YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU.
Innstetten saapui jo saman päivän iltana takaisin Berliniin. Hän oli ajanut tienristeykseen jätetyissä vaunuissa suoraan asemalle poikkeamatta enää Kessinissä ja oli jättänyt molempien sekundanttien asiaksi ilmoittaa asiasta viranomaisille. Matkalla (hän oli yksin vaununosastossa) hän harkitsi vielä kerran tapahtumia; ajatukset olivat samat kuin pari päivää sitten, mutta liikkuivat nyt päinvastaisessa suunnassa: lähtivät siitä vakaumuksesta, että hän oli menetellyt oikeutensa ja velvollisuutensa mukaisesti, ja päätyivät sitä koskeviin epäilyksiin. Jos syyllisyys yleensä jotakin on, niin se ei ole sidottu paikkaan ja hetkeen eikä voine raueta olemattomiin päivästä toiseen siirryttäessä. Rikos vaatii rangaistusta; siinä on järkeä.
Asian vanheneminen sitävastoin on puolinaisuutta, heikkoutta, joka tapauksessa jotakin proosallista. Tuo ajatus rohkaisi häntä, ja hän toisti itsekseen, että oli tapahtunut niinkuin oli täytynyt tapahtua. Mutta samana hetkenä, jona tuo näytti hänestä varmalta, hän sen jälleen kumosi. »Asiain vanhenemista täytyy olla olemassa, se on ainoa järkevä mahdollisuus; yhdentekevää, onko se sitäpaitsi proosallistakin; järkevä on enimmälti proosallista. Minä olen nyt viidenneljättä vuoden ikäinen. Jos olisin löytänyt kirjeet viisikolmatta vuotta myöhemmin, olisin ollut seitsemänkymmenen vuoden ikäinen. Silloin olisi Wüllersdorf sanonut: 'Älkää olko narri, Innstetten!' Ja ellei sitä olisi sanonut Wüllersdorf, niin Buddenbrook olisi sen sanonut, ja ellei hänkään, niin minä itse. Tuo on minulle selvää. Jos asiaa liiaksi kärjistää, niin liioittelee ja johtuu naurettavuuteen. Aivan varmaan. Mutta mistä se alkaa? Missä on raja? Kymmenen vuotta vaatii vielä kaksintaistelua, ja silloin puhutaan kunniasta, mutta yhdentoista tai kenties vain kymmenen ja puolen vuoden kuluttua sitä nimitetään mielettömyydeksi. Raja, raja! Missä se on? Oliko se olemassa? Oliko sen yli jo kuljettu? Kun muistelen hänen viimeistä katsettaan, niin luulenpa sen alistuneena ja kurjuudessaan yhä hymyillen minulle sanoneen: 'Periaatteilla ratsastamista. Innstetten… Olisitte voinut säästää asian minulta ja itseltännekin'. Ja hän oli kenties oikeassa. Jotakin sellaista soi sielussani. Niin, jos olisin ollut täynnä kuolettavaa vihaa, jos minussa olisi piillyt syvä kostontunne… Kosto ei ole mikään kaunis asia, mutta inhimillinen, ja sillä on inhimillinen oikeutuksensa. Mutta näin ollen se kaikki tapahtui erään mielikuvan, erään käsitteen vuoksi, oli tehty juttu, puoli komediaa. Ja tätä komediaa minun täytyy nyt näytellä edelleen, täytyy lähettää Effi pois, tuhota hänet ja itseni hänen kerallaan… Minun olisi pitänyt polttaa kirjeet, ja maailman ei olisi milloinkaan pitänyt saada asiasta tietää. Ja kun hän sitten olisi tullut, mitään aavistamatta, olisi minun pitänyt sanoa 'Tuossa on sinun sijasi' ja olisi pitänyt sisäisesti hänestä erota. Ei maailman nähden. On olemassa paljon elämää, joka ei sitä nimeä ansaitse ja paljon avioliittoja, jotka eivät avioliittoja ole… Onni olisi mennyttä, mutta minä en näkisi alinomaa edessäni silmiä kysyvine katseineen ja sanattomine syytöksineen.»
