KOLMASTOISTA LUKU.
Tanssiaiset olivat kestäneet aina varhaiseen aamuun saakka, ja Effiä oli runsaasti ihailtu, joskaan ei yhtä ehdottomasti kuin kameliavihkoa, jonka tiedettiin olevan peräisin Gieshüblerin ansarista. Muuten jäi tanssiaisten jälkeenkin kaikki entiselleen, seurallista lähenemistä tuskin yritettiinkään, ja siitä johtui, että talvi tuntui sangen pitkältä. Lähiseuduilla asuvat aatelisperheet kävivät vain harvoin vieraissa, ja velvollisuudenvaatiman vastavierailun edellä kuultiin aina puolittain murheellisesti lausutut sanat: »Niin, Geert, jos se on ehdottomasti tehtävä, mutta minä menehdyn ikävään.» Innstetten sanoi aina olevansa samaa mieltä. Se, mitä sellaisten vierailujen aikana puhuttiin perhekunnasta, lapsista ja maanviljelyksestäkin, kävi sentään laatuun; mutta kun sitten tulivat esille kirkolliset kysymykset ja läsnäolevia pastoreita kohdeltiin kuin paaveja, tai kun he itse pitivät itseään paaveina, niin Effin kärsivällisyys loppui, ja hän ajatteli haikein mielin Niemeyeriä, joka oli aina pidättyväinen ja vaatimaton, vaikka jokaisen suuremman tilaisuuden sattuessa sanottiin, että hän kelpasi hyvinkin tuomiokapituliin kutsuttavaksi. Borckein, Flemmingien ja Grasenabbien kanssa ei seurustelu ottanut oikein sujuakseen, vaikka ihmiset, Sidonie Grasenabbia lukuunottamatta, olivatkin varsin ystävällisiä, ja ilon, huvin, vieläpä kohtalaisen hyvän-olonkin laita olisi ollut monta kertaa huonosti, ellei olisi ollut Gieshübleriä. Hän piti Effistä huolta kuin pieni kaitselmus, ja Effi puolestaan tiesi olla hänelle siitä kiitollinen. Gieshübler oli tietenkin kaiken muun ohella uuttera ja tarkkaavainen sanomalehtien lukija, puhumattakaan siitä, että hän oli aikakauslehtikerhon etunenässä, ja niinpä kului tuskin päivääkään, jona Mirambo ei tuonut suurta valkoista kirjekuorta ja siinä kaikenlaisia lehtiä, joissa huomattavat kohdat oli merkitty lyijykynäviivoin, enimmälti aivan hienoin, mutta toisinaan myöskin levein sinikynän vedoin huudahdus- ja kysymysmerkkeineen. Eikä hän tyytynyt siihenkään, vaan lähetti vielä viikunoita ja taateleita, suklaalevyjä kiiltopaperiin käärittyinä ja punaisine nauhoineen, ja kun hänen ansarissaan kukki jotakin erikoisen kaunista, hän toi sen itse ja jutteli silloin iloisesti miellyttävän nuoren rouvan kanssa, jota kohtaan tunsi kaikkia lämpimiä tunteita, isän, sedän, opettajan ja ihailijan tunteita. Effiä tuo kaikki liikutti, ja hän kirjoitti siitä usein Hohen-Cremmeniin, niin että äiti vihdoin alkoi kiusoitella häntä puhuen »alkemistiin kohdistuvasta rakkaudesta». Nämä hyväätarkoittavat kiusoittelut eivät kuitenkaan tehneet tarkoitettua vaikutusta, vaan päinvastoin koskivat Effiin melkein kipeästi, koska hän tajusi, joskin hämärästi, mitä hänen omasta avioliitostaan oikeastaan puuttui: kiintymyksen osoituksia, virikkeitä, pieniä huomaavaisuuksia. Innstetten