KAHDESTOISTA LUKU.
Oli jo myöhä, kun hajauduttiin. Pian kymmenen jälkeen Effi oli jo sanonut Gieshüblerille: »Lienee jo aika lähteä; täytyyhän neiti Trippellin, joka ei saa junasta myöhästyä, lähteä Kessinistä jo kuuden aikaan.» Mutta vieressä seisova Trippelli, joka oli nuo sanat kuullut, oli hänelle ominaisella kaunopuheisuudella torjunut sellaista huomaavaisuutta. »Ah, armollisin rouva, te luulette meikäläisen tarvitsevan säännöllistä unta, mutta niin ei ole laita; me tarvitsemme säännöllisesti vain suosionosoituksia ja korkeita pääsylipun hintoja. Niin, naurakaahan vain. Sitäpaitsi minä voin nukkua junavaunussakin (siihen tottuu), jokaisessa asennossa, jopa vasemmalla kyljelläkin ja tarvitsematta edes pukuani avata. Totta kyllä, etten ole milloinkaan pahassa pinteessä; rinnan ja keuhkojen täytyy olla aina vapaina, ja ennen kaikkea sydämen. Niin, armollisin rouva, se on pääasia. Ja mitä uneen tulee, niin ratkaiseva seikka ei ole sen paljous, vaan laatu; viisi minuuttia kestävä hyvä uinahdus on parempi kuin viiden tunnin levoton heittelehtiminen, milloin vasempaan, milloin oikeaan. Venäjällä muuten nukkuu oivallisesti, väkevästä teestä huolimatta. Sen vaikuttanee ilma tai myöhään nautittu runsas ateria tai se, että ihmistä siinä määrin hemmotellaan. Surua ei Venäjällä ole ollenkaan; siinä suhteessa — mitä rahaan tulee, on asia molemmissa maissa sama — Venäjä on Amerikkaakin parempi.»
Trippellin annettua tuon selityksen Effi oli lakannut kehoittamasta lähtemään, ja niin ehti puoliyö. Erottiin iloisina ja herttaisina ja eräänlaisin tutunomaisin tunnoin.
Matka Mustanmiehenapteekista piirineuvoksen asuntoon oli verrattain pitkä, mutta se lyheni sen nojalla, että pastori Lindequist pyysi saada vähän matkaa saatella Innstetteniä ja rouvaa sanoen kävelyretken tähtitaivaan alla olevan parhaan keinon hälventää Gieshüblerin reininviinin vaikutuksia. Matkalla tietenkin puhuttiin väsymättä kaikenlaisista Trippelliä koskevista seikoista; Effi aloitti esittämällä, mitä hänen muistiinsa oli jäänyt, ja heti hänen jälkeensä tuli pastorin vuoro. Pastori, iroonikko, oli kysellyt Trippelliltä kaikenlaisia maallisia ja lopulta uskoa koskeviakin asioita saaden siten kuulla, että Trippelli tunsi ja tunnusti yhden ainoan suunnan, nimittäin oikeauskoisen. Hänen isänsä tosin oli ollut ratsionalisti, melkeinpä vapaa-ajattelijakin, ja olisi senvuoksi mieluimmin haudannut kiinalaisen seurakunnan kalmistoon; mutta Trippelli oli aivan toista mieltä, vaikka henkilökohtaisesti nauttikin sitä suurta etua, ettei uskonut yhtään mitään. Trippelli oli nimenomaisen ei-uskovaisuutensa ohella joka hetki tietoinen siitä, että tuo oli erikoinen ylellisyys, jota voi nauttia ainoastaan yksityishenkilönä. Valtiossa leikki loppuu, ja Trippelli sanoi, että jos hänen ohjattavanaan olisi kultusministeristö tai kerrassaan konsistoriohallinto, hän menettelisi säälimättömän ankarasti. »Minä tunnen itsessäni Torquemadan luontoa.»