* * * * *
Vähän ennen kymmentä Innstetten saapui asuntonsa oven eteen. Hän nousi portaita ja soitti kelloa; Johanna tuli avaamaan.
»Kuinka voi Anni?»
»Hyvin, armollinen herra. Hän ei vielä nuku… Jos armollinen herra…»
»Ei, se vain saisi hänet levottomaksi. Käyn mieluummin huomenna aamulla häntä katsomassa. Tuokaa minulle lasi teetä, Johanna. Onko joku käynyt täällä?»
»Vain tohtori.»
Innstetten oli jälleen yksin. Hän käveli edestakaisin, kuten hänen tapanaan oli. »He tietävät jo kaikki; Roswitha on typerä, mutta Johanna on älykäs henkilö. Ja elleivät varmaan tiedäkään, ovat kuitenkin sitä aprikoineet ja tietävät sittenkin. Merkillistä, mikä kaikki muuttuu merkiksi ja lavertelee juttuja, ikäänkuin kaikki olisivat olleet mukana näkemässä.»
Johanna toi teen. Innstetten joi. Hän oli ponnistusten jälkeen sanomattoman väsynyt ja vaipui uneen.
* * * * *
Innstetten nousi hyvissä ajoin. Hän kävi Annia katsomassa, jutteli hänen kanssaan pari sanaa, kiitti häntä hyväksi sairaaksi ja lähti sitten ministeristöön ilmoittamaan esimiehelleen tapahtumasta. Ministeri oli erittäin suopea. »Niin, Innstetten, onnellinen se, joka suoriutuu hyvin kaikesta, mitä elämä voi meille tuoda; teidän on niin käynyt.» Hänen mielestään oli kaikki, hyvässä järjestyksessä, ja hän jätti asian Innstettenin itsensä hoidettavaksi.
Innstetten palasi asuntoonsa vasta myöhään iltapuolella ja löysi muutamia Wüllersdorfin kirjoittamia rivejä. »Tänään tullut takaisin. Kokenut sanomattoman paljon, tavallista ja liikuttavaa; ennen kaikkea Gieshübler. Miellyttävin kyttyräselkä, minkä olen koskaan tavannut. Teistä hän ei paljoakaan puhunut, mutta rouvasta, rouvasta! Hän ei voinut mitenkään rauhoittua, ja vihdoin tuo pieni mies alkoi itkeä. Mitä kaikkea sattuukaan. Toivottavaa olisi, että olisi enemmän Gieshüblereitä. Mutta valitettavasti on enemmän toisenlaisia. Ja sitten kohtaus majurin kodissa… kauheata. Siitä ei sanaakaan. On jälleen opittu, että tulee olla varuillaan. Käyn huomenna luonanne. Teidän W.»
Tuon luettuaan Innstetten tunsi mielensä kerrassaan järkytetyksi. Hän istui kirjoittamaan puolestaan muutamia kirjeitä. Saatuaan ne valmiiksi hän soitti: »Johanna, viekää kirjeet postilaatikkoon.»
Johanna otti kirjeet ja aikoi lähteä.
»… Sitten vielä eräs asia, Johanna: rouva ei tule takaisin. Saatte muilta kuulla, minkätähden. Annille ei pidä asiasta ilmoittaa, ei ainakaan nyt. Lapsi parka. Teidän tulee vähitellen hänelle selittää, ettei hänellä enää ole äitiä. Minä en voi sitä tehdä. Mutta menetelkää älykkäästi. Ja pitäkää varanne, ettei Roswitha tärvele koko asiaa.»
Johanna seisoi hetkisen kuin huumaantuneena. Sitten hän meni
Innstettenin luo ja suuteli hänen kättänsä.
Ehdittyään takaisin keittiöön hän oli ylen ylpeä ja täynnä paremmuuden, melkeinpä onnenkin tuntoa. Armollinen herra oli sanonut hänelle kaikki, olipa vielä lisännyt: »ettei Roswitha tärvele koko asiaa.» Se oli pääasia, ja vaikka hänen hyvässä sydämessään olikin rouvaan kohdistuvaa osanottoa, hänen mieltänsä askarrutti sittenkin kaikkein eniten se seikka, että armollinen herra oli suhtautunut häneen tutunomaisesti.
