KAHDESNELJÄTTÄ LUKU.
Kolme vuotta oli kulunut, ja Effi oli asunut melkein yhtä pitkän ajan Königgrätzerstrassen varrella, Askanin torin ja Hallen portin välillä sijaitsevassa pienessä asunnossa, jonka muodostivat kaksi huonetta ja niiden takana sijaitseva keittiö palvelijattarensuojineen, kaikki mahdollisimman keskinkertaista ja jokapäiväistä. Mutta asunto oli sittenkin erikoisen sievä ja miellytti jokaista, eniten kenties vanhaa salaneuvos Rummschütteliä, joka silloin tällöin kävi katsomassa. Hän oli jo kauan sitten suonut nuorelle rouva-rukalle anteeksi aikoinaan sattuneen reumatismi- ja neuralgiakomedian, vieläpä kaiken muunkin, mitä oli myöhemmin tapahtunut — jos hän yleensäkään katsoi asian mitään anteeksiantamista kaipaavan. Rummschüttel näet tunsi aivan toisenlaisiakin asioita. Hänen ikänsä lähenteli nyt jo kahdeksaakymmentä, mutta kun Effi, joka oli viime aikoina kääntynyt sangen sairaalloiseksi, lähetti hänelle kirjeen pyytäen käymään luonansa, hän saapui jo seuraavana aamupäivänä eikä tahtonut kuullakaan anteeksipyyntöjä siitä, että asunto sijaitsi niin korkealla. »Ei mitään anteeksipyyntöjä, parahin armollinen rouva; ensinnäkin se kuuluu virkaani, ja toiseksi olen iloinen, melkeinpä ylpeäkin kyetessäni vielä varsin hyvin nousemaan kolmanteen kerrokseen. Ellen pelkäisi olevani teille vaivaksi ja rasitukseksi — tulenhan näet lääkärinä enkä luonnonystävänä tai maisemainihailijana — tulisin kaiketi useamminkin vain nähdäkseni teidät ja istuutuakseni muutamaksi minuutiksi ikkunanne luo. Luulenpa, ettette anna näköalalle riittävää arvoa.»
»Annan toki», virkkoi Effi; mutta Rummschüttel ei sallinut itseään häiritä, vaan jatkoi: »Armollinen rouva, suvaitkaa tulla tänne, vain hetkiseksi, tai sallikaa, että vien teidät ikkunan luo. Kerrassaan suurenmoista jälleen tänään. Katsokaahan noita eri ratavalleja, kolme, ei, kokonaista neljä, ja kuinka junat lakkaamatta liukuvat niitä pitkin… nyt häviää jälleen eräs juna puuryhmän taakse. Tosiaankin suurenmoista. Ja kuinka aurinko valaiseekaan savupilviä! Ellei Matteuksen kirkkomaa olisi kohta takana, se olisi ihanteellinen näköala.»
»Minä katselen mielelläni kirkkomaita.»
»Niin, te voitte niin sanoa. Mutta meikäläinen! Meikäläinen johtuu auttamattomasti kysymään, eikö siellä voisi levätä muutamia vähemmän. Muuten, armollinen rouva, olen teihin tyytyväinen ja valitan vain, ettette tahdo kuulla puhuttavankaan Emsistä; Ems tekisi ihmeitä teidän katarri…»
Effi ei virkkanut mitään.
»Ems tekisi ihmeitä. Mutta koska ette halua sinne lähteä (ja minä ymmärrän asian), juokaa terveysvettä täällä. Kolmessa minuutissa ehditte Prinssi Albrechtin puutarhaan, ja jos puuttuvatkin soittoesitykset, upeat puvut ja kaikki oikean terveyslähdepaikan huvitukset, niin onhan itse terveysvesi sentään pääasia.»
Effi oli suostuvainen, ja Rummschüttel otti hattunsa ja keppinsä. Mutta sitten hän astui vielä kerran ikkunan luo. »Olen kuullut, että aikovat järjestää Kreuzbergin rinteen pengermiksi. Jumala kaupunginhallitusta siunatkoon; kun tuo paljas kallion kylki alkaa vihertää… Kerrassaan viehättävä asunto. Voisin teitä melkein kadehtia… Ja mitä olenkaan aikonut teille sanoa jo aikoja sitten, armollinen rouva, te kirjoitatte minulle aina ylen ystävällisesti. Kukapa ei siitä iloitsisi? Mutta onhan siitä teille joka kerta vaivaa… Lähettäkää yksinkertaisesti Roswitha.»