Innstetten oli erittäin hilpeällä tuulella ja kertoi puolestaan tahallaan kartelleensa arkaluontoisia dogmaattisia asioita, mutta asettaneensa sen sijaan moraalisen elämän nimenomaan etualalle. Tärkeimpänä keskusteluaiheena oli ollut viekoittelevaisuus, alinomainen vaaranalaisuus, jota sisältyy kaikkeen julkiseen esiintymiseen. Siihen Trippelli oli vastannut kevyesti ja vain lauseen jälkipuolta korostaen: »Niin alinomaa vaarassa; varsinkin ääni.»
Niin jutellen he vielä ennen eroamistaan kertailivat mielessään Trippelli-iltaa, ja vasta kolme päivää myöhemmin muistutti Gieshüblerin ystävätär jälleen itsestään lähettämällä Pietarista Effille osoitetun sähkösanoman. Se kuului näin: Madame, la Baronne d'Innstetten, née de Briest. Bien arrivée. Prince K. à la gare. Plus epris de moi que jamais. Mille jois merci de votre bon accueil. Compliments empressés à Monsieur le Baron. Marietta Trippelli.
Innstetten oli ihastuksissaan ja ilmaisi ihastustaan niin vilkkaasti, ettei Effi voinut sitä käsittää.
»En ymmärrä sinua, Geert.»
»Koska et ymmärrä Trippelliä. Minua ihastuttaa aitous; siinä on kaikki, aina i:n pistettä myöten.»
»Pidät siis kaikkea pelkkänä komediana?»
»Minäpä muunakaan? Kaikki on suunniteltu sikäläisiä ja täkäläisiä, Gieshübleriä ja Kotšukovia varten.. Gieshübler varmaan tekee lahjoituksen, kenties myös vain jälkisäädöksen Trippellin hyväksi.»
Gieshüblerin soitannollinen iltama oli vietetty joulukuun keskivaiheilla, kohta senjälkeen alkoivat jouluvalmistelut, ja Effi, jonka olisi muuten ollut vaikea suoriutua näistä päivistä, siunasi sitä, että hänellä itsellään oli kotiväkeä, jonka vaatielmat oli tyydytettävä. Oli harkittava, kyseltävä, ostettava, ja kaikki tuo esti synkkiä ajatuksia mieleen nousemasta. Aaton aattona saapui lahjoja vanhemmilta Hohen-Cremmenistä, ja samaan laatikkoon oli sälytetty kaikenlaisia kanttorista saatuja pieniä lahjoja: oivallisia reinetteomenia puusta, jonka Effi ja Jahnke olivat yhdessä oksastaneet useita vuosia sitten, ja lisäksi ruskeita ranteen- ja polvenlämmittäjiä Berthalta ja Herthalta. Hulda kirjoitti vain muutamia rivejä puolustaen itseään huomauttamalla, että hänen oli vielä virkattava matkapeitto erästä henkilöä varten. »Se on pelkkää juttua», sanoi Effi. »Lyönpä vetoa, ettei tuota erästä henkilöä ole olemassakaan. Merkillistä, ettei hän voi olla ympäröimättä itseään tuulesta temmatuilla ihailijoilla!»
Sitten tuli jouluaatto.
Innstetten itse oli järjestämässä, joulukuusi paloi, ja pieni enkeli väikkyi ylhäällä ilmassa. Seimikin oli koreine lauselmineen, joista eräs viittasi hellävaroen erääseen Innstettenin perheessä seuraavana vuonna odotettavaan tapahtumaan. Effi luki sen ja punastui. Sitten hän astui kohti Innstetteniä aikoen häntä kiittää, mutta ennenkuin hän ehti niin pitkälle, lensi vanhan pommerilaisen joulutavan mukaan eteiseen lahja: suuri laatikko, jossa oli valtava määrä esineitä. Lopulta löytyi pääasiakin, siro, kaikenlaisin japanilaisin kuvin kaunistettu pieni lipas, jossa varsinaisen sisällyksen ohella oli vielä pieni paperilappu. Siihen oli kirjoitettu:
Oli Kristuksen luo kolmen tietäjän tie,
Eräs mustien ruhtinas ollut lie; —
Apoteekkari mustain nyt saapuvi luo
Ja mausteita parhaita hänkin tuo;
Jos mirhami, suitsuke puuttuvat tässä,
Pistasia- ja mandelimöykyt on lässä.
