkuuko hän vieläkin?»
»Ihan sikeästi.»
»Se huolestuttaa minua, Johanna. Ihminen voi nukkua itsensä terveeksi, mutta yhtä hyvin sairaaksikin. Meidän täytyy herättää hänet, tietenkin varovasti, jottei hän jälleen säikähdä. Friedrichin ei pidä tuoda aamiaista, minä odotan, kunnes rouva tulee. Menetelkää varovasti.»
* * * * *
Puoli tuntia myöhemmin tuli Effi. Hän näytti viehättävältä, oli ihan kalpea ja nojasi Johannaan. Mutta Innstettenin nähdessään hän syöksyi hänen luokseen ja syleili ja suuteli häntä. Samalla virtasivat kyynelet pitkin hänen poskiansa. »Ah, Geert, Jumalan kiitos, että olet kotona. Nyt on kaikki jälleen hyvin. Et saa enää lähteä, et saa jättää minua yksin.»
»Rakas Effi… jättäkää siihen, Friedrich, minä järjestän sen itse… rakas Effi, enhän jätä sinua yksin välinpitämättömyyden tai päähänpiston vuoksi, vaan pakosta; minulla ei ole valitsemisen varaa, olen palveluksessa oleva mies, en voi sanoa ruhtinaalle enkä ruhtinattarellekaan: Teidän korkeutenne, en voi tulla, vaimoni on yksinään tai vaimoni pelkää. Jos niin sanoisin, joutuisimme verrattain naurettavaan valoon, minä epäilemättä ja samoin sinäkin. Mutta juohan ensin kuppi kahvia.»
Effi joi ja vilkastui siitä ilmeisesti. Sitten hän jälleen tarttui miehensä käteen ja sanoi: »Olkoon niinkuin sanot; minä ymmärrän, ettei se käy päinsä. Ja tahdommehan me sitäpaitsi päästä ylenemäänkin. Sanon me, sillä minä toivoelen sitä oikeastaan kiihkeämmin kuin sinä…»
»Sellaisia ovat kaikki naiset», nauroi Innstetten.
»Asia on siis päätetty; sinä noudatat kutsuja kuten tähänkin asti, ja minä jään tänne odottelemaan 'korkeata herraani', johtuen siitä ajattelemaan Huldaa syreenipuun alla. Kuinka hän voinee?»
»Huldan laiset naiset voivat aina hyvin. Mutta mitä aioit vielä sanoa?»
»Aioin sanoa, että jään tänne, yksinänikin, jos se on välttämätöntä. Mutta en tähän taloon. Vaihdetaan asuntoa. Vallin luona on kauniita taloja, eräs konsuli Martensin ja konsuli Grützmacherin välissä ja eräs torin varrella, Gieshübleriä vastapäätä; miksi emme voi asua siellä? Minkätähden juuri täällä? Vierailevilta ystäviltä ja sukulaisilta olen usein kuullut, että Berlinissä perheet muuttavat pianonsoiton tai torakkain tai epäystävällisen portinvartijanvaimon vuoksi; jos se tapahtuu sellaisten joutavien asioiden vuoksi…»
»Joutavien asioiden? Portinvartijanvaimon? Älähän sano…»
»Jos se on mahdollista sellaisten asioiden vuoksi, niin täytyyhän sen olla mahdollista täälläkin, missä sinä olet piirineuvos ja ihmiset noudattavat mieltäsi ja monet ovat kiitollisuudenvelassakin. Gieshübler varmaan meitä avustaisi, jo yksin minun tähteni, sillä hän varmaan minua säälii. Sanohan, Geert, että lähdemme tästä noidutusta talosta, talosta, jossa liikkuu…»
»… Kiinalainen, tarkoitat. Näetkö, Effi, tuon kamalan sanan voi lausua hänen ilmaantumatta. Se, mitä siellä näit tai mitä luulosi mukaan hiipi vuoteesi ohi, oli pieni kiinalainen, jonka tytöt ovat liimanneet yläkerran tuolin selustaan; panenpa vetoa, että sillä oli yllään sininen nuttu ja päässä ihan litteä lakki kiiltävine nappeineen.»
Effi nyökkäsi.
»Unennäköä siis, aistiharhaa. Ja Johanna lienee kertonut sinulle eilen illalla jotakin, yläkerrassa vietetyistä häistä…»
»Ei.»