oli hyvä ja hellä, mutta rakastajaksi hänestä ei ollut. Hänessä eli se tunne, että hän rakasti Effiä, ja se hyvä tietoisuus, että oli niin laita, sai hänet jättämään erikoiset ponnistukset. Oli käynyt melkein säännöksi, että hän Friedrichin tuodessa lampun vetäytyi vaimonsa huoneesta omaan huoneeseensa. »Minulla on vielä eräs juonikas juttu selvitettävänä.» Ja niin hän poistui. Oviverho tosin jäi syrjään siirretyksi, joten Effi voi kuulla hänen selailevan asiakirjoja tai kirjoittaa rapsuttelevan, mutta siinä olikin kaikki. Rollo tosin tuli silloin ja paneutui Effin eteen matolle ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: »Tahdonpa nähdä, kuinka täällä jakselet; eihän kukaan muukaan käy sinua katsomassa.» Effi kumartui ja virkkoi hiljaa: »Niin, Rollo, me olemme yksin.» Yhdeksän aikaan Innstetten sitten saapui teetä juomaan, useimmiten sanomalehti kädessään, puhui ruhtinaasta, jolla oli jälleen paljon harmia, varsinkin tuon Eugen Richterin vuoksi, jonka ryhti ja kielenkäyttö olivat aivan mahdottomat määritellä, ja tarkasti sitten nimitykset ja kunniamerkkien saajain luettelot moittien kaikkein useimpia tapauksia. Lopuksi hän puhui vaaleista ja sanoi olevan onneksi, että sai edustaa piiriä, jossa vielä oli kunnioituksentunteita. Siitä suoriuduttuaan hän pyysi Effiä soittamaan jotakin, Lohengrinistä tai Walkürestä, sillä hän oli innokas Wagnerin ihailija. Epävarmaa oli, mikä hänen oli siihen suuntaan taivuttanut; toiset sanoivat sen johtuneen hänen hermoistaan, sillä vaikka hän näyttikin tyyneltä, hän oli oikeastaan hermostunut; toiset taas otaksuivat syynä olevan Wagnerin suhtautumisen juutalaiskysymykseen. Luultavasti olivat molemmat oikeassa. Kymmenen aikaan Innstetten sitten oli uupunut ja osoitti hyväntahtoisesti, mutta hieman väsyneesti hellyyttään, johon Effi suostui siihen oikein vastaamatta.
* * * * *
Niin kului talvi, tuli huhtikuu, ja talon takana sijaitseva puutarha alkoi vihertää. Effi oli siitä iloissaan; hänen oli vaikea odottaa kesää, joka toi tullessaan kävelyretket merenrannalla, kylpyvieraat ja muut. Muistojen joukossa olivat Gieshüblerin luona vietetty Trippelli-ilta ja sitten uudenvuodentanssiaiset jotakin olleet, aivan sievääkin; mutta seuraavat kuukaudet olivat jättäneet paljon toivomisen varaa, ja ennen kaikkea ne olivat olleet niin yksitoikkoiset, että hän oli kerran kirjoittanut äidilleen näinkin: »Ajattelehan, äiti, minä olen melkein suostunut aaveeseemme! Sitä kamalaa yötä, jona Geert oli ruhtinaan luona, en tietenkään tahtoisi enää toista kertaa kokea, en suinkaan; mutta vaikeaa on aina yksinkin olla, mitään kokematta, ja kun sitten herään yöllä, kuuntelen toisinaan, eikö kuulu kenkien hiihdättely, ja kun kaikki on hiljaista, tunnen itseni melkein pettyneeksi ja sanon itsekseni: kunpa hän tulisi jälleen, mutta ei liian pahasti eikä liian lähelle!»