Effi kiitti häntä, ja niin he erosivat.
* * * * *
»Lähettäkää Roswitha…» oli Rummschüttel sanonut. Oliko siis Roswitha Effin luona? Oliko hän Königgrätzer- eikä Keithstrassen varrella? Epäilemättä, ja oli ollut jo kauan, aivan yhtä kauan kuin Effi oli siellä asunut. Jo kolme päivää ennen sinne muuttamista Roswitha oli ilmaantunut armollisen rouvansa luo, ja se oli ollut suuri päivä molemmille, niin suuri, että sitä täytyy muistella nyt vielä jälkeenpäin.
Vanhempien luopumuskirjeen saavuttua Effi oli matkustanut iltajunassa Emsistä Berliniin, missä hän ei heti etsinyt itselleen omaa asuntoa, vaan jäi aluksi erääseen täyshoitolaan. Hänen valintansa olikin onnistunut kohtalaisen hyvin. Täyshoitolaa johtavat rouvashenkilöt olivat sivistynyttä, huomaavaista väkeä ja olivat aikoja sitten oppineet hillitsemään uteliaisuutensa. Heidän läheisyydessään liikkui niin paljon ihmisiä, että olisi ollut aivan liian vaivalloista pyrkiä jokaisen yksityisen salaisuuksiin perehtymään. Sellaiset pyrkimykset olisivat vain olleet liiketoimen esteenä. Effi, jonka muistissa vielä oli rouva Zwickerin katseiden toimeenpanema ristikuulustelu, oli erittäin tyytyväinen huomatessaan rouvien hillityn käyttäytymisen; mutta kahden viikon kuluttua hän kuitenkin selvästi havaitsi, ettei täällä vallitseva yleinen ilmakehä, fyysillinen enempää kuin moraalinenkaan, ollut helposti siedettävissä. Pöydässä istui enimmälti seitsemän henkeä, nimittäin Effiä ja toista johtajatarta lukuunottamatta (toinen hoiti talouspuolta) kaksi korkeakoulussa käyvää englantilaista neitiä, eräs saksilainen aatelisnainen, erittäin kaunis galizialainen juutalaisnainen, jonka varsinaisesta toiminnasta ei kellään ollut selkoa, ja Pommerin Polzinista kotoisin oleva kanttorintytär, joka aikoi tulla maalaajaksi. Se oli paha kokoomus, ja eri tahoilla ilmenevät pöyhkeilyt, joissa englantilaiset, kumma kyllä, eivät keikkuneet ehdottomasti ylinnä, vaan taistelivat etusijasta kaikkein ylevimmän maalaajatunteen elähdyttämän polzinittaren kanssa, olivat ikäviä. Siitä huolimatta olisi Effi, joka pysytteli passiivisena, suoriutunut tämän henkisen ilmakehän painostuksesta, ellei lisäksi olisi tullut puhtaasti ruumiillisesti ja ulkonaisesti vaikuttava täyshoitolailma. Oli kenties kerrassaan mahdotonta saada selville sen varsinaista kokoomusta, mutta varsin varmaa oli, että se tukehdutti herkkätuntoista Effiä, joka niinmuodoin huomasi, tämän ulkonaisen syyn vuoksi, aivan pian joutuvansa etsimään uutta asuntoa. Hän löysikin sen verrattain läheltä. Se oli jo aikaisemmin mainittu asunto Königgrätzerstrassen varrella. Hänen oli määrä muuttaa sinne syysneljänneksen alussa, hän oli hankkinut itselleen mitä tarvitsi, ja maksoi viimeisinä syyskuun päivinä täyshoitolasta vapautumisen vaatimat lunnaat.
Eräänä näistä viimeisistä päivistä — hän oli neljännestuntia aikaisemmin vetäytynyt, pois ruokasalista ja oli parhaillaan aikeissa käydä lepäämään suurikukkaisin villakankain verhotulle meriruohosohvalle — hänen ovelleen koputettiin hiljaa.
»Sisään.»
Toinen palvelijatar, sairaalloiselta näyttävä, neljännelläkymmenellä oleva henkilö, joka alinomaa täyshoitolan käytävässä oleskellen kuljetti siellä vallitsevaa usvakehää kaikkialle kurtuissaan, astui sisään ja sanoi: »Armollinen rouva suonee anteeksi, mutta joku haluaa häntä puhutella.»
