YHDESNELJÄTTÄ LUKU.
Kului minuutteja. Toinnuttuaan Effi istui ikkunan luona olevalle tuolille ja katseli hiljaiselle kadulle. Kunpa olisi siellä ollut edes melua ja kiistaa; mutta ei, vain auringonpaiste lepäsi kivetyllä tiellä, ja lisäksi aitaristikon ja puiden varjot. Effin valtasi koko voimallansa se tunne, että hän oli yksin maailmassa. Vielä tunti sitten hän oli ollut onnellinen aviopuoliso, kaikkien tuttavien suosikki, ja nyt hän oli hylätty. Hän oli lukenut ainoastaan kirjeen alun, mutta jo siitä oli hänen asemansa riittävästi hänelle selvinnyt. Minne lähteä? Hän ei tietänyt tuohon mitään vastausta, mutta oli kuitenkin täynnä syvää kaipausta päästä pois nykyisestä ympäristöstään, pois tuon salaneuvoksettaren luota, jolle koko asia oli pelkkä »kiintoisa tapaus» ja jonka osanotto, jos sellaista ylimalkaan oli olemassa, ei varmaankaan ollut yhtä suuri kuin hänen uteliaisuutensa.
»Minne lähteä?»
Pöydällä hänen edessään lepäsi kirje, mutta hänellä ei ollut kyllin rohkeutta lukea eteenpäin. Vihdoin hän sanoi: »Mitä vielä pelkään? Voidaanko vielä sanoa sellaista, mitä en ole jo itse itselleni sanonut? Se, jota koko tämä asia koskee, on kuollut, kotiin en voi palata, parin viikon kuluttua julistetaan avioero, ja lapsi jätetään isälle. Luonnollisesti. Minä olen syyllinen, ja syyllinen ei voi lastansa kasvattaa. Ja millä varoilla sen tekisinkään? Itsestäni voinen pitää huolta. Katsonpa, mitä äiti siitä kirjoittaa, millaiseksi hän elämäni ajattelee.»
Tuon sanottuaan hän tarttui jälleen kirjeeseen lukeakseen sen loppuun.
»… Ja sitten tulevaisuutesi, rakas Effi. Sinun täytyy nyt alkaa elää omin neuvoin ja saat luottaa siihen, että sinua avustamme, mikäli ulkonaiset varat ovat kysymyksessä. Sinun on paras elää Berlinissä (suuressa kaupungissa sellaiset asiat häipyvät parhaiten huomaamattomiin), ja sinä tulet kuulumaan siellä niiden monien joukkoon, jotka ovat itse riistäneet itseltään, vapaan ilman ja kirkkaan päivänpaisteen. Sinä tulet elämään yksinäisenä, ja ellet sitä tahdo, sinun on luultavasti pakko laskeutua omaa olopiiriäsi alemmaksi. Se maailma, jossa olet elänyt, tulee olemaan sinulta suljettu. Kaikkein murheellisinta sekä meille että itsellesikin (itsellesikin, mikäli otaksumme sinut tuntevamme), on, että vanhempienkin koti tulee olemaan sinulta suljettu; me emme voi tarjota sinulle mitään hiljaista olopaikkaa Hohen-Cremmenissä, emme mitään suojaa talossamme, koska niinmuodoin olisi suljettava talomme koko maailmalta, ja sitä emme missään tapauksessa tahdo tehdä. Me emme suinkaan ole maailmaan ylenmäärin kiintyneet, eikä eroaminen siitä, mitä 'seurapiiriksi' nimitetään, suinkaan ilmene meille ehdottoman sietämättömänä; ei, ei siitä syystä, vaan yksinkertaisesti senvuoksi, että tahdomme tunnustaa väriä ja kaikkien ihmisten nähden — en voi säästää sinua jättämällä sanan lausumatta — tuomita tekosi, ainoan ja hellästi rakastamamme lapsen menettelyn…»
Effi ei voinut lukea enempää; hänen silmiinsä tulvahtivat kyynelet, ja turhaan taisteluaan sitä vastaan hän vihdoin alkoi ankarasti nyyhkyttää ja itkeä siten keventäen sydäntänsä.