Effi oli tuon kirjoittanut helmikuussa, ja nyt oli melkein toukokuu. Plantaašissa kävi elämä vilkkaammaksi, ja kuului peippojen viserrystä. Ja samalla viikolla saapuivat sitten haikaratkin; eräs liiteli talon yläpuolella Ja istuutui Utpatelin myllyn läheisyydessä olevan vajan katolle. Siinä oli sen vanha levähdyspaikka. Tuostakin tapauksesta kertoi Effi, joka nyt kirjoitti useammin Hohen-Cremmeniin, ja saman kirjeen loppuosa kuului näin: »Eräs asia oli minulta kerrassaan unohtua, rakas äiti: meillä on täällä uusi sotilaspiiripäällikkö, joka saapui tänne neljä viikkoa sitten. Niin, onko hän täällä tosiaankin? Siinä on kysymys, vieläpä tärkeäkin, vaikka sinun kenties täytyy sille nauraa, kun et tunne sitä seurallista pulaa, jossa olemme nyt samoinkuin ennenkin. Joka tapauksessa on niin minun laita, koska en osaa oikein tulla toimeen täkäläisten aatelisten kanssa. Se on kenties oma syyni. Mutta samantekevää. Tosiasiana pysyy, että pula on olemassa, ja senvuoksi olen odottanut kaikki talvikuukaudet uutta piiripäällikköä kuin mitäkin lohdutuksen ja pelastuksen tuojaa. Hänen edeltäjänsä oli kauhea olento, huono käytökseltään ja vielä huonompi tavoiltaan ja kaiken muun lisäksi, vielä aina huonoissa varoissa. Me kärsimme hänen tähtensä kaiken aikaa, Innstetten vielä enemmän kuin minä, ja kun huhtikuun alussa kuulimme majuri Crampasin saapuneen — se näet on hänen nimensä — syleilimme toisiamme, ikäänkuin ei tässä kelpo Kessinissä voisi enää tapahtua mitään pahaa. Mutta kuten jo lyhyesti mainitsin, ei hänen tulostaan huolimatta näytä sittenkään asia kohentuvan. Crampas on naimisissa, hänellä on kaksi lasta, kymmenen ja kahdentoista vuotiset, rouva on vuotta vanhempi kuin hän, siis neljänkymmenenviiden ikäinen. Tuo ei sinänsä välttämättä mitään haittaisi, voisinhan minä. mainiosti seurustella äidillisen ystävän kanssa. Olihan Trippellikin lähes kolmenkymmenen, ja asia sujui varsin hyvin. Mutta rouva Crampasin kanssa, joka muuten ei ole omaa sukuaan mikään, ei voi tulla sellainen kysymykseen. Hän on aina alakuloinen, melkein synkkämielinen (kuten rouva Kruse, jota hän yleensäkin mielestäni muistuttaa), ja kaikkeen siihen on syynä pelkkä mustasukkaisuus. Hänen, Crampasin, näet kerrotaan olevan lukuisien suhteitten miehen, naistenmiehen, seikka, joka minusta on aina naurettava ja olisi tässäkin tapauksessa, ellei hän olisi juuri sellaisten seikkojen vuoksi joutunut kaksintaisteluun erään toverinsa kanssa. Hänen vasen käsivartensa murskautui kohta olkapään alapuolelta, ja sen huomaa heti, vaikka leikkausta, kuten Innstetten minulle kertoi (sitä nimitetään luullakseni resektioksi, ja sen on suorittanut Wilms), kiitetään todelliseksi mestarityöksi. Herra ja rouva Crampas kävivät kaksi viikkoa sitten luonamme vierailemassa; tilanne oli erinomaisen kiusallinen, sillä rouva Crampas piti miestään silmällä siinä määrin, että hän joutui puolittain ja minä kokonaan hämille. Majuri itse voi olla aivan toisenlainen, hilpeä ja vallaton, siitä sain varmuuden, kun hän kolme päivää sitten oli Innstettenin kanssa yksin ja minä voin huoneestani seurata heidän keskusteluansa. Myöhemmin keskustelin minäkin hänen kanssaan. Täydellinen kavaljeeri, tavattoman taitava. Innstetten oli sodan aikana samassa prikaatissa kuin hän, ja he ovat nähneet toisensa usein Parisissa kreivi Gröbenin luona. Niin, rakas äiti, siinä olisi ollut jotakin, mikä olisi voinut tuoda uutta elämää Kessiniin; hänessä, majurissa, ei ole pommerilaisia ennakkoluulojakaan, vaikka hänen sanotaankin olevan kotoisin Ruotsin-Pommerista. Mutta rouva! Ilman häntä ei asiasta tietenkään mitään synny, ja hänen kerallaan tietenkin vielä vähemmän.»
* * * * *
Effi oli ollut aivan oikeassa: Crampasin pariskunnan kanssa ei syntynyt mitään lähempää suhdetta. Heidät nähtiin kerran Borckein luona, toisen kerran ohimennen rautatieasemalla, ja muutamia päiviä myöhemmin venhe- ja huviretkellä, joka tehtiin Breitlingin varrella sijaitsevaan suureen pyökki- ja tammimetsään; ei lausuttu kumminkaan muuta kuin lyhyet tervehdykset, ja Effi oli iloinen, kun kesäkuun alussa kylpykausi alkoi. Kylpyvieraita tosin ei ollut vielä sanottavasti ollenkaan, sillä heitä saapui yleensäkin ennen juhannusta ainoastaan joitakin yksityisiä, mutta valmistelutkin olivat jo mieltä virkistäviä. Plantaašiin järjestettiin karusellejä ja ampumaratoja, laivurit tilkitsivät ja maalasivat aluksiansa, jokainen pienikin asumus sai uudet uutimet, ja ne huoneet, jotka olivat kosteat ja joiden katonrajassa niinmuodoin kasvoi sientä, käsiteltiin rikillä ja tuuletettiin.