»Kuka?»
»Eräs naishenkilö.»
»Onko hän maininnut nimensä?»
»On. Roswitha.»
Effi oli tuskin kuullut tuon nimen, kun hän jo karisteli pois horroksensa, hypähti seisaalleen, juoksi käytävään, tarttui Roswithan käsiin ja veti hänet huoneeseensa.
»Roswitha. Sinä. Sepä iloinen asia. Mitä tuotkaan tietonasi? Tietenkin jotakin hyvää. Nuo hyvät vanhat kasvot voivat tuoda vain hyvää mukanaan. Ah, kuinka iloinen olenkaan, voisin sinua suudella; en olisi uskonut voivani olla vielä näin iloinen. Hyvä, kelpo ystäväni, kuinka jakseletkaan sinä? Muistatko vielä ne ajat, jolloin kiinalainen kummitteli? Ne olivat onnellisia aikoja. Minä pidin silloin niitä onnettomina, koska en vielä tuntenut elämän karuutta. Sittemmin olen oppinut tuntemaan. Ah, kummittelu ei ole läheskään pahinta! Tule, kelpo Roswithani, tule, istu luokseni ja kerro minulle… Ah, minua jäytää ankara ikävä. Kuinka Anni voi?»
Roswitha tuskin kykeni puhumaan; hän silmäili ympärilleen omituisessa huoneessa, jonka harmaita ja pölyttyneiltä näyttäviä seiniä kehystivät kapeat kullanväriset listat. Vihdoin hän sentään toipui ja kertoi armollisen herran nyt päässeen pois Glatzista, vanha keisari oli sanonut, että »kuusi viikkoa oli täysi määrä sellaisessa tapauksessa», ja hän, Roswitha, oli odottanut vain armollisen herran palaamista, koska Annista oli pidettävä huolta. Johanna tosin oli siisti henkilö, mutta vielä liian nuori, ajatteli liian paljon itseään, ja Jumala tiesi mitä kaikkea hänen päässään liikkuikaan. Mutta nyt, kun armollinen herra voi jälleen pitää kaikkea silmällä ja järjestyksessä, hän, Roswitha, oli tahtonut lähteä kerran katsomaan, kuinka voi armollinen rouva…
»Teit oikein, Roswitha…»
… Oli tahtonut käydä näkemässä, puuttuiko armolliselta rouvalta jotakin ja tarvitsiko hän ehkä häntä, Roswithaa, joka siinä tapauksessa tahtoi heti jäädä hänen luoksensa, auttaa häntä ja pitää huolta siitä, että armollinen rouva jälleen voisi hyvin.
Effi oli nojautunut sohvankulmaukseen ja sulkenut silmänsä. Mutta yhtäkkiä hän kohottautui ja virkkoi: »Niin, Roswitha, se, mitä sanoit, on jotakin, siinä on ajatusta. Tiedätkö, minä en jää tänne täyshoitolaan, olen vuokrannut itselleni huoneiston ja hankkinut tarvittavan kaluston ja kolmen päivän kuluttua muutan sinne. Ja kun tulisin sinne ja voisin sinulle sanoa 'Ei, Roswitha, ei siihen, kaappi on sijoitettava tuohon ja kuvastin tuohon', niin olisihan se jotakin, se miellyttäisi minua hyvinkin. Ja kun koko puuha sitten ehtii meidät uuvuttaa, sanon: 'Kas niin, Roswitha, menehän noutamaan karahvi Münchenin olutta, sillä ihminen, joka on tehnyt työtä, tahtoo juodakin, ja jos voit, tuo vielä jotakin hyvää Habsburger Hofista, voithan kuljettaa astiat myöhemmin takaisin — niin, Roswitha, kun tuota ajattelen, niin kerrassaan tuntuu sydämeni keventyvän. Mutta minun, täytyy kuitenkin sinulta kysyä, oletko asiaa hyvin harkinnut. En tahdo puhua Annista, johon olet kiintynyt, onhan hän kuin oma lapsesi — mutta Annista pidetään kumminkin hyvä huoli, ja onhan Johannakin häneen kiintynyt. Siitä siis ei mitään. Mutta ajattelehan, kuinka kaikki on muuttunut, jos tahdot jälleen tulla luokseni. Minä en ole enää silloiseni; olen nyt vuokrannut aivan pienen huoneiston, ja portinvartija ei varmaankaan pidä suurta väliä sinusta enempää kuin romustakaan. Ja taloutemme tulee olemaan erittäin vähäinen, ateriana aina se, mitä nimitimme torstairuoaksi, koska silloin oli siivouspäivä. Muistatko? Ja muistatko, kuinka kelpo Gieshübler kerran sattui tulemaan juuri parahiksi ja kuinka hän sitten sanoi, ettei ollut vielä milloinkaan syönyt mitään niin 'delikaattia'? Muistat varmaan, hän oli aina kauhean kohtelias, sillä oikeastaan hän oli koko kaupungissa ainoa ihminen, joka ruoasta jotakin ymmärsi. Toiset pitivät kaikkea hyvänä.»