Effi luki sen pariin kolmeen kertaan ja iloitsi siitä. »Hyvän ihmisen ystävyydenosoitus vaikuttaa aina erinomaisen hyväätekevästi. Etkö ole sinäkin samaa mieltä, Geert?»
»Epäilemättä. Se on oikeastaan ainoa asia, joka ihmistä ilahduttaa tai jonka ainakin pitäisi häntä ilahduttaa. Jokaisella näet on sen ohella kaikenlaiset ikävyytensä. Minullakin. Mutta ihminen on epäilemättä sellainen kuin on.»
Ensimmäinen joulupäivä oli kirkkopäivä, toisena oltiin Borcken luona vieraissa. Sinne olivat kokoontuneet kaikki, lukuunottamatta Grasenabbeja, jotka eivät tulleet, »koska Sidonie ei ollut kotona». Tätä selitystä pidettiin kaikilla tahoilla verrattain omituisena. Kuiskuttelivatpa muutamat näinkin: »Päinvastoin; juuri siitä syystä heidän olisi pitänyt tulla.» Uudenvuoden aattona olivat tanssiaiset, joista Effi ei saanut eikä tahtonutkaan jäädä pois, koska hänellä siinä oli ensi kerran tilaisuus nähdä koko kaupungin kasvisto. Johanna sai kyllin tekemistä varustaessaan armollista rouvaansa tanssiaisiin. Gieshübler, jolla oli kaikki ja niinmuodoin ansarikin, lähetti kameliakukkia, ja Innstetten, jolla oli varsin vähän aikaa käytettävänään, ajoi iltapäivällä vielä Papenhageniin, missä oli palanut kolme riihirakennusta.
Talossa oli ihan hiljaista. Christel, jolla ei ollut mitään toimitettavaa, oli uneliaana siirtänyt rahin lieden luo, ja Effi vetäytyi makuusuojaan, missä istuutui kuvastimen ja sohvan väliin, sitä tarkoitusta varten järjestetyn pienen kirjoituspöydän ääreen kirjoittaakseen äidilleen, jota oli toistaiseksi kiittänyt ainoastaan kortilla joulukirjeestä ja lahjoista, mutta jolle ei ollut muuten viikkokausiin lähettänyt mitään tietoa itsestään.
»Kessinissä, joulukuun 31 p:nä. Rakas Äiti! Tästä voi sukeutua pitkäkin kirje, koska en ole — korttia lukuunottamatta — pitkiin aikoihin antanut itsestäni mitään tietoa. Viimeksi kirjoittaessani olin vielä keskellä jouluvalmisteluja, mutta nyt ovat joulupäivät jo olleet ja menneet. Innstetten ja hyvä ystäväni Gieshübler olivat tehneet parhaansa tehdäkseen jouluaaton minulle mahdollisimman mieluisaksi, mutta sittenkin tunsin itseni hieman yksinäiseksi ja ikävöin teitä. Vaikka minulla yleensäkin on erittäin paljon syytä olla kiitollinen, iloinen ja onnellinen, en kumminkaan voi vapautua yksinäisyyden tunteesta, ja jos olen aikaisemmin ivaillut Huldan ikuista tunnekyyneltä, niin nyt saan rangaistukseni ja joudun itse taistelemaan samaa kyyneltä vastaan. Innstetten näet ei saa sitä nähdä. Uskon kuitenkin varmaan kaiken paranevan, kun kotoinen elämämme vilkastuu, ja niin tulee käymään, rakas äiti. Se, mihin jo aikaisemmin viittasin, on nyt varmaa, ja Innstetten ilmaisee minulle joka päivä iloansa sen johdosta. Minun ei tarvinne tehokkaammin vakuuttaa, kuinka onnellinen olen itse jo siitä syystä, että sitten tulee ympärilläni olemaan elämää ja huvia tai, kuten Geert sanoo, 'rakas lelu'. Niin sanoessaan