Effinkin asunnossa oli kaikki eräänlaisen kiihtymyksen vallassa, tosin ei uuden kylpyvieraan, vaan toisenlaisen tulokkaan vuoksi; rouva Krusekin tahtoi auttaa, mikäli osasi. Mutta siitä Effi kovin säikähti ja; sanoi: »Kunhan vain rouva Kruse ei puutu mihinkään; siitä ei voi koitua mitään hyvää, ja minä olen muutenkin riittävästi peloissani». Innstetten suostuikin kaikkeen, olihan Christelillä ja Johannalla kyllin aikaa. Saadakseen nuoren vaimonsa ajatukset yleensäkin suuntautumaan toisaalle, hän lakkasi kerrassaan puhumasta valmisteluista ja kysyi sen sijaan, oliko Effi jo huomannut, että kadun toiselle puolen oli jo saapunut kylpyvieras, ei nimenomaan ensimmäinen, mutta joka tapauksessa ensimmäisten joukkoon kuuluva.
»Herrasmieskö?»
»Ei, eräs rouva, joka on jo aikaisemmin täällä ollut, aina samassa asunnossa. Hän tulee aina varhain, koska näet ei voi sitä sietää, kun kaikki on jo täynnä.»
»Siitä en voi häntä moittia. Kuka hän on?»
»Registraattorin leski, rouva Rode.»
»Merkillistä. Minä olen aina ajatellut, että registraattorien lesket ovat köyhiä.»
»Niin», nauroi Innstetten, »yleensä, onkin niin laita. Mutta tässä on poikkeus. Joka tapauksessa hänellä on enemmän kuin pelkkä leskeneläke. Hänellä on aina mukanaan paljon tavaraa, paljoa enemmän kuin hän tarvitsee, ja hän näyttää yleensäkin varsin omituiselta naiselta, on eriskummallinen, sairaalloinen ja varsinkin jaloiltaan heikko. Senvuoksi hän ei luotakaan itseensä, vaan pitää aina luonansa vanhanpuoleista palvelijatarta, joka on kyllin voimakas suojellakseen tai kantaakseen häntä, jos hänelle sattuu jotakin tapahtumaan. Tällä kertaa hänellä on uusi. Mutta jälleen varsin tanakka henkilö, Trippellin lainen, mutta vielä voimakkaampi.»
»Hänet minä olen jo nähnyt. Hyvät ruskeat silmät, jotka katselevat ihmistä uskollisesti ja luottavaisesti.»
»Mutta hieman typerä.»
»Oikein; se on hän.»
* * * * *
Innstetten ja Effi keskustelivat näin kesäkuun keskivaiheilla. Siitä lähtein toi jokainen päivä uusia vieraita, ja laiturille käveleminen uusia tulijoita odottelemaan oli nyt, kuten aina ennenkin, kessiniläisten jokapäiväisenä huvina. Effin tosin täytyi siitä luopua, koska Innstetten ei voinut häntä saatella, mutta hänelle jäi ainakin se ilo, että näki rantaan ja rantahotelliin johtavan, muuten aution kadun vilkastuvan, Niinpä hän olikin nyt paljoa alinomaisemmin kuin ennen omassa makuusuojassaan, jonka ikkunoista kaikki oli parhaiten nähtävissä. Johanna seisoi hänen läheisyydessään vastaten kaikkiin hänen kysymyksiinsä; koska näet useimmat vieraat palasivat joka vuosi, palvelijatar osasi mainita heidän nimensä, vieläpä kertoa toisinaan lisäksi jonkin tarinankin.