»Sitä parempi.»
»Hän ei ole kertonut minulle sanaakaan. Mutta huomaanhan kaikesta, että täällä on jotakin eriskummallista. Ja krokodiili; täällä on kaikki ylen kaameata.»
»Ensimmäisenä iltana, nähdessäsi krokodiilin, sinä pidit sitä tarumaisena…»
»Niin, silloin…»
»… Sitäpaitsi, Effi, en voi helposti muuttaa täältä pois, vaikka olisi mahdollistakin talo myydä tai vaihtaa. Asian laita on samoin kuin Varziniin lähetettävän kieltäytymisen. En voi sallia kaupunkilaisten sanovan, että piirineuvos Innstetten myy talonsa, koska hänen rouvansa on nähnyt liimatun pienen kiinalaisen haamuna vuoteensa vieressä. Jos niin menettelen, olen hukassa, Effi. Sellaisesta naurettavuudesta ihminen ei kohennu milloinkaan entiselleen.»
»Oletko siis varma siitä, ettei sellaista ole olemassa, Geert?»
»Niin en tahdo väittää. Se on asia, jonka voi uskoa tai vielä mieluummin olla uskomatta. Mutta jos otaksumillekin, että sellaista on olemassa, mitä se haittaa? Se seikka, että ilmassa lentelee basilleja, joista lienet kuullut, on paljon pahempi ja vaarallisempi kuin koko tuo haamutemmellys. Edellyttäen, että ne temmeltävät, että sellaista tosiaankin on olemassa. Sitäpaitsi minua hämmästyttää, että havaitsen sellaista pelkoa ja vapistusta sinussa, Briest-suvun jäsenessä. Aivan kuin polveutuisit jostakin pienestä porvariperheestä. Aave on samanlainen etu kuin sukupuu ja muu samanlainen, ja tunnenpa sukuja, jotka yhtä mielellään sallisivat riistää itseltään vaakunansa kuin 'valkoisen naisensa', joka tietenkin voi yhtä hyvin olla musta.» Effi oli vaiti.
»Effi, sinä et vastaa mitään?»
»Mitäpä vastaisin? Olen myöntynyt ja osoittautunut halukkaaksi noudattamaan toivomuksiasi, mutta sinä puolestasi olisit nähdäkseni voinut olla myötätuntoisempi. Kunpa tietäisit, kuinka kaipaan juuri sitä. Olen kärsinyt kovin, tosiaankin, ja sinut nähdessäni ajattelin kohta vapautuvani pelontuskastani. Mutta sinä sanot minulle vain, ettet halua tehdä itseäsi naurettavaksi, et ruhtinaan etkä kaupunkilaisten silmissä. Se on laiha lohdutus. Minä pidän sitä vähänä ja sitäkin vähempänä, kun lopulta vielä puhut ristiriitaisesti, et ainoastaan näytä itse uskovan noita asioita, vaan vaadit minulta vielä aatelista aaveylpeyttä. Sitä minussa ei kumminkaan ole. Ja kun puhut suvuista, joille heidän aaveensa on yhtä arvokas kuin heidän vaakunansa, niin minä sanon tuota makuasiaksi; minulle on vaakuna arvokkaampi. Meillä Briesteillä ei ole aavetta, Jumalan kiitos. Briestit ovat aina olleet erittäin hyvää väkeä, ja asia johtunee siitä.»
* * * * *
Kiista olisi luultavasti jatkunut ja voinut johtaa vakavaankin mielialan rikkoutumiseen, ellei Friedrich olisi tullut tuomaan armolliselle rouvalle saapunutta kirjettä. »Herra Gieshübleriltä. Tuoja odottaa vastausta.»
Effin kasvoista hävisi heti kaikki harmi; pelkkä Gieshüblerin nimen kuuleminen vaikutti häneen mieluisasti, ja kirjeen tarkasteleminen lisäsi tuota mielihyvän tunnetta. Kirje oli todellisuudessa vain kokoontaitettu paperiarkki, johon oli erinomaisin kansliakäsialoin kirjoitettu osoite »Rouva Paroonitar von Innstetten, o.s. von Briest» ja jossa sinetin sijaan oli kiinnitetty pieni pyöreä kuva, lyyra ja siinä sauva. Sauva saattoi esittää nuoltakin. Effi ojensi kirjeen miehelleen, joka sitä samoin ihasteli.
