KOLMASKYMMENES LUKU.
Effi ja salaneuvoksetar Zwicker olivat olleet melkein kolme viikkoa Emsissä. He asuivat erään soman pienen huvilan alakerrassa. Heidän asuinhuoneittensa välisessä yhteisessä salissa, josta avautui näköala puutarhaan, oli palisanderiflyygeli, jolla Effi soitti toisinaan sonaatin, rouva Zwicker toisinaan valssin; viimeksimainittu oli aivan epämusikaalinen ja rajoittui pääasiallisesti ihastelemaan Niemannia Tannhäuserin osan esittäjänä.
Oli ihana aamu; pienessä puutarhassa visersivät linnut ja viereisestä talosta, jossa oli »lokaali», kuului varhaisesta hetkestä huolimatta jo biljardipallojen kopsahtelu. Naiset eivät olleet nauttineet aamuistaan salissa, vaan parin jalan korkuisella ulkopengermällä, josta kolme porrasaskelmaa johti puutarhaan, ulkokaihdin oli vedetty ylös, jotta he voisivat esteettömästi nauttia raikkaasta ilmasta, ja Effi ja salaneuvoksetar tekivät verrattain uutterasti käsityötänsä. Vain silloin tällöin vaihdettiin jokin sana.
»Minä en käsitä», sanoi Effi, »minkätähden en ole saanut kirjettä neljään päivään; hän kirjoittaa muuten joka päivä. Lieneekö Anni sairas? Tai hän itse?»
Rouva Zwicker hymyili. »Saatte varmaan pian kuulla, rakas ystävä, että hän on aivan terve, aivan terve.»
Noiden sanojen sävy vaikutti Effiin epämiellyttävästi, ja hän näytti aikovan vastata, mutta samassa astui salista pengermälle, aamiaispöytää korjaamaan, Bonnin tienoilta kotoisin oleva palvelijatar, joka oli nuoruudestaan saakka tottunut vertailemaan moninaisia elämän ilmiöitä Bonnin ylioppilaihin ja Bonnin husaareihin. Hänen nimensä oli Afra.
»Afra», virkkoi Effi, »kello on varmaan jo yhdeksän; eikö postinkuljettaja ole vielä käynyt?»
»Ei, ei vielä, armollinen rouva.»
»Mistä se johtuu?»
»Tietenkin postinkuljettajasta. Hän on Siegeniläisiä ja hänessä ei ole mitään reippautta. Olen sen jo hänelle sanonut, sanoin, että sellainen on pelkkää hulttiomaisuutta. Ja missä kunnossa onkaan hänen tukkansa; luulenpa, ettei hän edes kunnolla tiedä, mikä on jakaus.»
»Te olette, taaskin liian ankara, Afra. Ajatelkaahan, kuinka postinkuljettajan oli liikuttava päivät pääksytysten alinomaisessa helteessä…
»Niinpä kyllä, armollinen rouva. Mutta onhan toisia, jotka siihen pystyvät; ne, jotka ovat sellaista ainesta, siihen kykenevät.» Niin sanoessaan hän otti tarjottimen taitavasti viiden sormensa varaan ja astui portaita alas mennäkseen keittiöön lyhintä tietä.
»Sievä tyttö», sanoi rouva Zwicker. »Ja nopsa ja näppärä, tekisipä melkein mieleni sanoa luontevan viehättävä. Tiedättekö, rakas paroonitar, että tuo Afra… muuten ihmeellinen nimi, ja kuuluu olleen olemassa pyhä Afra, vaikka en usko meidän Aframme olevan hänen jälkeläisiään…»
»Parahin salaneuvoksetar, nyt te jälleen syvennytte sivuasiaanne, jonka nimi on tällä kertaa Afra, siinä määrin, että unohdatte kerrassaan, mitä oikeastaan aloitte sanoa…»
»Enpä suinkaan, rakas ystäväni; joka tapauksessa löydän jälleen latuni. Tahdoin sanoa, että tämä Afra muistuttaa tavattomasti sitä muhkeata naishenkilöä, johon teidän talossanne…»
»Niin, olette oikeassa. Yhtäläisyyttä on olemassa. Meidän sisäkkömme on vain melkoista sievempi ja varsinkin hänen hiuksensa ovat paljoa kauniimmat ja täydemmät. En ole nähnytkään sellaisia kauniita pellavaisia hiuksia kuin meidän Johannallamme. Jotakin sentapaista tosin näkee, mutta ei niin runsaita…»
Rouva Zwicker hymyili. »Harvoinpa kuulee nuoren rouvan niin innostuneesti puhuvan sisäkkönsä kauniista vaaleista hiuksista. Ja vielä niiden runsaudestakin! Tiedättekö, se tuntuu minusta kerrassaan liikuttavalta. Oikeastaanhan joutuu palvelijattaria valitessaan alinomaa pulaan. Kauniita niiden pitää olla, koska loukkaa kaikkia vieraita, ainakin miespuolisia, jos näkevät oviaukkoon ilmestyvän pitkän hongankolistajan, harmaapintaisen ja mustareunaisen, ja on sula onni, että käytävät yleensä ovat pimeät. Mutta jos taas pitää liian suurta lukua sellaisesta edustuksesta ja niinsanotusta ensimmäisestä vaikutelmasta ja jos vielä lahjoittaa sellaiselle henkilölle toisen valkoisen koruesiliinan toisensa jälkeen, niin ihmisellä ei oikeastaan ole enää rauhallista hetkeä, ja ellei ole liian itserakas ja liiaksi itseensäluottava, joutuu itseltään kysymään, eikö ole tarpeen jonkinlainen remeduuri. 'Remeduuri' näet oli Zwickerin lempisana, ja sillä hän minua usein ikävystytti; mutta totta kyllä, että kaikilla salaneuvoksilla on sellaisia lempisanoja.»