Kaikki tuo askarrutti ja ilahdutti Effiä. Mutta juuri juhannuspäivänä sattui, että kello yhdentoista aikaan aamupuolella, jolloin muuten laiturilta saapui runsaimmin väkeä, pariskuntien, lasten ja matkalaukkujen täyttämien ajurinrattaiden asemesta näkyivät kaupungilta saapuvan mustiin verhotut vaunut (niiden jäljessä liikkuivat kahdet suruvaunut), jotka kulkivat Plantaašiin johtavaa katua ja pysähtyivät piirineuvoksen asuntoa vastapäätä sijaitsevan talon eteen. Leskirouva Rode näet oli kuollut kolme päivää aikaisemmin, ja berliniläiset sukulaiset, jotka olivat lyhyen tiedonannon saatuaan saapuneet, olivat päättäneet olla viemättä vainajaa Berliniin ja haudata hänet Kessinin rantakalmistoon. Effi seisoi ikkunassa katsellen omituisen juhlallista näytelmää, joka oli hänen edessään tapahtumassa. Berlinistä oli saapunut kaksi veljenpoikaa vaimoineen, kaikki suunnilleen neljänkymmenen ikäisiä, hieman vanhempia tai nuorempia, kasvojen väri kadehdittavan raikas. Veljenpojat, jotka olivat puetut hyvin istuviin hännystakkeihin, kävivät päinsä, ja se kuivakiskoinen puuhakkuus, joka ilmeni heidän koko toiminnassaan, oli pohjaltaan pikemmin miellyttävä kuin häiritsevä. Mutta heidän vaimonsa! Heidän ilmeisenä halunaan oli osoittaa kessiniläisille, mitä murhe oikeastaan merkitsee, ja niinpä heillä olikin yllään pitkät, aina maahan asti ulottuvat mustat harsot, jotka samalla peittivät heidän kasvonsa. Sitten tuotiin vaunuihin kirstu, jolla lepäsi muutamia seppeleitä, vieläpä eräs palmunlehväkin. ja molemmat avioparit sijoittuivat ajoneuvoihin. Ensimmäiseen nousi toisen surevan pariskunnan keralla Lindequist, mutta toisten ajoneuvojen jäljessä asteli talonemäntä ja hänen vieressään se muhkea henkilö, jonka vainaja oli tuonut mukanaan Kessiniin. Viimeksimainittu oli erittäin kiihtynyt, ja hänen tunteensa näytti aivan rehelliseltä, vaikka tuo kiihtyneisyys kenties ei ollutkaan nimenomaan surua; erittäin kiivaasti nyyhkyttävästä talonemännästä sitävastoin huomasi melkein liiankin selvästi, että hän piti silmällä ylimääräisen lahjan mahdollisuutta, vaikka olikin siinä erikoisessa ja toisten emäntien kovin kadehtimassa tilassa, että voi vuokrata koko kesäksi vuokratun asunnon toiseen kertaan.
Saattueen lähdettyä liikkeelle Effi meni pihanpuolella sijaitsevaan puutarhaan vapautuakseen siellä, puksipuuistutusten keskellä, siitä elottomuuden ja rakkaudettomuuden vaikutelmasta, jonka koko kohtaus oli hänessä herättänyt. Mutta kun se ei tahtonut onnistua, hänen teki mieli yksitoikkoisen puutarhassakävelyn asemesta lähteä pitemmälle retkelle, sitäkin enemmän, kun lääkäri oli hänelle sanonut, että runsas liikunto oli parasta, mitä hän voi tehdä asioiden ollessa tässä vaiheessaan. Johanna, joka oli mukana puutarhassa, toi hänelle viitan, hatun ja entoutcas-varjon, Effi lausui ystävällisesti »näkemiin» ja lähti talosta kohti pientä metsikköä, jonka leveän viertotien vieritse kulki kapea jalkapolku kohti särkkiä ja rannalla sijaitsevaa hotellia. Matkan varrella oli penkkejä, joita hän käytti kaikkia hyväkseen, sillä kävely rasitti häntä, varsinkin kun tällävälin oli ehtinyt kuuma keskipäivän hetki. Mutta istuessaan ja katsellessaan mukavalta paikaltaan vaunuja ja hienosti puettuja naishenkilöltä hän jälleen virkistyi. Iloisten asioiden näkeminen näet oli hänelle yhtä tärkeätä kuin hengittäminen. Metsikön läpi ehdittyä tosin tuli kaikkein pahin paikka, hiekkaa ja yhä hiekkaa eikä missään