»Luehan.»
Effi avasi kirjeen ja luki: »Korkeasti kunnioitettu rouva, armollisin rouva paroonitar! Sallikaa minun liittää kunnioittavimpaan aamupäivätervehdykseeni kaikkein nöyrin pyyntö. Päiväjunalla saapuu tänne monivuotinen hyvä ystävättäreni, eräs kelpo kaupunkimme Kessinin tyttäriä, neiti Marietta Trippelli, ja viipyy luonanne huomisaamuun saakka. T.k. 17 p:nä hän on Pietarissa, missä antaa konsertteja tammikuun keskivaiheille asti. Ruhtinas Kotšukov avaa hänelle tälläkin kertaa vieraanvaraisen kotinsa. Minulle muuttumatonta ystävällisyyttänsä osoittaen on Trippelli lupautunut viettämään tämän illan luonani ja esittämään muutamia lauluja ehdottomasti minun valintaani noudattaen (hän näet ei tiedä mitään vaikeuksista). Voisikohan rouva paroonitar suostua olemaan läsnä tässä musikaalisessa illanvietossa, joka alkaa kello seitsemältä. Herra puolisonne, jonka toivon varmasti saapuvan, tulee varmaan kannattamaan nöyrintä pyyntöäni. Vieraita on ainoastaan pastori Lindequist (joka säestää) ja, luonnollisesti, leskirouva Trippel. Erinomaisin kunnioituksen tuntein A. Gieshübler.»
»Mitä arvelet?» kysyi Innstetten. »Suostummeko vai kieltäydymme?»
»Tietenkin suostumme. Se tempaa minut toisiin ajatuksiin. Ja enhän voi torjua kelpo Gieshübleriäni heti hänen ensi kertaa kutsuessaan.»
»Sitä minäkin. Friedrich, sanokaa siis Mirambolle, joka kirjeen lienee tuonut, että me rohkenemme kutsua noudattaa.»
Friedrich lähti. Hänen mentyään Effi kysyi: »Kuka on Mirambo?»
»Varsinainen Mirambo on afrikalainen rosvopäällikkö… Tanganjika-järveltä, jos maantiedon tuntemuksesi riittää niin kauas… mutta tämä on vain Gieshüblerin hiiliproviisori ja faktotum ja tulee todennäköisesti esiintymään tänä iltana hännystakkiin ja puuvillakäsineihin puettuna.»
Pieni välikohtaus oli ilmeisesti vaikuttanut Effiin suotuisasti ja suurelta osalta palauttanut hänen mielensä keveyden, ja Innstetten tahtoi tehdä parastaan edistääkseen tätä toipumista. »Olen iloinen, kun suostuit ja niin nopeasti ja arvelematta, ja nyt tahtoisin ehdottaa sinulle vielä jotakin saadakseni sinut täysin entisellesi. Huomaan selvästi, että sinua vaivaa vielä jokin yöllinen asia, joka ei sovi Effiini ja joka on välttämättä karkoitettava, ja siihen ei ole parempaa lääkettä kuin raitis ilma. Sää on oivallinen, sekä raikas että leuto, tuskin tuulen henkäystäkään; mitäpä arvelet, jos lähdemme ajelemaan, mutta kauas eikä vain Plantaašin ympäri, tietenkin reessä, ja kulkusin ja valkoisin rekipeitoin, ja palattuamme kotiin neljän tienoissa sinä lepäät, ja seitsemän aikaan olemme Gieshüblerin luona kuulemassa Trippelliä.»
Effi tarttui hänen käteensä. »Kuinka hyvä oletkaan, Geert, ja kuinka suopea. Minä näytin sinusta varmaan lapsekkaalta tai ainakin kovin lapselliselta; ensinnäkin se, että pelkäsin ja sitten, että neuvoin sinua myymään talon ja, mikä pahempi, järjestämään toisin asioita ruhtinaan kanssa. Sinunko pitäisi kääntyä yrmeäksi häntä kohtaan — sehän on naurettavaa. Onhan hän lopultakin se mies, joka ratkaisee meidän kohtalomme. Minunkin. Et voi uskoa, kuinka kunnianhimoinen olen. Olen mennyt kanssasi naimisiin oikeastaan vain kunnianhimon vuoksi. Mutta älä sentään huoli näyttää niin vakavalta. Rakastanhan sinua… kuinka sanotaankaan, kun taitetaan oksa ja riivitään siitä lehdet? Riemuellen, itkeskellen, ylenpalttisesti.»