Roswitha iloitsi jokaisesta sanastaja näki jo kaikki parhaassa käynnissä, kunnes Effi jälleen kysyi: »Oletko kaikkea hyvin harkinnut? Olet näet nyt — minun täytyy se sinulle sanoa, vaikka se olikin oma talouteni — olet nyt tullut monen vuoden aikana hemmotelluksi, koska ei milloinkaan säästelty eikä tarvinnut säästellä; mutta nyt minun täytyy olla säästäväinen, koska olen köyhä ja koska ainoina varoinani on se, mitä Hohen-Cremmenistä minulle lähettävät. Vanhempani ovat minulle hyvät, mikäli voivat, mutta he eivät ole rikkaat. Sanohan nyt, mitä arvelet!»
»Minä sanon, että tulen ensi lauantaina laukkuineni, en illalla, vaan heti aamulla, ja olen paikalla, kun huoneiden kuntoon järjestäminen alkaa. Voinhan sentään käydä asiaan käsiksi toisin kuin armollinen rouva.»
»Älä huoli niin sanoa, Roswitha. Osaanhan minäkin. Kun täytyy, osaa mitä tahansa.»
»Ja sitten, armollinen rouva, teidän ei tarvitse pelätä minun tähteni, että minä muka ajattelen: 'Tuo ei ole Roswithalle kyllin hyvää'. Roswithalle on kyllin hyvää kaikki se, mitä hänen on jaettava armollisen rouvan kanssa, ja parasta silloin, kun se on murheellista. Niin, minä iloitsen siitä jo kovin ennakolta. Saattepa nähdä, että osaan ja ymmärrän. Ja jos en ymmärtäisikään, niin jo toki oppisin. En näet ole unohtanut, armollinen rouva, kuinka istuin siellä hautausmaalla ypöyksinäni ja ajattelin, että olisi kaiketi parasta, jos lepäisin siinä minäkin samassa rivissä. Kuka tulikaan silloin? Kuka pelasti silloin henkeni? Onhan minulla ollut kärsittävää minullakin. Kun isäni silloin tuli minua päin, kädessä hehkuva rauta…»
»Minä tiedän, Roswitha…»
»Niin, se oli jo kyllin pahaa. Mutta kun sitten istuin hautausmaalla ihan köyhänä ja hylättynä, niin se oli vieläkin pahempaa. Ja silloin tuli armollinen rouva. Ja enpä tahdo tulla autuaaksi, jos sen unohdan.»
Samassa hän nousi ja astui ikkunan luo. »Nähkääs, armollinen rouva, tuo teidän täytyy myöskin nähdä.»
Effikin astui ikkunan ääreen.
Kadun toisella puolen istui Rollo katsellen täyshoitolan ikkunoihin.
* * * * *
Muutamia päiviä myöhemmin muutti Effi Roswithan avustamana Königgrätzerstrassen varrella sijaitsevaan asuntoonsa, joka alun pitäen häntä miellytti. Seuraa tosin puuttui, mutta täyshoitolassa oli ihmisten seura ollut niin vähässä määrin ilahduttavaa, ettei yksinolo käynyt hänelle vaikeaksi, ei ainakaan alkuaikoina. Roswithan kanssa tosin ei käynyt aloittaminen esteettistä keskustelua, eipä edes puhuminen siitä, mitä sanomalehdessä oli luettavana; mutta jos olivat kysymyksessä puhtaasti inhimilliset asiat ja Effi aloitti lauseensa sanoen »Ah, Roswitha, minua jälleen peloittaa», niin tuo uskollinen sielu osasi joka kerta hyvin vastata, antoi aina lohdutusta ja enimmälti neuvoakin.