tietoakaan varjosta; mutta onneksi oli siihen sijoitettu lankkuja ja lautoja, joten hän saapui rantahotelliin hyvätuulisena, joskin palavissaan ja väsyneenä. Salissa jo aterioitiin, mutta ulkona oli kaikki hiljaista ja tyhjää, mikä tänä hetkenä olikin hänelle kaikkein mieluisinta. Hän tilasi lasin šerryä ja pullon Bilinin vettä ja silmäili ulos merelle, joka kimalteli kirkkaassa auringonvalossa läikkyen rannalla pieninä laineina. »Tuolla sijaitsee Bornholm ja sen takana Visby, josta Jahnke aikoinaan kertoi minulle ihmeitä. Visby oli hänelle melkein vielä merkillisempi kuin Lübeck ja Wullenweber. Ja Visbyn takana sijaitsee Tukholma, missä tapahtui aikoinaan Tukholman verilöyly, ja sitten tulevat suuret joet ja sitten Nordkap ja sitten sydänyön aurinko.» Samassa hänet valtasi kaipaus päästä näkemään tuota kaikkea. Mutta sitten hän jälleen ajatteli omia lähimpiä kohtaloitansa ja melkein säikähti. »On synti, että olen niin kevytmielinen, ajattelen sellaista ja haaveksin itseni toisaalle, vaikka olisikin ajateltava lähimpiä asioita. Voipa käydä niin, että koituu kosto, kaikki kuolee pois, minä ja lapsikin. Silloin eivät vaunut ja kahdet ajoneuvot pysähdy kadun toiselle puolen, vaan pysähtyvät meidän asuntomme eteen… Ei, ei, minä en tahdo kuolla tänne, en tahdo tulla tänne haudatuksi, tahdon päästä takaisin Hohen-Cremmeniin. Ja vaikka Lindequist onkin hyvä, on Niemeyer kuitenkin minulle rakkaampi; hän on minut kastanut, päästänyt ripille ja vihkinyt, ja Niemeyerin tulee minut haudatakin.» Samassa vierähti hänen kädelleen kyynel. Mutta sitten hän jälleen nauroi. »Minähän vielä elän ja olen vasta seitsemäntoista vuoden ikäinen, ja Niemeyer on viidenkymmenenseitsemän.»
Ruokasalista kuului lautasten ja lasien helinää. Mutta yhtäkkiä hänestä tuntui kuin olisi tuoleja siirretty; oli mahdollista, että siellä jo noustiin pöydästä, ja Effi tahtoi välttää jokaista kohtausta. Hänkin nousi nopeasti palatakseen kaupunkiin kiertoteitse. Kiertotie johti rantasärkillä sijaitsevan hautausmaan ohi, ja kun portti sattui olemaan auki, hän astui sisään. Kummut olivat kukassaan, perhoset liitelivät hautojen yläpuolella, ja korkealla ilmassa leijui pari lokkia. Oli hiljaista ja kaunista, ja Effin teki mieli viipyä jo ensimmäisten hautakumpujen luona; mutta kun aurinko alkoi paahtaa yhä kuumemmin, hän kulki ylemmäksi, kohti varjoisaa käytävää, jonka muodostivat piilipuut ja muutamat haudoilla kasvavat saarnit. Ehdittyään tämän käytävän päähän hän näki oikealla puolen äsken luodun hiekkakummun ja siinä neljä viisi seppelettä. Aivan lähellä oli jo puurivin ulkopuolella sijaitseva penkki, jolla istui registraattorin leskivainajan surusaatossa viimeisenä kulkenut roteva kelpo nainen. Effi tunsi hänet heti ja oli liikutettu nähdessään tuon uskollisen kelpo naisen — sellaisena näet hänen täytyi häntä pitää — istumassa täällä kärventävässä helteessä. Hautajaisista oli kulunut suunnilleen kaksi tuntia.
»Olettepa valinnut kuuman paikan», sanoi Effi, »aivan liian kuuman. Jos sattuu onnettomasti, niin saatte auringonpistoksen.»:
»Se olisikin parasta.»
»Kuinka niin?» J
»Pääsisin tästä elämästä.»
»Minun mielestäni ei saa niin sanoa, ei siinäkään tapauksessa, että on onneton, tai kun on kuollut joku, jota rakastaa. Rakastitteko häntä hyvinkin?»
»Minäkö? Häntä? Jumala varjelkoon!»
»Olette kuitenkin kovin surullinen. Siihen on varmaan syynsä.»
»Onpa niinkin, armollinen rouva.»
»Tunnetteko minut?»
