YHDESTOISTA LUKU.
Matka sujui täysin suunnitelman mukaisesti. Kello yhden aikaan reki pysähtyi ratavallin luona »Ruhtinas Bismarckin» majatalon eteen, ja Golchowski, joka oli onnellinen nähdessään piirineuvoksen luonaan teki parastaan toimittaakseen hyvän päivällisaterian. Kun vihdoin tuotiin pöytään jälkiruoka ja Unkarin viiniä, Innstetten kutsui silloin tällöin näyttäytyneen ja asiain säännöllistä kulkua valvovan isännän, kehoittaen häntä istuutumaan pöytään ja kertomaan jotakin. Golchowski olikin oikea mies siihen virkaan; kahden peninkulman kehässä ei munittu munaa, josta hän ei tietänyt. Se kävi ilmi tänäänkin. Kuten Innstetten oli aivan oikein arvannut, oli Sidonie Grasenabb tänä samoinkuin edellisenäkin jouluna matkustanut neljäksi viikoksi »hovisaarnaajan» luo; rouva von Pallesken oli täytynyt yhtäkkiä erottaa kamarineitsyensä palveluksestaan ikävän jutun vuoksi, ja ukko Frauden laita oli huonosti — tosin kerrottiin hänen vain nyrjähdyttäneen jalkansa, mutta todellisuudessa oli sattunut halvauskohtaus, ja Lissassa husaarina olevaa poikaa odotettiin joka hetki saapuvaksi. Tällaisten juttujen jälkeen oli siirrytty vakavampiin asioihin ja johduttu puhumaan Varzinista. »Niin», virkkoi Golchowski, »onpa omituista ajatella ruhtinasta paperimyllärinä! Koko asia on sangen merkillinen; oikeastaan hän ei voi sietää kirjoittelemista, ja painettua paperia vieläkin vähemmän, mutta perustaa nyt kuitenkin paperitehtaan.»
»Aivan oikein, parahin Golchowski», virkkoi Innstetten, »mutta sellaisista ristiriidoista ei elämässä selviydy. Ja siinä ei auta mikään ruhtinas eikä mikään suuruus.»
»Ei, ei, siinä ei auta mikään suuruus.»
Tämä ruhtinasta koskeva keskustelu olisi kenties vielä jatkunut, ellei aseman merkkikello olisi samassa ilmoittanut junan saapuvan. Innstetten katsahti kelloonsa.
»Mikä juna tämä on, Golchowski?»
»Danzigin pikajuna; se ei pysähdy tässä, mutta minä menen kuitenkin aina ja lasken vaunut, ja toisinaan on ikkunassa joku, jonka tunnen. Tästä ihan pihani perältä johtavat portaat ratavallia ylös, ratavartijan asumus 417…»
»Ah, sitä me käytämme hyväksemme», sanoi Effi.
»Minä katselen kovin mielelläni junia…»
»Siinä tapauksessa on pidettävä kiirettä, armollinen rouva.»
Kaikki kolme lähtivät ja asettuivat ratavartijan asunnon vieressä sijaitsevaan kapeaan puutarhaan, joka tosin nyt oli lumen peitossa, mutta jossa oli eräs vapaaksi luotu kohta. Ratavartija oli jo siinä, lippu kädessään. Sitten kiiti juna asemalle ja samassa silmänräpäyksessä pienen vartijatuvan ja puutarhasaran ohi. Effi oli niin kiihdyksissä, ettei nähnyt mitään, katselihan vain kuin huumaantuneena viimeistä vaunua, jonka korkeassa kopissa istui jarruttaja.
»Kymmenen minuuttia vailla seitsemän se on Berlinissä», virkkoi Innstetten, »ja tuntia myöhemmin voivat Hohen-Cremmenin asujaimet, jos tuuli on suotuisa, kuulla sen kolistavan ohi. Haluaisitko lähteä mukaan, Effi?»
Effi ei vastannut mitään. Mutta katsahtaessaan häneen Innstetten huomasi hänen silmässään kyynelen.