Jouluun saakka kaikki kävi erinomaisesti; mutta jouluaatto oli jo sangen murheellinen, ja kun ehti uusi vuosi, alkoi Effi painua synkkämieliseksi. Sää ei ollut kylmä, mutta harmaa ja sateinen, ja jos päivät olivat lyhyet, niin illat olivat sitä pitemmät. Mitä tehdä? Effi luki, ompeli, asetteli pasianssia, soitti Chopinia, mutta Notturnot eivät nekään olleet omansa luomaan valoa hänen elämäänsä, ja kun Roswitha toi teetarjottimen, jossa teekupposten ohella oli vielä pari pientä lautasta ja niillä muna sekä pieniksi viipaleiksi leikattu wieniläinen kyljys, sanoi Effi pianoa sulkiessaan: »Käy tänne, Roswitha. Ole seuranani.»
Roswitha tuli. »Jo tiedän, kuinka on laita. Armollinen rouva on jälleen soittanut liian paljon; silloin te olette aina tuonnäköinen, poskissa punaiset täplät. Onhan salaneuvos sen kieltänyt.»
»Ah, Roswitha, salaneuvoksen on helppo kieltää, ja sinun on helppo matkia hänen sanojansa. Mutta mitä tekisinkään? Enhän voi istua koko päivää ikkunassa katsellen vastapäätä olevaa Kristus-kirkkoa. Sunnuntaisin, iltajumalanpalveluksen aikana, kun ikkunat ovat valaistut, minä aina sinne katselen; mutta se ei minua ollenkaan auta, sydäntä vain alkaa painostaa entistä enemmän.
»Niin, armollinen rouva, teidän pitäisi kerran käydä kirkossa. Toisitte jo kerran siellä käydäkin?»
»Oh, useitakin kertoja. Mutta minulla ei ole ollut siitä suurta voittoa. Hän saarnaa sangen hyvin ja on erittäin älykäs mies, ja minä olisin iloinen, jos tietäisin sadannenkaan osan siitä, mitä hän tietää. Mutta on sittenkin kuin kirjaa lukisi, ja kun hän vielä puhuu ylen äänekkäästi ja huitoo käsiään ja pudistelee mustia kiharoitansa, niin hartauteni on tiessään.»
»Tiessään?»
Effi nauroi. »Tarkoitat, ettei sitä ole vielä minussa ollutkaan. Ja lienee tosiaankin niin laita. Mutta kenestä se johtuu? Ei suinkaan minusta. Hän puhuu aina ylen paljon Vanhasta Testamentista. Ja jos se onkin varsin hyvä asia, se ei kumminkaan minun mieltäni rakenna. Kaikki tuo kuunteleminen ei yleensäkään ole oikeata. Näetkö, minulla pitäisi olla niin paljon tekemistä, etten ehtisi ajatella sitä enkä tätä. Se olisi jotakin minua varten. On olemassa sellaisia yhdistyksiä, joissa nuoret tytöt oppivat taloustehtäviä, on kouluja ompeluopetusta ja lastentarhatyötä varten. Etkö ole milloinkaan niistä kuullut?»
»Olen, olen kerran kuullut. Annin oli kerran määrä joutua lastentarhaan.»
»Kas vain, sinä tiedät asian paremmin kuin minä. Ja minä tahtoisin liittyä juuri sellaiseen yhdistykseen, jossa voi toimittaa jotakin hyödyllistä. Mutta sitä ei käy ajatteleminenkaan; rouvat eivät minua hyväksy eivätkä voikaan hyväksyä. Ja se juuri on kauheata, että maailma on ihmiseltä niin suljettu ja ettei saa olla mukana edes hyvää tekemässä. Minä en voi edes antaa apuopetusta köyhille lapsille…»
»Se ei olisikaan mitään teitä varten, armollinen rouva; lapsilla on aina rasvaiset saappaat jalassa, ja kun sattuu kostea ilma, on sellainen uho, ettei armollinen rouva sitä mitenkään siedä.»
Effi hymyili. »Lienetpä oikeassa, Roswitha; mutta on ikävä asia, että olet oikeassa, ja minä huomaan siitä, että minussa on vielä liian paljon vanhaa ihmistä ja että oloni ovat vielä liian hyvät.»
