KUUDESNELJÄTTÄ LUKU.
Toukokuu oli kaunis, kesäkuu sitäkin kauniimpi, ja kun Effi oli onnellisesti vapautunut Rollon saapumisen hänessä aluksi herättämästä tuskallisesta tunteesta, hän iloitsi kovin siitä, että tuo uskollinen eläin oli jälleen hänen läheisyydessään. Roswithaa kiitettiin, ja vanha Briest lausui puolisolleen tunnustuksen sanoja Innstettenistä, joka hänen mielestään oli kavaljeeri, ei koskaan pikkumainen, ja jonka sydän oli aina kohdallaan. »Vahinko, että tuon tuhman jutun piti tulla asioita sotkemaan. Oikeastaan se oli mallipariskunta.» Ainoa, joka jälleennäkemisen hetkenä pysyi rauhallisena, oli Rollo itse — joko siitä syystä, ettei sillä ollut ajan kulumisen vaistoa, tai senvuoksi, että se piti erossaoloa epäjärjestyksenä, joka oli nyt vihdoin onnellisesti poistettu. Osaltaan oli kaiketi vaikuttamassa sekin seikka, että Rollo oli ehtinyt vanhentua. Kiintymystään se osoitti säästäen, samoinkuin oli ollut jälleennähtäessä säästeliäs osoittaessaan iloaan, mutta sen uskollisuus oli, jos mahdollista, entisestään lisääntynyt. Se ei väistynyt valtiattarensa viereltä. Jahtikoiraa se kohteli hyväntahtoisesti, mutta kuitenkin niinkuin kohdellaan alemman kehitysasteen olentoa. Öisin se makasi Effin huoneen oven edessä kaislamatolla, aamuisin, kun aamiainen nautittiin ulkosalla, aurinkokellon vieressä, aina tyynenä, aina uneliaana, ja vasta sitten, kun Effi nousi, lähti eteiseen ja otti naulakosta ensin olkihattunsa ja sitten päivänvarjonsa, Rollo muuttui jälleen nuoreksi. Ollenkaan kysymättä, joutuivatko voimat helpolle vai kovalle koetukselle, se kiiti kylänraittia pitkin ja takaisin ja tyyntyi vasta kun oli ehditty vainiolle. Effi, jolle raitis ilma oli maiseman kauneuttakin tärkeämpi, vältteli pieniä metsäpolkuja ja pysytteli enimmälti suurella, aluksi ikivanhojen jalavain ja kauempana, viertotien alkaessa, poppelien reunustamalla valtatiellä, joka johti asemalle ja tarjosi suunnilleen tunnin kävelyretken. Hän iloitsi kaikesta, hengitteli iloisena rapsipelloilta ja apilaniityiltä tulevia tuoksuja tai katseli ylös ilmoille kimpoilevia kiuruja ja laski kaivonvinttejä ja altaita, joiden luo karja saapui juomaan. Samalla kaikui hänen korviinsa etäinen kumahtelu, ja hänestä tuntui kuin hänen täytyisi sulkea silmänsä ja painua suloiseen unohdukseen. Aseman läheisyydessä, aivan viertotien alussa, oli valssikone. Siinä oli hänen jokapäiväinen levähdyspaikkansa, josta hän voi katsella ratapihalla tapahtuvaa hyörinää. Junia tuli ja meni, ja toisinaan hän näki kaksi savulippua, jotka tuntuivat silmänräpäyksen ajan peittävän toisensa ja hajosivat sitten oikealle ja vasemmalle, kunnes häipyivät kylän ja metsikön taakse. Rollo istui silloin hänen vieressään ottaen osaa hänen aamiaiseensa ja viimeisen palan saatuaan se kiiti, kaiketi kiitollisuuttaan osoittaakseen, kuin mieletön pitkin jotakin pellonvakoa pysähtyen vasta, kun pari häiriytynyttä hautovaa peltopyytä pyrähti ilmaan viereisestä vaosta.
* * * * *
»Kuinka kaunis onkaan tämä kesä! Enpä olisi vuosi sitten arvannut, että voin olla vielä näin onnellinen.» Niin sanoi Effi joka päivä kävellessään äitinsä kanssa lammen ympärillä tai taittaessaan puusta varhain kypsyvän omenan ja urheasti sitä haukatessaan oivallisilla hampaillaan. Rouva von Briest silitti silloin hänen kättänsä ja sanoi: »Kunhan ensin tulet terveeksi, Effi, ihan terveeksi; onni kyllä löytyy sitten, ei vanha, vaan uusi. On olemassa monenlaista onnea, Jumalan kiitos. Ja saatpa nähdä, että löydämme sinulle jotakin.»
»Te olette ylen hyvät, vaikka olenkin oikeastaan muuttanut teidän elämänne ja tehnyt teidät ennen aikojanne vanhoiksi ihmisiksi.»