»Tunnen. Te olette piirineuvoksen rouva. Minä puhuin teistä vainajan kanssa alinomaa. Lopulta hän ei enää voinut, kun ei saanut kunnollisesti henkeä vedetyksi; tauti näet istui tässä näin ja oli varmaan vettä keuhkoissa; mutta niin kauan kuin siihen kykeni, hän jutteli lakkaamatta. Hän oli oikea berliniläinen…»
»Oliko hän hyvä rouva?»
»Ei; jos niin sanoisin, valehtelisin. Tuolla hän nyt lepää, ja kuolleesta ei pidä sanoa mitään pahaa, varsinkaan kun hänellä tuskin on oikeata lepoa. Tahdon kumminkin uskoa, että hän on lepoon päässyt. Mutta hänestä ei ollut mihinkään, hän oli riitainen ja saita eikä pitänyt huolta minustakaan. Ja sukulaiset, jotka tulivat eilen Berlinistä… riitelivät aina yöhön asti… niin, ne eivät nekään kelpaa mihinkään, ne kaikkein vähimmin. Pelkkää kehnoa väkeä, ahnasta ja kovasydämistä. Minulle maksoivat palkan jurosti ja epäystävällisestä ja kaikenlaisia puhuen, vain siitä syystä, että täytyi, ja koska on vain kuusi päivää seuraavan vuosineljänneksen alkuun. Muuten en olisi saanut mitään, korkeintaan vain puolet tai neljänneksen. Ei mitään vapaaehtoisesti. Ja Berliniin palaamista varten antoivat minulle repaleisen viidenmarkan-setelin; se riittää hädintuskin neljännen luokan matkalippuun, ja minun täytyy istua matkalaukkuni päällä. Mutta minä en tahdokaan lähteä; jään tänne istumaan ja odottamaan, kunnes kuolen… Hyvä Jumala, minä luulin nyt vihdoinkin pääseväni rauhaan ja olisin sietänyt oloni hänen luonansa. Ja nyt se on jälleen rauennut olemattomiin, ja minun täytyy jälleen lähteä maailman heiteltäväksi. Sitäpaitsi olen vielä katolinen. Ah, tämä jo kyllästyttää minua; lepäisin mieluummin siinä, missä vanha rouva lepää, ja hän voisi minun puolestani elää edelleen… Hän olisi mielellään jäänyt elämään; sellaiset ihmisten kiusat, jotka eivät saa edes henkeä kunnolla kulkemaan, ne aina ovat halukkaimmat elämään.»
Rollo, joka oli Effin seurassa, oli istuutunut vieraan eteen, kieli suusta riippumassa, ja silmäili häntä. Hänen nyt vaietessaan se nousi ja laski päänsä hänen polvelleen.
Samassa vieras näytti kerrassaan muuttuvan. »Hyvä Jumala, tämä merkitsee jotakin. Tässähän on luontokappale, joka minua sietää, katselee ystävällisesti ja laskee päänsä polvelleni. Siunatkoon, onpa pitkä aika siitä, kun minulle on sellaista sattunut. Kuulehan, ukko, mikä on nimesi? Sinähän olet oiva mies.»
»Rollo», sanoi Effi.
»Rollo, sepä omituista. Mutta eipä nimestä väliä. Minullakin on omituinen nimi, ristimänimi. Ja toista nimeä ei meikäläisellä olekaan.»
»Mikä on nimenne?»
»Roswitha.»
»Niin, se on harvinainen nimi; sehän on…»
»Aivan oikein, armollinen rouva, se on katolinen nimi. Kaiken muun lisäksi tuleekin vielä se, että olen katolinen. Eichsfeldistä. Ja katolinen, se tekee kaikki ihmiselle sitäkin vaikeammaksi ja katkerammaksi. Monet eivät halua katolista, koska ne juoksevat niin ahkerasti kirkossa. 'Aina ripille, ja pääasiaa ei kumminkaan tunnusteta' — hyvä Jumala, kuinka usein minun onkaan täytynyt tuo kuulla, ensin Giebichensteinissä, missä olin palveluksessa, ja sitten Berlinissä. Mutta minä olen huono katolinen, olen joutunut siitä ihan pois, ja voipa olla, että asiani luonnistuvat sentähden huonosti; niin, ihminen ei saa luopua uskostaan, vaan hänen täytyy tehdä kaikki ihan sääntöjen mukaisesti.»
»Roswitha», toisti Effi hänen nimeänsä istuutuen penkille hänen viereensä. »Mitä nyt aiotte tehdä?»