* * * * *
Ohikiitävä juna oli herättänyt Effin mielessä kiivaan kaipauksen. Vaikka hänen olonsa olikin hyvä, hän tunsi kuitenkin olevansa kuin vieraassa maailmassa. Jos hän olikin vielä ihastellut toista tai toista asiaa, hän kuitenkin nyt tajusi, mitä häneltä puuttui, Tuolla sijaitsi Varzin, ja toisella puolen kimalteli Kroschentinin kirkontornin huippu, etäällä Morgenitzin, ja siellä asustivat Grasenabbit ja Borcket eivätkä Bellingit ja Briestit. »Niin, ne!» Innstetten oli ollut aivan oikeassa puhuessaan hänen mielialojensa nopeasta vaihtelusta; Effi näki jälleen kaikki, mikä oli jäänyt taakse, ikäänkuin kirkastettuna. Mutta vaikka hän epäilemättä olikin kaipauksen tuntein katsellut junan jälkeen, hän oli kuitenkin toisaalta liiaksi liikkuvaluontoinen antaakseen sen asian kovin mieltänsä askarruttaa, ja jo kotimatkalla, kun painuvan päivän punainen kajaste valautui hangelle, hän tunsi itsensä jälleen vapaammaksi; kaikki tuntui hänestä kauniilta ja raikkaalta, ja kun hän Kessiniin palattua astui Gieshüblerin eteissuojaan melkein täsmälleen kellon lyödessä seitsemän, hänen mielessään ei ollut ainoastaan mieluisa, vaan melkein vallatonkin tunto, jota talossa tuntuva virmajuuren ja orvokinjuuren tuoksu lienee osaltaan lisännyt.
Innstetten oli saapunut rouvineen täsmällisesti, mutta siitä huolimatta olivat toiset vieraat ehtineet jo aikaisemmin; pastori Lindequist, vanha rouva Trippel ja itse Trippelli olivat jo tulleet. Gieshübler — sinisessä hännystakissa, jonka napit olivat himmeän kullan väriset, ja nenälasit leveässä mustassa nauhassa, joka lepäsi kuin mikäkin tähdistönnauha hohtavanvalkoisilla nyppykangasliiveillä — Gieshübler kykeni vain vaivoin hillitsemään kiihtymystään. »Saanko esitellä: parooni ja paroonitar Innstetten, pastorin rouva Trippel, neiti Marietta Trippelli.» Pastori Lindequist, jonka kaikki tunsivat, seisoi hymyillen taampana.
Trippelli, suunnilleen kolmenkymmenenvuoden ikäinen, erittäin miehekästä ja nimenomaan humoristista tyyppiä, oli aina esittelyyn saakka istunut kunniasijalla sohvassa. Mutta esittelyn jälkeen hän asteli kohti lähellä olevaa korkeaselustaista tuolia ja lausui: »Minä pyydän nyt teitä, armollinen rouva, ottamaan kannettavaksenne virkanne taakat ja vaarallisuudet. Vaarallisuuksista — hän viittasi sohvaan — voi tässä tapauksessa hyvinkin puhua. Olen huomauttanut siitä Gieshüblerille jo vuosi sitten, mutta valitettavasti tuloksetta; hän on hyvä, mutta myöskin itsepäinen.»
»Mutta Marietta…»
»Tämä sohva, jonka syntymä sijaitsee ajassa vähintään viisikymmentä vuotta sitten, on rakennettu vanhanaikaista vajottamisperiaatetta noudattaen, ja jos uskaltautuu sen haltuun sitä ennen keräämättä allensa kokonaista tyynyvuorta, vajoaa pohjattomiin, joka tapauksessa niin syvään, että polvet kohoavat ilmoille kuin monumentit.» Trippelli lausui tuon hyvätuulisesti ja varmasti, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: »Sinä olet paroonitar Innstetten, minä olen Trippelli.»
Gieshübler rakasti taiteellista ystävätärtään intomielisestä ja piti hänen kykyjään suuressa arvossa, mutta ei voinut haltioituneenakaan sulkea silmiään siltä tosiasialta, että Trippelli oli saanut vain lievän annoksen seurallista hienoutta. Ja juuri tätä hienoutta hän itse erikoisesti viljeli. »Rakas Marietta», puuttui hän puheeseen, »te käsittelette sellaisia kysymyksiä erittäin viehättävästi; mutta mitä sohvaani tulee, te tosiaankin olette väärässä, ja ken hyvänsä asiantuntija voi kiistamme ratkaista. Sellainenkin mies kuin ruhtinas Kotšukov…»
»Ah, Gieshübler, jättäkää hänet, minä pyydän. Aina vain Kotšukov. Saatte vielä armollisen rouvan otaksumaan, että minä olen tuon ruhtinaan — joka muuten kuuluu pienempien joukkoon ja omistaa vain tuhat sielua, toisin sanoen omisti (aikaisemmin, kun laskelmat perustuivat sieluihin) — että olen ylpeä saadessani olla hänen tuhannesensimmäinen sielunsa. Ei, asia on tosiaankin toisin; aina arkailematta, tunnettehan vaalilauselmani; Gieshübler. Kotšukov on kelpo kumppani ja ystäväni, mutta taiteesta ja muista samanlaisista asioista hän ei ymmärrä mitään, ei ainakaan musiikista, vaikka säveltääkin messuja ja oratorioita — useimmat venäläiset ruhtinaat suistuvat taidetta harjoittaessaan hieman hengelliseen tai oikeauskoiseen suuntaan — ja niihin moniin asioihin, joita hän ei ollenkaan ymmärrä, kuuluvat epäilemättä myöskin sisustus- ja verhoilukysymykset. Hän on riittävän ylhäinen uskoakseen kauniiksi kaiken sen, mikä näyttää koreankirjavalta ja maksaa paljon.»