hän lienee oikeassa, mutta parempi olisi, ellei hän tuota lausepartta käyttäisi, koska mieltäni joka kerta hieman kirvelee, kun muistan, kuinka nuori olen ja että kuulun vielä puolittain lastenkamariin. Tämä ajatus ei lähde mielestäni (Geert pitää sitä sairaalloisena) ja saa aikaan, että se, minkä pitäisi olla ylin onneni, on melkein vieläkin enemmän alinomaisena vastuksenani. Niin, rakas äiti, kun Flemmingin kelpo naiset hiljattain tiedustelivat minulta kaikenlaista, minusta tuntui kuin olisin ollut huonosti valmistuneena suorittamassa tutkintoa, ja luulenpa vastanneenkin sangen tuhmasti. Sitäpaitsi olin harmissani. Paljon siitä, mikä näyttää myötätunnolta, onkin näet pelkkää uteliaisuutta ja vaikuttaa sitäkin tungettelevammalta, kun minun täytyy odottaa iloista tapahtumaa vielä varsin kauan, aina kesään saakka. Se tapahtuu luullakseni heinäkuun ensimmäisinä päivinä. Silloin täytyy sinun tulla, tai vielä parempi, jos minä hieman toivuttuani otan täältä lomaa ja tulen sinne Hohen-Cremmeniin. Ah, kuinka iloitsenkaan sitä ajatellessani, iloitsen jo muistaessani Havellandin ilmaa — täällä näet on melkein aina kylmän kalsea sää — ja sitten joka päivä ajeluretki, kaiken ollessa punaista ja keltaista, ja olenpa jo näkevinäni, kuinka lapsi ojentaa käsiänsä sitä kohti, koska arvatenkin tuntee olevansa vain siellä oikein kotonansa. Mutta tästä minä kirjoitan ainoastaan sinulle, Innstetten ei saa siitä tietää, ja sinultakin minun täytyy pyytää anteeksi, että tahdon tulla lapsen keralla Hohen-Cremmeniin ja ilmoitan jo nyt tulostani sen sijaan, että kutsuisin sinua, rakas äiti, oikein hartaasti tulemaan tänne Kessiniin, missä on joka kesä tuhatviisisataa kylpyvierasta, laivoja, joissa liehuu jos jonkinlaisia lippuja, vieläpä rantahotellikin. Mutta se seikka, että osoitan vain vähän vieraanvaraisuutta, ei kumminkaan todista minulta niitä tunteita puuttuvan, niin kovin en ole suvustani vieraantunut, vaan syynä on yksinomaan piirineuvoksen asumus, joka kaikesta somuudestaan ja erikoisuudestaan huolimatta ei kumminkaan ole mikään oikea talo, vaan korkeintaan kahden ihmisen asunto, tuskin sekään, sillä meillä ei ole edes ruokasalia, joka seikka on ikävä, kun sattuu tulemaan vieraisiin pari henkilöä. Meillä tosin on suojia toisessakin kerroksessa, suuri sali ja neljä pientä kamaria, mutta ne eivät ole ollenkaan kodikkaita, ja minä nimittäisin niitä romukamareiksi, jos niissä olisi romua; mutta ne ovat aivan tyhjät, paria kaislatuolia lukuunottamatta, ja vaikuttavat lievimmin sanoen erittäin oudoilta. Sinä kaiketi arvelet, että tuo kaikki on helposti korjattavissa; mutta niin ei ole laita, sillä meidän talossamme… kummittelee; siinä se nyt on sanottuna. Pyydän sinua muuten hartaasti olemaan mitään vastaamatta tähän tiedonantooni, sillä minä näytän Innstettenille aina teidän kirjeenne, ja hän olisi suunniltaan, jos saisi tietää, että olen tuon sinulle