* * * * *
Puolen tunnin kuluttua kuului koputettavan, ja Effin kehoittaessa astumaan sisään ilmaantui salaneuvoksetar.
»Saanko tulla?»
»Epäilemättä, parahin salaneuvoksetar», sanoi Effi, joka nyt lepäsi sohvassa kevyesti peitettynä ja kädet ristissä. »Olen ihan uupunut ja olen sovittautunut tähän niin hyvin kuin kävi päinsä. Suvainnette ottaa tuolin itsellenne.»
Salaneuvoksetar istuutui niin, että pöytä kukkamaljakkoineen oli hänen ja Effin välissä. Effi ei ilmaissut minkäänlaista hämmentymistä eikä muuttanut ollenkaan asentoansa; kädetkin olivat yhä ristissä. Yhtäkkiä hänestä tuntui aivan yhdentekevältä, mitä tuo rouva ajatteli; hän tahtoi vain päästä pois.
»Olette saanut murheellisen uutisen, rakas, armollisin rouva…»
»Murheellinen on liian lievä sana», sanoi Effi. »Joka tapauksessa on asia kyllin murheellinen tehdäkseen äkkinäisen lopun yhdessäolostamme. Minun täytyy lähteä jo tänään.»
»En tahtoisi olla tungetteleva, mutta koskeeko asia jollakin tavoin
Annia?»
»Ei, se ei koske Annia. Uutiset eivät tulleet Berlinistä, vaan äidiltäni. Hän on huolissaan minun tähteni, ja minä pidän tärkeänä saada huolet hälvenemään tai, ellen siihen kykenisikään, olla ainakin läsnä.»
»Käsitän asian liiankin hyvin, vaikka toisaalta kovin valitan, että minun nyt on vietettävä yksin nämä viimeiset Emsin päivät. Saanko tarjota teille palveluksiani?»
Ennenkuin Effi ehti vastaamaan, astui sisään Afra, joka ilmoitti, että kokoonnuttiin aamiaisaterialle. Hän kertoi kaikkien olevan erittäin kiihtyneessä mielentilassa: keisarin sanottiin todennäköisesti tulevan kolmeksi viikoksi, lopuksi järjestettäisiin suuret kenttäharjoitukset, ja Bonnin husaarien piti heidänkin saapua.
Rouva Zwicker teki heti laskelmiaan, kannattaisiko jäädä niin pitkäksi ajaksi, johtui ehdottomasti myönteiseen päätelmään ja lähti sitten Effin puolesta ilmoittamaan, ettei Effi voinut tulla aamiaispöytään.
Afran aikoessa kohta senjälkeen poistua Effi virkkoi: »Ja sitten, Afra, kun olette vapaa, tulette ehkä neljännestunniksi auttamaan minua tavaroitteni kokoamisessa. Minä matkustan jo tänään seitsemän aikaan lähtevässä junassa.»
»Jo tänään? Ah, armollinen rouva, se on sentään vahinko. Nythän vasta kauniit päivät alkavat.»
Effi hymyili.
* * * * *
Rouva Zwicker, joka toivoi yhä saavansa kuulla kaikenlaista, oli vain vaivoin suostunut olemaan saattelematta »rouva paroonitarta». »Asemalla», oli Effi vakuuttanut, »ihminen on aina hajamielinen, ajattelee väin paikkaansa vaunussa ja matkatavaroitansa; juuri sellaisille henkilöille, joihin on kiintynyt, sanoo mielellään hyvästi jo ennen.» Rouva Zwicker todisti asian oikeaksi, vaikka varsin hyvin oivalsi siinä piilevän verukkeen; hän oli eläessään ehtinyt seisomaan kaikenlaisten ovien takana ja tiesi heti, mikä oli aito asia, mikä ei.
Afra saatteli Effin asemalle ja vaati häneltä varman lupauksen, että hän tulisi jälleen seuraavana kesänä; joka on kerran Emsissä ollut, tulee aina uudelleen, sanoi hän. Bonnia lukuunottamatta oli Ems maailman paras paikka.