Hän nauroi helakasti. »Sanohan minulle», jatkoi hän Innstettenin yhä ollessa vaiti, »minne tästä lähdetään?»
»Ajattelin, että ajaisimme rautatieasemalle, mutta kiertoteitse, ja sitten viertoteitse takaisin. Aterioimme asemalla tai paremminkin Golchowskin luona 'Ruhtinas Bismarckin' majatalossa, jonka ohi ajoimme tänne saapuessamme, jos vielä muistat. Sellainen vierailu on aina hyödyllinen, ja minä ja starosta Effin armosta juttelemme hieman vaaleista. Vaikka hän henkilönä ei olekaan suuriarvoinen, hän pitää kuitenkin järjestyksessä taloutensa ja keittiönsä sitäkin paremmin. Täkäläiset ihmiset osaavat syödä ja juoda.»
Tämä keskustelu tapahtui suunnilleen yhdentoista aikaan. Kahtatoista lyödessä Kruse ajoi reen oven eteen, ja Effi sijoittui siihen. Johanna aikoi tuoda jalkapussin ja turkit, mutta Effi kaipasi kaiken sen jälkeen, mikä häntä yhä painosti, raitista ilmaa siinä määrin, ettei suostunut niitä ottamaan, sallihan vain kietoa peitteen kaksin kerroin ympärilleen. Innstetten virkkoi Kruselle: »Kruse, nyt ajetaan asemalle; missä olimme jo kerran tänä aamuna. Ihmiset varmaan ihmettelevät, mutta eipä haittaa. Ajattelen että ajamme Plantaašin ohi ja sitten vasemmalle kohti Kroschentinin kirkontornia. Antakaa hevosten juosta. Meidän täytyy olla asemalla kello yhden aikaan.»
Niin lähdettiin. Kaupungin valkoisten kattojen yöpuolella leijui savu, sillä ilma tuskin liikkui. Utpatelin myllykin kiersi siipiään vain hitaasti, ja nopeasti kiiti reki eteenpäin, ihan kirkkomaan vieritse. Pensaiden oksat ulottuivat ristikkoaidan yli ja viistivät kärjillään Effiä niin että lunta varisi hänen rekipeitollensa. Tien toisella puolen oli aidattu alue, ei paljoa suurempi kuin kukkalava, ja sisäpuolella ei näkynyt mitään muuta kuin sen keskeltä kohoava nuori mänty.
»Onko tuossakin joku haudattuna?» kysyi Effi.
»On. Kiinalainen.»
Effi säpsähti; se oli kuin isku. Hänellä oli kumminkin kyllin voimia hillitäkseen itsensä ja sanoakseen näennäisen rauhallisesti: »Meidänkö kiinalaisemme?»
»Niin, meidän. Seurakunnan kalmistoon häntä ei tietenkään voitu sijoittaa, ja niin kapteeni Thomsen, joka oli tavallaan hänen ystävänsä, osti tuon paikan ja antoi haudata hänet siihen. Siinä on myöskin kivi ja kirjoitus. Kaikki tietenkin ennen minun tänne tuloani tapahtunut. Mutta siitä puhutaan yhä vielä.»
»Siinä siis kuitenkin piilee jotakin. Tarina. Sanoithan jo tänä aamuna jotakin sellaista. Ja lienee lopulta parasta, että saan kuulla, kuinka on laita. Niin kauan kuin en sitä tiedä, olen kaikista hyvistä aikeista huolimatta aina kuvitelmieni uhri. Kerro minulle asia sellaisena kuin se todellisuudessa on. Todellisuus ei voi kiduttaa minua niinkuin oma kuvitteluni.»
»Hyvä, Effi. En tahtonut siitä puhua. Mutta nyt se tapahtuu itsestään, ja se on hyvä. Siinä ei muuten oikeastaan ole mitään.»
»Yhdentekevää, eikö ole mitään vai onko paljon tai vähän. Aloitahan.»
»Niin, se on helposti sanottu. Alku on aina hankala, tarinoissakin.
Luulenpa, että on paras aloittaa kapteeni Thomsenista.»
»Hyvä, hyvä.»