Mutta siitä Roswitha ei tahtonut kuulla puhuttavankaan. »Ihmiselle, joka on niin hyvä kuin armollinen rouva, eivät olot voi olla liian hyvät. Ja teidän ei pidä aina näytellä vain murheellista, ja toisinaan ajattelen, että kaikki muuttuu jälleen hyväksi, ja varmaan löytyy jotakin.»
Niinpä löytyikin. Huolimatta polzinilaisesta kanttorintyttärestä, jonka taiteellinen omahyväisyys yhä muistui Effin mieleen kamalana asiana, hän tahtoi tulla maalaajaksi, ja vaikka hän itse nauroi aiettansa, koska tiesi jäävänsä harrastelun alimmalle asteelle, hän kuitenkin kävi kiihkein mielin siihen käsiksi, kun hänellä nyt oli toimi, vieläpä aivan hänen mieleisensä, rauhallinen ja meluton. Hän ilmoittautui oppilaaksi eräälle vanhalle maalaajaprofessorille, joka oli hyvin perehtynyt Markkimaan aristokratiaan ja oli samalla niin leppoisa, että Effi näytti alun pitäen voittaneen puolelleen hänen sydämensä. Hän lienee ajatellut, että tässä oli sielu pelastettavana, ja niin hän kohteli Effiä erikoisen ystävällisesti, kuin omaa tytärtänsä. Effi oli siitä erittäin iloinen, ja se päivä, jona heillä oli ensimmäinen oppitunti, merkitsi Effille käännettä hyvään päin. Hänen köyhä elämänsä ei ollut niin köyhä kuin ennen, ja Roswitha riemuitsi siitä, että oli ollut oikeassa ja että kuitenkin oli jotakin löytynyt.
Niin kului vuosi ja enemmänkin. Mutta kun Effi nyt oli jälleen kosketuksissa ihmisten kanssa, niin hänessä heräsi halu nähdä noiden kosketusten uudistuvan ja lisääntyvän. Halu päästä Hohen-Cremmeniin heräsi hänessä toisinaan kerrassaan intohimoisena, ja vielä kiihkeämmin hän halusi päästä näkemään Annin. Olihan Anni hänen lapsensa, ja kun hän asiaa mietiskeli samalla muistaen Trippellin, joka oli kerran sanonut »Maailma on niin pieni, että Afrikan sydänmailla joutuu aivan varmaan kohtaamaan jonkun vanhan tuttavan», niin hän oli syystäkin ihmeissään, ettei ollut vielä milloinkaan tavannut Annia. Mutta asia muuttui eräänä päivänä. Hän tuli oppitunniltansa kulkien eläintieteellisen puutarhan vieritse ja nousi pysäkin lähellä pitkää Kurfürstenstrassea pitkin kulkeviin omnibus-vaunuihin. Oli erittäin kuuma, ja alaslasketut uutimet, jotka leyhyivät voimakkaassa vedossa paisuen toiselle ja toiselle taholle, tuntuivat hänestä mieluisilta. Hän nojasi etusillan puolella olevaan kulmaukseen ja oli parhaillaan tarkastelemassa muutamia lasiruutuun kuvattuja tupsuniekkoja sinisiä sohvia, kun samassa näki hitaasti liikkuviin vaunuihin hyppäävän kolme koulutyttöä, koululaukut selässä ja päässä pienet suipot hatut, kaksi vaaleata ja vallatonta ja kolmas tumma ja vakava. Viimeksimainittu oli Anni. Effi säpsähti ankarasti, ja lapsen kohtaaminen, jota hän oli kauan kaivannut, täytti hänet nyt todellisella kuolemanpelolla. Mitä tehdä? Hän avasi nopeasti ja päättävästi etusillalle johtavan oven ja pyysi siellä yksin seisovaa ajomiestä sallimaan hänen astua alas etusillalta seuraavalla pysäkillä. »On kielletty, neiti», sanoi ajomies; mutta Effi pisti hänen käteensä rahaa ja silmäili häntä niin anovasti, että hyvänluontoinen mies muutti mieltänsä ja virkkoi itsekseen:
»Eihän se oikeastaan ole luvallista; mutta käyneehän tuo kerran päinsä.» Vaunujen pysähtyessä hän irroitti ristikon, ja Effi hyppäsi alas.
Effi oli vielä kotiin tullessaan ankaran kiihtymyksen vallassa.