Rouva Zwicker oli sillävälin istuutunut kirjoittamaan kirjeitä, ei salissa olevan hieman horjuvaisen rokokopöydän ääreen, vaan ulos pengermälle, saman pöydän luo, jonka ääressä hän oli tuskin kymmenen tuntia aikaisemmin nauttinut aamiaista Effin seurassa.
Hän iloitsi kirjeestään, jonka oli määrä tulla erään Reichenhallissa oleskelevan berliniläisen rouvan osaksi. Nämä molemmat sielut olivat jo aikoja sitten löytäneet toisensa, ja kummankin huippukohtana oli koko miesmaailmaan kohdistuva ankara epäileväisyys; molempien mielestä miehet eivät läheskään täyttäneet niitä vaatimuksia, joita kohtuudenmukaisesti sopi heille asettaa, kaikkein vähimmin niinsanotut »pulskat» miehet. »Ne, jotka eivät hämmingiltään tiedä, minne katsoa, ovat lyhyen alkututkimuksen jälkeen kuitenkin kaikkein parhaat, varsinaiset Don Juanit aiheuttavat joka kerta pettymystä. Mistä se oikeastaan johtuneekaan?» Tällaisia viisaita lausumia nämä ystävättäret keskenään vaihtoivat.
Rouva Zwicker kirjoitti jo toista arkkia ja jatkoi ylen kiitollisen aiheensa käsittelyä — sen nimi oli tietenkin »Effi» — seuraavaan tapaan: »Kaiken kaikkiaan hän oli varsin siedettävä, kohtelias, avomielinen, kuten näytti, vailla kaikkea aatelisen omahyväisyyttä (tai ainakin taitava sitä salaamaan) ja aina harras kuuntelemaan, kun hänelle jotakin mielenkiintoista kertoi, ja minä tietenkin käytin tilaisuutta runsain määrin hyväkseni, kuten ilmankin arvannet. Siis vielä kerran: viehättävä nuori rouva, viidenkolmatta vuoden ikäinen, ei ainakaan paljoa vanhempi. Mutta minä en ole sittenkään vielä koskaan luottanut rauhaan enkä luota vielä nytkään, niin, nyt kenties kaikkein vähimmin. Tänä päivänä sattuneessa kirjejutussa — niin, siinä piilee todellinen tarina. Siitä olen varsin varma. Muuten sattuisi ensi kerran, että erehdyn sellaisessa asiassa. Se seikka, että hän mielellään puhui berliniläisistä muotipapeista ja määritteli kunkin hurskauden määrän, sekä sattumalta esiin vilkahtava Gretchenin-katse, joka vakuutti olevansa kykenemätön minkäänlaista häiriötä aiheuttamaan, — kaikki nuo seikat vakaannuttivat uskoani… Mutta tuossapa tuleekin Aframme, josta luullakseni sinulle jo kirjoitin, sievä tyttö — asettaa pöydälle sanomalehden, jonka sanoo emäntämme lähettäneen minulle; siinä näkyy olevan sinisellä merkitty kohta. Suonet anteeksi, jos ensin luen sen kohdan…»
»Jälkikirjoitus. Sanomalehti oli varsin mielenkiintoinen ja tuli kuin kutsuttuna. Leikkaan sinisellä merkityn kohdan irti ja liitän sen kirjeeni mukaan. Siitä näet, etten ole erehtynyt. Kuka lieneekään tuo Crampas? Uskomatonta — kirjoittaa ensin itse kirjeitä ja sitten vielä säilyttelee toisen kirjoittamia! Mitä virkaa onkaan uuneilla ja liesillä? Tämän kaksintaisteluhullutuksen vielä vallitessa ei missään tapauksessa saa niin menetellä; jonkin tulevan sukupolven voitaneen sallia tyydyttää kirjeenkirjoittamishimoansa, koska se kenties silloin on jo vaaraton. Mutta nykyjään me emme ole vielä läheskään niin pitkällä. Muuten olen täynnä nuoreen paroonittareen kohdistuvaa säälintunnetta ja löydän auttamattoman itserakkauteni vuoksi ainoan lohdutukseni siitä, etten ole asiaa väärin arvostellut. Ja eihän tapaus ollut niinkään jokapäiväinen. Heikompi diagnostikko olisi kenties sentään antanut pettää itseään. Aina sinun Sophie.»