Innstetteniä tuo huvitti, ja pastori Lindequist oli hänkin ilmeisesti mielissään. Kelpo vanha rouva Trippel sitävastoin joutui tyttärensä huolettoman sävyn vuoksi alinomaa hämilleen, ja Gieshübler piti soveliaana katkaista tämän hankalaksi käyvän keskustelun. Paras keino oli muutamien laulujen esittäminen. Ei ollut luultavaa, että Marietta valitsisi lauluja, joiden sisältö antoi aihetta moitteisiin, ja jos niinkin kävisi, oli hänen esitystaitonsa niin oivallinen, että sisältö tuli sen nojalla aateloiduksi. »Parahin Marietta», loihe Gieshübler lausumaan, »minä olen tilannut pienen ateriamme kello kahdeksaksi. Meillä on niinmuodoin vielä aikaa kolme neljännestuntia, ellette kenties mieluummin laula aterian aikana jotakin hilpeätä laulua, tai kenties vasta pöydästä noustua…»
»Mitä ajattelettekaan, Gieshübler! Te, esteettinen mies! Eihän ole mitään epäesteettisempää kuin lauluesitys täysin vatsoin. Sitäpaitsi — ja tiedänhän, että olette valikoitujen ruokien mies, jopa herkkusuukin — ateria maistuu paremmalta, kun on asiasta suoriutunut.
»Ensin taide ja sitten pähkinäjäätelö, se on oikea järjestys.»
»Saanko siis tuoda teille nuotteja, Marietta?»
»Tuoda nuotteja. Niin, mitä se merkitsee, Gieshübler? Mikäli teidät tunnen, teillä on useita kaappeja täynnä nuotteja, ja enhän minä voi soittaa teille kaikkia järjestään. Nuotteja! Millaisia nuotteja, Gieshübler, siitä on kysymys. Ja sitten, että ne sopivat alttoäänelle…»
»Minä tuon oikeita.»
Gieshübler alkoi etsiä kaapista, vetäen auki laatikon toisensa jälkeen. Trippelli siirsi sillävälin tuoliaan kauemmaksi vasemmalle joutuen siten istumaan ihan Effin viereen.
»Olenpa utelias näkemään, mitä hän tuo», sanoi Trippelli. Effi joutui siitä hieman hämilleen.
»Tekee mieleni otaksua», vastasi Effi epäröiden, »että joukossa on Gluckia, jotakin nimenomaan dramaattista… Yleensäkin, armollinen neiti, jos rohkenen huomauttaa, olen hämmästynyt kuullessani, että olette yksinomaan konserttilaulajatar. Teidän täytyisi mielestäni soveltua harvinaisen hyvin näyttämölle. Ulkomuotonne, voimanne, äänenne… olen oppinut tuntemaan vasta vähän sellaista, olen ollut aina vain lyhyen ajan Berlinissä… ja sitäpaitsi olen ollut vielä melkein lapsi. Mutta ajattelisin 'Orpheusta' tai 'Chrimhildiä' tai 'Vestaalia'.»
Trippelli häilytteli päätänsä ja silmäili syvyyksiin, mutta ei tullut väittäneeksi mitään vastaan, koska Gieshübler jälleen ilmaantui tuoden puoli tusinaa nuottivihkoja, jotka hänen ystävättärensä nopeasti tarkasti. »'Keijujenkuningas'… uh-huh; 'Virta vierimästä lakkaa…' Mutta tehän olette oikea murmeli, Gieshübler, olette nukkunut seitsemän vuotta… Ja tässä Löwen balladit; ei sekään kaikkein uusinta. 'Speierin kellot'… Ah, tuo iänikuinen pimputuspampatus, se on kulissimaista hommaa, mautonta ja väljähtynyttä. Mutta Ritari Olaf… no, se käy päinsä.»
Hän nousi ja lauloi pastorin säestämänä 'Olafin' erittäin varmasti ja taidokkaasti saavuttaen yleistä suosiota.