Effi kuunteli varsin sekavin tuntein. Jos salaneuvoksetar olisi ollut vähänkin toisenlainen, niin tuo kaikki olisi voinut olla varsin viehättävää, mutta kun hän kerran oli sellainen kuin oli, ei Effiä erikoisesti miellyttänyt se, mikä kenties muuten olisi häntä kerrassaan ilahduttanut.
»Olette aivan oikeassa, rakas ystävä, mitä salaneuvoksiin tulee. Innstetten on hänkin omaksunut sellaisia lauseparsia, mutta nauraa aina, kun häntä senvuoksi silmäilen, ja pyytää jälkeenpäin anteeksi virallisia lausumiansa. Mutta teidän arvoisa puolisonne oli varmaan palvellut kauemmin ja oli yleensäkin vanhempi…»
»Hieman», virkkoi salaneuvoksetar kärkevästi ja torjuvasti.
»Ja kaiken kaikkiaan minä en voi oikein käsittää kaikkia niitä pelkoja, joista puhutte. Onhan se, mitä hyviksi tavoiksi nimitetään, yhä vielä voima…»
»Niinkö luulette?»
»… Enkä voi varsinkaan ajatella, että juuri teidän osaksenne olisi tullut sellaisten huolten ja pelkojen kokeminen. Teissä on — anteeksi, että tässä ihan avoimesti asian mainitsen — juuri sitä, mitä miehet mainitsevat viehätyksen nimellä; te olette hilpeä, huvittava, ja ellei olisi epähienoa, tahtoisin nämä teidän etunne huomioonottaen teiltä kysyä, perustuuko se mitä äsken sanoitte, kaikenlaisiin tuskallisiin omiin kokemuksiin.»
»Tuskallisiin?» virkkoi rouva Zwicker. »Ah, rakas armollinen rouva, tuskallinen on liian korkea sana, siinäkin tapauksessa, että ihminen kenties on eläessään kokenut monenlaista. Tuskallinen on suoraan sanoen liikaa, aivan liikaa. Ja onhan ihmisessä sitäpaitsi omat apukeinonsa ja vastavoimansa. Ette saa suhtautua sellaiseen liian traagillisesti.»
»En voi luoda itselleni mitään oikeata käsitystä siitä, mitä suvaitsette vihjailla. Tosin ei ole laita niin, etten tiedä, mitä synti on, sen tiedän minäkin; mutta onhan sentään eroa, jos ihminen sattuu joutumaan kaikenlaisiin huonoihin ajatuksiin tai jos sellaiset asiat muodostuvat ihmiselle puolittaiseksi tai kokonaiseksi elämäntottumukseksi. Ja vielä omassa kodissa…»
»Siitä en tahdo puhua, en tahdo suoraan niin sanoa, vaikka avoimesti tunnustaakseni olen tai — kuten minun nyt on sanottava; asiat näet ovat kaukana menneisyydessä — olin siinäkin suhteessa täynnä epäluuloja. Mutta onhan tilaisuutta ulkopuolellakin. Oletteko kuullut huviretkistä?»
»Epäilemättä. Ja olisinpa mielissäni, jos Innstetten sellaista enemmän harrastaisi…»
»Harkitkaa asiaa, rakas ystäväni. Zwicker oli aina Saatwinkelissä. Voin teille vain sanoa, että aina, kun tuon nimen kuulen, sydäntäni vieläkin kouristaa. Mitä ovat yleensäkin kaikki huvipaikat vanhan rakkaan Berlinimme lähistöllä! Minä näet rakastan sittenkin Berliniä. Mutta jo pelkät kysymykseen tulevien paikkakuntien nimet sisältävät kokonaisen maailman huolta ja pelontuskaa. Te hymyilette. Mutta sanokaahan itse, rakas ystävä, mitä voitte odottaa suurelta kaupungilta ja sen siveellisiltä olosuhteilta, kun melkein sen porteilla (Charlottenburgin ja Berlinin välillä näet ei enää ole mitään oikeata eroa) kohtaatte tuskin tuhannen askelen alalla Pichelsbergin, Pichelsdorfin ja Pichelswerderin. Kolminkertainen Pichel on jo liikaa. Voitte etsiä koko maailmasta, mutta mistään muualta ette sellaista löydä.»