Tavallisissa oloissa hänen olisi ollut varsin helppo ilmaista ja tehostaa voittoansa, mutta tänään sattui niin onnettomasti, että hänen kilpailijansa osoittautui enemmän tietäväksi, vaikka ei ollutkaan mikään luottamushenkilö. Portinvartija näet oli suunnilleen samoihin aikoihin kutsunut Roswithan pieneen suojaansa ja oli hänen sisään astuessaan heti ojentanut hänelle luettavaksi sanomalehden. »Kas tuossa, Roswitha, jotakin teitä varten; voitte myöhemmin tuoda sen takaisin. Se on vain Fremdenblatt, mutta Lene on jo lähtenyt noutamaan Journalia. Siinä on varmaan enemmän, ne tietävät aina kaikki. Kukapa olisikaan voinut sellaista ajatella, Roswitha!»
Roswitha, joka ei yleensä ollut kovin utelias, oli kuitenkin lähtenyt mahdollisimman nopeasti takaportaita ylös ja oli vastikään uutisen lukenut, kun Johanna tuli.
Johanna laski Innstettenin hänelle antamat kirjeet pöydälle, silmäili osoitteita tai oli silmäilevinään (hän tiesi jo hyvinkin, keille ne olivat osoitetut) ja virkkoi teeskennellyn tyynesti: »Eräs kirje on osoitettu Hohen-Cremmeniin.»
»Sen arvaan», sanoi Roswitha.
Johannaa tuo huomautus melkoisesti hämmästytti. »Eihän herra muuten kirjoita koskaan Hohen-Cremmeniin.»
»Niin, ei muuten. Mutta nyt… Ajatelkaahan, tämän antoi minulle vastikään portinvartija.»
Johanna otti lehden ja luki puoliääneen kohdan, joka oli merkitty levein mustekynän vedoin: »Vähän ennen lehden painoon menoa saamme luotettavalta taholta kuulla, että eilen aamulla on Kessinin kylpypaikassa Taka-Pommerissa tapahtunut kaksintaistelu ministerineuvos v. Im (Keithstrasse) ja majuri Crampasin välillä. Majuri Crampas kaatui. Kerrotaan, että majuri ja neuvoksetar, kaunis ja vielä erittäin nuori rouva, ovat olleet suhteissa.»
»Mitä kaikkea tuollaiset lehdet kirjoittavatkaan», virkkoi Johanna, jota harmitti se, että hänen oma uutisensa oli jo vanhentunut.
»Niin», sanoi Roswitha. »Ja tuon nyt lukevat ihmiset ja parjaavat rakasta rouva parkaani. Ja majuri rukka on nyt kuollut.»
»Niin, Roswitha, mitä oikeastaan ajattelette? Eikö hänen pidä olla kuollut? Vai pitäisikö mieluummin armollisen herramme olla vainaja?»
»Ei, Johanna, armollisen herramme pitää hänenkin elää, kaikkien pitää elää. Minä en kannata kuoliaaksi ampumista enkä voi edes kuunnella pyssynpauketta. Mutta ajatelkaahan, Johanna, siitähän on jo pitkä, puoli iäisyyttä, ja kirjeet, jotka minusta heti näyttivät omituisilta — niissä oli punainen nauha ympärillä, pariin kolmeen kertaan kiedottuna ja solmittuna, ilman ruusuketta — nehän näyttivät jo ihan keltaisilta, niin pitkä siitä on. Mehän olemme olleet täällä jo yli kuusi vuotta, ja kuinka voikaan sellaisten vanhojen juttujen vuoksi…»
»Ah, Roswitha, te puhutte niinkuin ymmärrätte. Ja tarkoin katsoen on syy teidän. Kirjeistähän se johtuu. Minkätähden tulittekaan talttoinenne ja mursitte pöydän auki. Eihän sellaista saa milloinkaan tehdä; ei saa murtaa lukkoa, jonka toinen on sulkenut.»