»Thomsen, jonka olen jo sinulle maininnut, oli monet vuodet niinsanottu Kiinan-kävijä, kuljetti riisilasteja Shanghain ja Singaporen väliä ja lienee ollut jo kuudenkymmenen iässä saapuessaan tänne. En tiedä, oliko hän täällä syntynyt vai oliko hänellä täällä muita suhteita. Sanalla sanoen, hän tuli tänne ja möi aluksensa, vanhan laatikon, josta ei paljoakaan saanut, ja osti itselleen talon, sen, jossa me nyt asumme. Hän näet oli kerännyt ulkona maailmalla melkoisen varallisuuden. Hänen perujaan ovat krokodiili ja haikala ja luonnollisesti myöskin laiva… Thomsen siis oli täällä, erittäin taidollinen mies (niin ainakin minulle on kerrottu) ja yleisesti suosittu. Hänestä piti myöskin pormestari Kirstein ja ennen kaikkia silloinen Kessinin pastori, eräs berliniläinen, joka oli tullut tänne hieman aikaisemmin kuin Thomsen ja jolla oli täällä paljon vihollisia.»
»Sen uskon. Olen huomannut, kuinka ankaroita ja itsekylläisiä ihmiset täällä ovat. Se on luullakseni pommerilaisuutta.»
»Asia on niin eikä ole niin, miten siihen suhtautuu. On olemassa toisia seutuja, joissa ihmiset eivät ole ollenkaan ankaroita ja joissa kaikki menee ylösalaisin… Mutta katsohan, Effi, tuossa on Kroschentinin kirkontorni ihan edessämme. Emmekö luovu alkuperäisestä suunnitelmastamme ja aja mieluummin vanhan rouva von Grasenabbin luo? Jos olen asian oikein käsittänyt, ei Sidonie ole kotona. Voisimme siis uskaltaa…»
»Mitä ajatteletkaan, Geert? Onhan kerrassaan taivaallista kiitää tällä tavoin eteenpäin, ja minä ihan tunnen, kuinka alkaa tuntua oloni vapaalta ja kuinka minusta karisee kaikki pelko. Pitäisikö minun nyt luopua kaikesta tästä vain pistäytyäkseni vanhojen ihmisten vieraana ja todennäköisesti tuottaakseni heille hämminkiä? Taivaan tähden ei. Sitäpaitsi tahdon ennen kaikkea kuulla tarinan. Oli siis puheena kapteeni Thomsen, jonka otaksun tanskalaiseksi tai englantilaiseksi; hän oli varmaan erittäin siisti, korkea valkoinen kaulus ja hohtavan valkoiset liinavaatteet…»
»Aivan oikein. Sellaiseksi hänet kuvaillaan. Ja hänen mukanaan oli eräs nuori henkilö, suunnilleen kahdenkymmenen vuoden ikäinen, jonka toiset sanoivat olleen hänen veljentyttärensä, mutta useimmat hänen tyttärentyttärensä, mikä muuten ikävuosiin nähden oli tuskin mahdollista. Ja paitsi tätä sukulaista oli vielä eräs kiinalainen, samainen, joka nyt lepää tuolla rantasärkkien välissä ja jonka haudan ohi vastikään ajoimme.»
»Hyvä, hyvä.»
»Tuo kiinalainen oli Thomsenin palvelija, ja Thomsen piti hänestä siinä määrin, että hän oli pikemmin ystävä kuin palvelija. Ja niin kuluivat vuoden päivät. Sitten kerrottiin yhtäkkiä, että Thomsenin tyttärentytär, jonka nimi luullakseni oli Nina, tulisi menemään naimisiin, ukon toivomuksen mukaan erään kapteenin kanssa. Ja niinpä olikin laita. Talossa vietettiin suuret häät, berliniläinen pastori vihki heidät, ja mylläri Utpatel, joka oli lahkolainen, ja Gieshübler, johon kirkollisissa asioissa ei häneenkään oikein luotettu, olivat saaneet kutsun; mutta ennen kaikkea oli häävieraiden joukossa paljon kapteeneja puolisoineen ja tyttärineen. Ja ilo oli suuri, kuten ajatella saattaa. Illalla tanssittiin, ja morsian tanssi kaikkien kanssa, lopulta kiinalaisenkin kanssa. Sitten kuultiin yhtäkkiä sanottavan, että hän oli poissa, nimittäin morsian. Ja hän oli tosiaankin poissa, minne lieneekään joutunut, kukaan ei tiedä, mitä oli tapahtunut. Ja neljäntoista päivän kuluttua kuoli kiinalainen; Thomsen osti sen hautapaikan, jonka sinulle osoitin, ja siihen hänet haudattiin. Mutta berliniläinen pastori kuuluu sanoneen, että kiinalaisen olisi yhtä hyvin voinut haudata kristittyjen kirkkomaahan, koska hän oli ollut erittäin kunnollinen mies ja aivan yhtä hyvä kuin muutkin. Keitä hän noilla 'muilla' oikeastaan tarkoitti, on epätietoista, sanoi minulle Gieshübler.»