Sitten löytyi vielä monta samanlaista romanttista, jotakin 'Lentävästä Hollantilaisesta' ja 'Zampasta' ja sitten 'Nummenpoika'. Hän esitti ne kaikki yhtä taidokkaasti kuin levollisestikin Effin joutuessa kuin huumauksen valtoihin tekstien ja sävellysten vuoksi.
Laulettuaan 'Nummenpojan' Trippelli sanoi: »Jo riittää.» Tämä selitys oli niin päättävä, ettei Gieshübler enempää kuin kukaan muukaan uskaltanut käydä pyynnöllään häntä ahdistelemaan. Kaikkein vähimmin Effi. Gieshüblerin ystävättään istuessa jälleen hänen vieressään hän vain virkkoi: »Kunpa voisin sanoa teille, armollisin neitini, kuinka kiitollinen olen teille! Kaikki niin kaunista, niin varmaa ja taidokasta. Mutta jos sallitte, ihailen melkeinpä vieläkin enemmän erästä seikkaa, nimittäin sitä levollisuutta, joka esityksestänne uhkuu. Minä antaudun helposti vaikutelmieni valtoihin, ja pienimmänkin kummitusjutun kuullessani vapisen niin, että tuskin tiedän, miten tulla toimeen. Mutta te esitätte laulujanne valtavasti ja järkyttävästi ollen itse ihan hilpeä ja hyvätuulinen.»
»Niin, armollisin rouvani, eipä ole taiteessa toisin laita. Varsinkaan ei teatterissa, josta olen onneksi pelastunut. Sillä vaikka tunnenkin puolestani voivani voittaa kaikki sen kiusaukset, se kuitenkin pilaa maineen — siis parhaan, mitä ihmisellä on. Sitäpaitsi se tylsyttää, kuten ammattitoverini ovat minulle sata kertaa sanoneet. Siellä myrkytetään ja surmataan tikarilla, ja Romeo kuiskaa kuolleelle Julialle korvaan kehnon sukkeluuden tai ilkeydenkin, tai pistää hänen käteensä lemmenkirjeen.»
»Se on minusta käsittämätöntä. Puhuakseni vieläkin vain siitä, mistä olen teille tänä iltana kiitollisuudenvelassa, esimerkiksi 'Olafissa' ilmenneestä aavemaisuudesta, vakuutan teille, että jos uneksin jotakin ahdistavaa tai olen kuulevinani yläpuoleltani hiljaista tanssia tai soitantoa, vaikka siellä ei olekaan ketään, tai jokin hiipii vuoteeni ohi, niin olen ihan suunniltani enkä voi unohtaa sitä päiväkausiin.»
»Niin, armollisin rouva, se mitä kuvailette, on toista, se on todellista tai ainakin voi olla todellista. Jos balladissa liikkuu aave, en siitä ollenkaan säikähdä, mutta haamu, joka liikkuu huoneessani, on minulle erittäin epämieluisa, samoinkuin kenelle muulle tahansa. Sikäli siis ovat tuntomme samanlaiset.»
»Oletteko siis joskus sellaista kokenut?»
»Epäilemättä. Vieläpä Kotšukovin luona. Ja nyt olenkin asettanut ehdoksi, että minulle on annettava toinen makuusuoja, kenties englantilaisen kotiopettajattaren huoneessa. Hän näet on kveekari, ja siinä tapauksessa voi olla ihan huoleton.»
»Ja pidättekö sellaista mahdollisena?»
»Armollisin rouva, kun ihminen on ehtinyt minun iälleni ja on liikkunut paljon maailmalla, on ollut Venäjällä ja puoli vuotta Romaniassakin, niin hän pitää kaikkea mahdollisena. On olemassa ylen paljon pahoja ihmisiä, ja kaikki muu ilmaantuu sen keralla, se ikäänkuin kuuluu yhteen.»
Effi kuunteli tarkkaavasti.
»Minä kuulun erittäin valistuneeseen perheeseen», jatkoi Trippelli, »ainoastaan äitini laita ei ole ollut ihan oikein, mutta siitä huolimatta sanoi isäni, kun psykografiaa aljettiin harrastaa: 'Kuulehan, Maria, siinä asiassa piilee jotakin'. Ja hän oli oikeassa, siinä tosiaankin piilee jotakin. Yleensäkin ihmistä väijytään joka puolelta, edestä ja takaa. Te opitte sen vielä tuntemaan.»
Samassa saapui Gieshübler, joka tarjosi Effille käsivartensa,
Innstetten lähti Mariettan keralla, ja sitten seurasivat pastori
Lindequist ja leski Trippel. Niin mentiin aterialle.