ilmoittanut. En olisikaan sitä tehnyt, sitä vähemmän, kun olen saanut olla rauhassa viikkokausia ja olen lakannut pelkäämästä; mutta Johanna sanoo, että sellaista sattuu yhä uudelleen, varsinkin kun taloon tulee joku uusi henkilö. Ja enhän voi asettaa sinua alttiiksi sellaiselle vaaralle, tai jos tuo on liikaa, sellaiselle omituiselle ja epämukavalle häiriölle! Itse asialla en tahdo sinua nyt vaivata, en missään tapauksessa seikkaperäisesti. Se on tarina, jossa esiintyy eräs vanha kapteeni, niinsanottu Kiinan-kävijä, ja hänen tyttärentyttärensä, joka oli lyhyen ajan kihloissa erään täkäläisen nuoren kapteenin kanssa ja äkkiä hävisi hääpäivänänsä. Tuo kävisi vielä laatuun. Mutta tärkeämpää on, että eräs nuori kiinalainen, jonka vanha kapteeni oli tuonut mukanaan Kiinasta ja joka oli aluksi hänen palvelijansa ja myöhemmin hänen ystävänsä, kuoli pian senjälkeen ja on haudattu yksinäiseen paikkaan kirkkomaan kupeelle. Minä ajoin siitä hiljattain ohi, mutta käännyin nopeasti toisaalle, koska otaksuin muuten näkeväni hänet haudallaan istumassa. Seikka näet on valitettavasti se, rakas äiti, että olen hänet kerran todellakin nähnyt, tai ainakin minusta siltä näytti, kun nukuin ja Innstetten oli vierailemassa ruhtinaan luona. Se oli kauheata; en tahtoisi milloinkaan enää sellaista kokea. Ja sellaiseen taloon, olipa se muuten kuinka soma tahansa (se on, merkillistä kylläkin, samalla kertaa sekä kodikas että kaamea), minä en voi sinua niinkään kutsua. Ja vaikka olenkin monessa suhteessa samaa mieltä kuin Innstetten, rohkenen kumminkin sanoa, ettei hän ole käyttäytynyt asiassa aivan moitteettomasti. Hän vaati minua pitämään tuota kaikkea vanhana akkojen loruna ja nauramaan sille, mutta sitten hän taas näytti sen uskovan ja, kumma kyllä, vaati minua pitämään sellaista kummittelua ylhäisenä ja vanhaan aateluuteen kuuluvana asiana. Mutta sitä minä en voi enkä tahdokaan. Vaikka hän muuten onkin hyvänluontoinen, hän ei kumminkaan käyttäydy tässä kohden minua kohtaan kyllin suopeasti. Johannan ja myöskin rouva Krusen kertomien nojalla minä näet tiedän, että asiassa jotakin piilee. Rouva Kruse on ajomiehemme vaimo, joka istuu aina ylen lämpimässä huoneessaan mustan kanansa keralla. Tämä kaikki on jo kyllin pelottavaa. Ja nyt tiedät, minkätähden tahdon tulla, kun asia on ehtinyt niin pitkälle. Ah, kunpa jo oltaisiin niin kaukana. On olemassa paljonkin syitä, joiden vuoksi sitä toivon. Tänään pidetään uudenvuodentanssiaiset, ja Gieshübler — ainoa miellyttävä ihminen täällä, vaikka hänen toinen olkapäänsä onkin korkeammalla, tai oikeastaan enemmänkin — Gieshübler on lähettänyt minulle kameliankukkia. Minä kenties kumminkin tanssin. Lääkärimme sanoo, ettei siitä ole minulle vahinkoa, päinvastoin. Ja minua melkein hämmästytti, että Innstettenkin suostui. Ja nyt tervehdi ja suutele isää ja kaikkia muita rakkaita. Onnea uudelle vuodelle.
Tyttäresi Effi.»