»Minä puolestani olen siinä asiassa aivan toista mieltä kuin pastori; sellaista ei saa lausua, sillä se on uskallettua ja sopimatonta. Niin ei olisi sanonut Niemeyerkään.»
»Pastori-parkaa, jonka nimi oli Trippel, moitittiin senvuoksi kovin, joten oli oikeastaan onni, että hän aivan pian kuoli, koska olisi muuten menettänyt virkansa. Vaikka näet kaupunki oli hänet valinnut, se oli kuitenkin häntä vastaan, aivan samoinkuin sinä, ja konsistorio tietenkin aivan erikoisesti.»
»Trippel, niinkö sanoit? Niinpä hän lienee jossakin yhteydessä sen pastorinrouva Trippelin kanssa, jonka tulemme näkemään tänä iltana?»
»Luonnollisesti. Pastori oli hänen miehensä, ja Trippellin isä.»
Effi nauroi. »Trippellin! Nyt vasta asian oikein ymmärrän. Gieshübler mainitsi jo kirjeessään, että hän on Kessinissä syntynyt, mutta minä ajattelin, että hän on jonkun italialaisen konsulin tytär. Onhan täällä viljalti ulkomaalaisia nimiä. Mutta hänpä onkin hyvä saksalainen ja polveutuu Trippelistä. Onko hän tosiaankin niin oivallinen, että on uskaltanut muuttaa itsensä italialaiseksi?»
»Maailma on sen, joka uskaltaa. Hän on muuten varsin etevä. Hän opiskeli pari vuotta Parisissa, missä oppi tuntemaan myöskin venäläisen ruhtinaan — venäläiset ruhtinaat näet ovat erittäin valistuneita, eivät välitä pienistä luokkaennakkoluuloista, ja Kotšukov ja Gieshübler, jota hän muuten nimittää 'sedäksi' ja jota melkein sopii nimittää synnynnäiseksi sedäksi, he molemmat oikeastaan ovat tehneet pikku Marian siksi, mikä hän on. Gieshübler auttoi hänet Parisiin ja Kotšukov on sitten muuntanut hänet Trippelliksi.»
»Ah, Geert, kuinka viehättävää tämä kaikki onkaan, ja millaista arkielämää olenkaan elänyt Hohen-Cremmenissä! Ei koskaan sattunut mitään erikoista.»
Innstetten tarttui hänen käteensä ja sanoi: »Niin et saa puhua, Effi. Aaveista sopii ajatella, mitä haluaa. Mutta varo erikoista tai sitä, mitä erikoiseksi nimitetään. Sen, mikä näyttää kovin houkuttelevalta — ja siihen lajiin kuuluvaksi minä luen myöskin Trippellin viettämän elämän — saa yleensä maksaa onnellaan. Minä tosin tiedän, kuinka rakastat Hohen-Cremmeniä ja olet siihen kiintynyt, mutta usein sitä pilkkailetkin ollenkaan aavistamatta, mitä merkitsevät hiljaiset päivät, sellaiset kuin Hohen-Cremmenissä vietetyt.»
»Niin ei ole laita», väitti Effi. »Tiedän varsin hyvin, mitä ne merkitsevät. Kuulen vain mielelläni jostakin muusta, ja sitten tekee mieleni saada olla mukana. Mutta olet ihan oikeassa. Ja oikeastaan minäkin ikävöin vain lepoa ja rauhaa.»
Innstetten varoitti sormellaan. »Kallein Effi kultani, tuon sinä vain jälleen keksit. Pelkkiä haaveita, milloin niin, milloin näin.»