»Ah, armollinen rouva, mitäpä minä aikoisin. En aio kerrassa mitään. Totta totisesti haluaisin jäädä tähän istumaan ja odottamaan, kunnes kaadun kuolleena maahan. Se olisi minulle mieluisinta. Silloin ihmiset luulisivat minun rakastaneen vainajaa uskollisen koiran tavoin, luulisivat, etten ole tahtonut väistyä hänen haudaltaan, vaan olen siihen kuollut. Mutta se on erehdys, sellaisen eukon vuoksi ei ihminen kuole; minä tahdon kuolla vain senvuoksi, etten voi enää elää.»
»Tekeepä mieleni kysyä teiltä jotakin, Roswitha. Oletteko te 'lapsirakas', kuten sanotaan? Oletteko jo ollut lasten hoitajana?»
»Olen kyllä. Se olikin kaikkein paras ja kaunein aikani. Kun joutuu tuollaisen vanhan berliniläisen luo — Jumala minulle syntini anteeksi antakoon, sillä hän on nyt kuollut ja seisoo Jumalan tuomioistuimen edessä ja voi siellä minua syyttää — kun joutuu sellaisen vanhan eukon luo, niin on ihan kamalaa, mitä kaikkea siinä täytyy tehdä, se kääntelee ihan rintaa ja vatsaa, mutta sellainen pieni rakas olento, joka on kuin nukke ikään, niin se on jotakin, se saa ihmisen sydämen heltymään pikku silmillään tirkistellessään. Hallessa ollessani olin imettäjänä rouva suolatirehtöörin luona, ja Giebichensteinissä, jonne myöhemmin jouduin; kasvatin kaksosia pullolla; niin, armollinen rouva, sellaisen asian minä ymmärrän, siinä minä olen kuin kotonani.»
»Tiedättekö, Roswitha, te olette hyvä, uskollinen ihminen, sen huomaan teistä heti, hieman suorasukainen, mutta se ei haittaa, sellaiset ovat toisinaan kaikkein parhaita, ja minä olen heti alkanut teihin luottaa. Tahdotteko tulla minun palvelukseeni? Minusta tuntuu kuin Jumala olisi teidät minulle lähettänyt. Minä odotan nyt aivan pian pienokaista. Jumala minulle siihen apunsa lainatkoon, ja kun lapsi on syntynyt, sitä täytyy hoitaa ja huoltaa ja kukaties maidolla ruokkia. Eihän sitä voi tietää, vaikka toivonkin toisin käyvän. Mitä arvelette, tahdotteko tulla luokseni? En voi ajatella erehtyväni teihin nähden.»
Roswitha oli hypähtänyt seisaalleen, oli tarttunut nuoren rouvan käteen ja suuteli sitä kiihkeästi. »Ah, on sentään Jumala taivaassa, ja kun hätä on suurin, on apu lähinnä. Saatte nähdä, armollinen rouva, että asia käy päinsä; minä olen kunnollinen ihminen ja minulla on hyvät todistukset. Sen näette, kunhan tuon teille kirjani. Heti ensimmäisenä päivänä, kun armollisen rouvan näin, ajattelin: 'Niin, kunpa saisit kerran sellaisen palveluspaikan'. Ja nyt sen siis saan. Voi, hyvä Jumala, voi pyhä Neitsyt Maria, kuka olisi voinut sitä aavistaa, kun olimme vanhan tänne haudanneet ja sukulaiset pitivät kiirettä päästäkseen pois ja jättivät minut tänne!»
»Niin, odottamatonta sattuu usein, ja toisinaan se on hyväksikin. Mutta nyt lähdemme. Rollo käy jo kärsimättömäksi ja juoksee alinomaa kohti porttia.»
Roswitha oli heti valmis, mutta astui vielä kerran haudan luo, mutisi jotakin itsekseen ja teki ristinmerkin. Sitten he astelivat varjoisaa käytävää hautausmaan portille.
Toisella puolen oli aidattu alue, jonka valkoinen kivi välkkyi ja kimalteli iltapäivän auringon paisteessa. Effi voi nyt katsella sitä tyynemmin. Vähän matkaa johti tie vielä rantasärkkien keskitse, kunnes vihdoin, aivan lähellä Utpatelin myllyä, saavutti metsikön reunan. Siitä Effi kääntyi vasempaan ja kulki vinossa suunnassa johtavaa lehtokujaa pitkin Roswithan keralla kohti piirineuvoksen asumusta.