»Ajattelehan, Roswitha, minä olen nähnyt Annin.» Hän kertoi koko kohtauksen. Roswitha oli tyytymätön siihen, etteivät äiti ja tytär olleet viettäneet jälleennäkemisen juhlaa, ja salli vain vastahakoisesti vakuuttaa itselleen, ettei se käynyt päinsä niin lukuisain ihmisten läsnäollessa. Sitten Effin täytyi kertoa, millaiselta Anni oli näyttänyt, ja kun Effi oli äidillisen ylpeänä hänestä kertonut, Roswitha sanoi: »Niin, hän on puolittain sitä, puolittain tätä. Somuus ja, jos saan niin sanoa, omituisuus on peräisin äidistä; mutta vakavuus on ilmettyä isää. Ja kun asiaa oikein harkitsen, lienee hän kuitenkin enemmän armollisen herran kaltainen.»
»Jumalan kiitos!» sanoi Effi.
»Niin, armollinen rouva, se asia on vielä kysymyksenalainen. Ja taitaapa olla paljon sellaisia, jotka pitävät enemmän äidistä.»
»Luuletko, Roswitha? Minä en sitä usko.»
»Minäpä en salli itselleni mitään uskotella ja arvaan armollisen rouvankin varsin hyvin tietävän, kuinka oikeastaan on laita ja mikä miehiä eniten miellyttää.»
»Ah, älä puhu siitä, Roswitha.»
Siihen keskustelu katkesi eikä sitä aloitettu uudelleen. Mutta vaikka Effi varoikin puhumasta Roswithan kanssa nimenomaan Annista, hän ei kumminkaan kyennyt sydämessään voittamaan kohtauksen aiheuttamaa vaikutelmaa ja kärsi ajatellessaan, että oli paennut omaa lastansa. Tuo kidutti häntä häpeään asti, ja halu saada tavata Anni kiihtyi kerrassaan sairaalloiseksi. Mahdotonta oli kirjoittaa Innstettenille ja pyytää häneltä lupaa. Effi oli hyvinkin tietoinen syyllisyydestään, jota koskevaa tunnetta hän vaali melkein intohimoisen tahallisesti; mutta keskellä syyllisyydentuntoa hänen mieltänsä toisaalta täytti eräänlainen Innstetteniin kohdistuva kapinahenki. Effi ajatteli näin: hän oli oikeassa ja vielä kerran ja vieläkin kerran oikeassa, mutta lopulta hän oli sittenkin väärässä. Kaikki, mitä oli tapahtunut oli kaukana menneisyydessä, uusi elämä oli alkanut, — hän olisi voinut antaa sen tuhoutua, mutta sensijaan tuhoutuikin Crampas-raukka.
Ei, Innstettenille ei käynyt kirjoittaminen; mutta Annin hän tahtoi nähdä, jutella hänen kanssaan ja painaa hänet sydäntänsä vasten, ja päiväkausia asiaa harkittuaan hän oli vihdoin selvillä siitä, miten se oli parhaiten järjestettävissä.
Jo seuraavana aamupäivänä hän pukeutui huolellisesti soveliaaseen mustaan pukuun ja lähti tapaamaan ministerin rouvaa. Hän lähetti käyntikorttinsa, johon oli merkitty vain »Effi von Innstetten, o.s. von Briest». Kaikki muu oli jätetty pois, paroonitarkin. »Hänen ylhäisyytensä pyytää käymään sisään.» Effi seurasi palvelijaa eteissuojaan, istuutui ja alkoi kiihtymyksestään huolimatta tarkastella seinillä olevia kuvia. Siinä oli ensinnäkin Guido Renin Aurora, ja vastapäätä riippui englantilaisia vaskipiirroksia, Benjamin Westin teosten jäljennöksiä, tunnettua aquatintatekotapaa noudattaen valmistettuja, voimakkaine valo- ja varjovaikutelmineen. Eräs kuva esitti kuningas Learia nummella rajuilman keskellä.
Effi oli tuskin ehtinyt lopettaa tarkastelunsa, kun viereisen huoneen ovi avautui ja kookas solakka nainen, jonka ulkomuoto heti vaikutti miellyttävästi anojaan, astui hänen luoksensa ja ojensi hänelle kätensä. »Parahin armollinen rouva», sanoi hän, »olen erittäin iloinen nähdessäni teidät jälleen…»
Niin sanoessaan hän siirtyi sohvaa kohti ja veti istuutuessaan Effin viereensä.