Effi nyökkäsi.
»Ja kaikki tämä», jatkoi rouva Zwicker, »tapahtuu tuoreessa puussa Havelin puolella. Tämä kaikki on lännen puolta, missä on kulttuuria ja korkeampaa sivistystä. Mutta lähtekäähän, armollinen rouva, toiselle puolelle, Spreen varrelle. En puhu Treptowista ja Stralausta, ne ovat pieniä asioita, viattomia, mutta jos otatte käsille erikoiskartan, tapaatte ainakin omituisten nimien joukossa, kuten Kiekebusch, Wuhlheide… olisittepa kuullut, kuinka Zwicker sanan lausui… nimiä, jotka ovat luonteeltaan kerrassaan karkeita ja joilla en tahdo korvianne loukata. Mutta ne juuri ovat tietenkin suosituimpia paikkoja. Minä vihaan huviretkiä, jotka kansanmieli kuvittelee vaunuretkiksi isänmaallisine lauluineen, mutta joissa todellisuudessa piilevät yhteiskunnallisen kumouksen idut. Puhuessani 'yhteiskunnallisesta kumouksesta' tarkoitan tietenkin moraalista kumousta, kaikki muu on jo voitettu kanta, ja jo Zwicker sanoi minulle viimeisinä päivinänsä: 'Usko minua, Sophie, Saturnus syö lapsensa'. Ja vaikka Zwicker saattoikin olla monella muotoa puutteellinen, minun on kuitenkin tunnustaminen, että hän oli filosofinen pää ja tajusi luontoperäisen vaiston nojalla historiallista kehitystä… Mutta nytpä huomaan, että rakas rouva von Innstetten, joka yleensä on kovin kohtelias, kuuntelee enää vain puolella korvalla, mikä onkin luonnollista, kun ottaa huomioon, että postinkuljettaja on ilmaantunut näkyviin. Nyt hänen sydämensä rientää sinne ja ottaa ennakolta kirjeestä rakkaat sanat… No, Böselager, mitä tuottekaan?»
Puhuteltu oli sillävälin astunut pöydän luo ja latoi siihen tuomisensa: useita sanomalehtiä, kaksi kähertäjän reklaamia ja suuren kirjatun kirjeen rouva paroonitar von Innstettenille, synt. von Briest.
Vastaanottaja merkitsi nimensä, ja postinkuljettaja poistui. Rouva Zwicker silmäili kähertäjien ilmoituksia ja kertoi nauraen hiustenpesun käyneen huokeammaksi.
Effi ei kuunnellut, hän käänteli kädessään kirjettänsä ja arkaili sitä avata, itsekään tietämättä minkätähden. Se oli kirjattu, suljettu kahdella suurella sinetillä, ja kirjekuori oli tavallista jäykempi. Mitä se merkitsi? Postileima »Hohen-Cremmen» ja osoite äidin kirjoittama. Innstetteniltä siis ei ollut vielä viidentenäkään päivänä tullut yhtäkään riviä.
Hän otti helmiäiskahvaiset sakset ja leikkasi kirjeen pitkän sivun hitaasti auki. Ja nyt oli häntä odottamassa uusi yllätys. Kirjeen muodostivat tosiaankin äidin tiheät rivit, mutta arkin sisässä oli leveän paperiliuskan ympäröimiä seteleitä, ja liuskaan oli isän käsialalla merkitty summa. Effi siirsi kirjekuoren kauemmaksi ja alkoi lukea nojaten taaksepäin keinutuolissaan. Mutta pitkälle hän ei päässyt, rivit näyttivät pakenevan, ja hänen kasvonsa valahtivat verettömiksi. Sitten hän kumartui ja alkoi uudelleen lukea.
»Mikä teitä vaivaa, rakas ystävä? Huonoja uutisiako?»
Effi nyökkäsi, mutta ei vastannut sen enempää, pyysi vain saada lasin vettä. Juotuaan hän sanoi: »Se menee ohi, parahin salaneuvoksetar, mutta tahtoisin vetäytyä hetkiseksi omaan huoneeseeni… Kunpa voisitte lähettää Afran.»
Hän nousi ja lähti saliin, missä ilmeiseksi mielihyväkseen sai tukea palisanderiflyygelistä. Sen vieritse hän tuli oikealla puolella sijaitsevan huoneensa ovelle, sai sen haeskellen ja haparoiden avatuksi, ehti seinällä olevan vuoteensa luo ja lysähti siihen pyörtyneenä.