»Mutta Johanna, teette tosiaankin liian pahoin sanoessanne minulle noin vasten kasvoja. Tiedättehän hyvinkin, että olette itse syypää, että syöksyitte keittiöön kuin hupsu ja sanoitte minulle, että ompelupöytä oli avattava, koska siellä on haavanside. Sitten tulin minä ja toin taltan, ja nyt olen muka minä syyllinen. Onpa totisesti…»
»Sitä en tahtonut väittää, Roswitha. Mutta ette saa tulla sanomaan: majuri parka. Mitä merkitsee majuri parka! Koko majuri parka ei kelvannut kerrassa mihinkään; mies, joka lakkaamatta vääntelee sellaisia punervia viiksiänsä, ei kelpaa mihinkään, vaan saa aikaan pelkkää vahinkoa. Kun on aina palvellut hienoissa perheissä… mutta sitä teissä ei ole, Roswitha, se teistä juuri puuttuu… silloin tietää, mikä sopii ja on kunniaksi, ja tietää, että jos sellaista kerran sattuu, niin ei muu auta; tulee se, mitä nimitetään haasteeksi, ja toinen ammutaan kuoliaaksi.»
»Tiedänhän tuon minäkin; en ole sellainen tolvana, jollaiseksi tahdotte minut aina tehdä. Mutta kun on kulunut jo niin pitkä aika…»
»Niin, Roswitha, tuo teidän 'jo niin pitkä aika' se juuri osoittaa, ettette ymmärrä asiasta yhtään mitään. Te kerrotte aina vanhaa tarinaanne isästänne, joka tulee tulisine rautoineen teitä kohti, ja joka kerta, kun pistän hehkuvaa pulttia silitysrautaan, joudun pakostakin ajattelemaan isäänne, näen aina, kuinka hän aikoo teidät tappaa sen lapsen tähden, joka nyt on kuollut. Niin, Roswitha, siitä te puhutte aina, puuttuu vain, että kerrotte jutun Annillekin, ja kun Anni ripille pääsee, hän varmaan saa sen kuulla, kukaties jo samana päivänä; ja se suututtaa minua, että olette sellaisissa asioissa mukana ollut, ja olihan isänne vain kylän seppä, joka kengitti hevosia tai raudoitti rattaita, ja nyt te tulette ja vaaditte, että armollisen herran tulee tyytyä kaikkeen vain siitä syystä, että siitä on jo pitkä aika. Mitä merkitsee pitkä aika? Kuusi vuotta ei ole mikään pitkä aika. Ja armollinen rouvamme — joka ei kumminkaan enää tule takaisin, armollinen herra sanoi minulle vastikään — armollinen rouvamme täyttää vasta kuusikolmatta, ja elokuussa on hänen syntymäpäivänsä, ja te puhutte pitkistä ajoista. Ja jos hän olisikin kuudenneljättä, minä sanon teille, että kuudenneljättä iällä vasta pitääkin oikein pitää silmänsä auki, ja jos armollinen herra ei olisi mitään tehnyt, niin ylhäiset olisivat hänet 'leikanneet'. Mutta sitä sanaa te ette tunne, Roswitha siitä te ette tiedä mitään.»
»En, siitä en tiedä enkä tahdokaan tietää; mutta sen tiedän, Johanna, että te olette rakastunut armolliseen herraan.»
Johanna alkoi väkinäisesti nauraa.
»Niin, naurakaahan vain. Olen huomannut sen jo aikoja sitten. Teissä on jotakin sellaista. Onni vain, ettei armollinen herramme sellaista ollenkaan huomaa… Rouva parka, rouva parka.»
Johanna tahtoi välttämättä saada rauhan syntymään. »Älkää panko pahaksenne, Roswitha Te olette jälleen vimmanne vallassa; mutta minä tiedän, että se vaivaa kaikkia maalta tulleita.»
»Saattaapa niin olla.»
»Minä vien nyt kirjeet ja katsahdan, onko portinvartija ehkä jo saanut toisen lehden. Jos oikein ymmärsin, on Lene jo lähetetty sitä noutamaan. Ja täytyyhän siinä olla enemmän luettavaa; tämä on melkein sama kuin ei mitään.»