Effiä liikutti kaikessa ilmenevä sydämen hyvyys. Ei jälkeäkään kopeudesta tai moitteesta, pelkkää kaunista inhimillistä myötätuntoa. »Miten voin teitä palvella?» virkkoi ministerin rouva vielä kerran.
Effin suupielet värähtivät. Vihdoin hän sanoi: »Minut tuo tänne eräs pyyntö, jonka täyttymisen teidän ylhäisyytenne kenties voi tehdä mahdolliseksi. Minulla on kymmenen vuoden ikäinen tytär, jota en ole nähnyt kolmeen vuoteen ja jonka mielelläni näkisin jälleen.»
Ministerin rouva tarttui Effin käteen ja silmäili häntä ystävällisesti.
»Kun sanon, etten ole häntä nähnyt kolmeen vuoteen, en sano ihan oikein. Minä näin hänet kolme päivää sitten.» Effi kuvaili erittäin vilkkaasti sattunutta kohtausta. »Pakenemassa omaa lastani. Tiedän tosin saaneeni ansioni mukaan enkä tahdo muuttaa mitään seikkaa elämässäni. On oikein niinkuin on; en ole tahtonut sitä muuksi muuttaa. Mutta tuo lasta koskeva asia on sentään liian ankara, ja minä toivon saavani nähdä hänet silloin tällöin, ei salaa ja varkain, vaan kaikkien asianosaisten tietäen ja heidän suostumuksellaan.»
»Kaikkien asianosaisten tietäen ja heidän suostumuksellaan», toisti ministerin rouva Effin sanat. »Toisin sanoen teidän puolisonne suostumuksella. Minä huomaan hänen kasvatusmenetelmänsä pyrkivän pitämään lasta loitolla äidistä enkä tahdo puolestani käydä asiaa arvostelemaan. Hän on kenties oikeassa; suokaa anteeksi tämä huomautukseni, armollinen rouva.»
Effi nyökkäsi.
»Te suostutte itsekin puolisonne menettelyyn ja vaaditte vain, että luonnollinen tunne, kaiketi tunteistanne kaunein (ainakin me naiset lienemme siinä kohden yhtä mieltä) saa oikeutensa. Osunko oikeaan?»
»Joka suhteessa.»
»Ja minun on niinmuodoin yritettävä saada lupa tilapäisiin kohtauksiin, teidän luonanne, missä voitte kokea valloittaa takaisin lapsenne sydäntä.»
Effi sanoi vielä kerran olevansa samaa mieltä, ja ministerin rouva jatkoi: »Minä tulen niinmuodoin tekemään mitä suinkin voin, armollinen rouva. Mutta asia ei suinkaan ole helppo. Teidän puolisonne — suokaa anteeksi, että yhä edelleenkin häntä niin nimitän — on mies, joka ei toimi mielialojen ja päähänpistojen, vaan periaatteiden nojalla, ja niistä luopuminen, vaikkapa vain hetkellisestikin, käynee hänelle vaikeaksi. Ellei olisi niin laita, hänen toiminta- ja kasvatustapansa olisi jo aikoja sitten ollut toisenlainen. Hän pitää oikeana sitä, mikä tuntuu teidän sydämellenne ankaralta.»
»Arveleeko siis teidän ylhäisyytenne, että minun olisi parasta peruuttaa pyyntöni?»
»En. Tahdoin vain selittää, jotten sanoisi puolustaa puolisonne menettelyä ja tahdoin samalla viitata niihin vaikeuksiin, joita varsin todennäköisesti tulemme kohtaamaan. Mutta luulen sittenkin, että asiasta suoriudumme. Kun näet älykkäästi asian aloitamme emmekä jännitä jousta liiaksi, niin me naiset osaamme saada toimeen paljonkin. Sitäpaitsi teidän puolisonne kuuluu erikoisiin ihailijoihini, joten hän ei kieltäytyne täyttämästä hänelle esittämääni pyyntöä. Meillä on huomenna pieni illanvietto, jossa hänet tapaan, ja ylihuomenna aamulla te saatte minulta muutamia rivejä, jotka teille ilmoittavat, olenko aloittanut asian älykkäästi, toisin sanoen onnistuneesti, vai en. Otaksun puolestani, että asian voitamme; te tulette näkemään jälleen lapsenne ja hänestä iloitsemaan. Kerrotaan, että hän on kaunis tyttö. Eipä ihmekään.»