»Ah, rakas Effi, älä puhu siitä. Sen tapahduttua minäkin ajattelin niin. Nyt tiedän, että hiljaisuutemme on parempi kuin aikaisempi äänekäs meno ja meteli. Ja jos toivut edelleen kuten tähän asti, voimme vielä matkustaakin. Kun Wiesike ehdotti Mentonea, sinä olit sairas ja ärtynyt ja olit aivan oikeassa sanoessasi junailijoista ja viinureista mitä sanoit; mutta kunhan hermosi jälleen ovat kunnossa, se käy päinsä, et enää suututtele, vaan naurat heidän suurenmoisuuttaan ja käherrettyä tukkaansa. Ja sitten sininen meri ja valkoiset purjeet ja kallionrinteet punaisen kaktuksen peitossa — en ole sitä vielä nähnyt, mutta ajattelen sen sellaiseksi. Ja kovin tekee mieleni oppia se tuntemaan.»
Niin kului kesä, ja tähdenlentoyöt olivat jo olleet ja menneet. Effi oli sellaisina öinä istunut ikkunassa taakse puolenyön voimatta katsella kyllikseen. »Minä olen ollut aina heikko kristitty, mutta olemmekohan sittenkin kotoisin tuolta ylhäältä ja palannemmeko tämän maisen elämän loputtua taivaalliseen kotiimme, tähtiin tai niitäkin kauemmaksi! En sitä tiedä, en tahdokaan tietää, tunnen vain kaipauksen.»
Effi rukka, hän oli silmäillyt liian kauan taivaallisia ihmeitä ja niitä mietiskellyt, ja seurauksena oli, että yöilma ja lammelta nouseva usva heittivät hänet jälleen sairasvuoteeseen. Wiesike, joka kutsuttiin luo, vei hänet nähtyään Briestin syrjään ja sanoi: »Ei ole enää toivoa; teidän täytyy tyytyä siihen, että loppu tulee aivan pian.»
Hän oli liiankin oikeassa. Muutamia päiviä myöhemmin — ei ollut vielä myöhä, kello ei ollut vielä lyönyt yhdeksää — tuli Roswitha alakertaan ja sanoi rouva von Briestille: »Armollisin rouva, armollinen rouvani voi huonosti; hän puhuu lakkaamatta hiljaa itsekseen ja toisinaan tuntuu kuin hän rukoilisi, mutta hän ei tahdo sitä myöntää, ja enpä tiedä, minusta on kuin loppu voisi tulla joka hetki.»
»Tahtooko hän puhua kanssani?»
»Sitä hän ei ole sanonut. Mutta luulen, että hän mielellään puhuisi. Tiedättehän, millainen hän on: hän ei tahdo teitä häiritä eikä säikyttää. Mutta olisi varmaan hyvä.»
»Hyvä niin, Roswitha», sanoi rouva von Briest, »minä tulen.»
Ennenkuin kello alkoi lyödä, rouva von Briest jo nousi portaita ja astui Effin huoneeseen. Ikkuna oli auki, ja Effi makasi sen vieressä leposohvalla.
Rouva von Briest siirsi luo pienen tuolin, jonka ebenholtsinojassa oli kolme ohutta kullattua pienaa, tarttui Effin käteen ja sanoi:
»Kuinka voit, Effi? Roswitha sanoo, että olet kuumeessa.»
»Ah, Roswitha, hän on aina peloissaan. Minä huomasin hänestä, että hän luulee minun kuolevan. Enpä tiedä. Mutta hän ajattelee, että jokaisen toisenkin pitäisi suhtautua asiaan yhtä pelokkaasti.»
»Ajatteletko rauhallisesti kuolemaa, rakas Effi?»
»Aivan rauhallisesti, äiti.»
»Etkö erehdy siinä asiassa? Kaikki riippuvat kiinni elämässä, nuoret varsinkin. Ja olethan vielä varsin nuori, rakas Effi.»
Effi oli hetken vaiti. Sitten hän virkkoi: »Tiedäthän, etten ole paljon lukenut; Innstetten sitä usein ihmetteli, ja se ei ollut hänelle oikein mieluista.»
Hän mainitsi ensimmäisen kerran Innstettenin nimen, ja se vaikutti äitiin voimakkaasti, koska hän siitä selvästi huomasi, että loppu oli lähellä.
»Minä luulen», virkkoi rouva von Briest, »että aioit minulle jotakin kertoa.»
»Niin, niinpä aioinkin, kun puhuit siitä, että olen vielä kovin nuori. Epäilemättä olenkin. Mutta se ei haittaa. Menneinä onnellisina aikoina minä luin iltaisin Innstettenille; hänellä oli erittäin hyviä kirjoja, ja eräässä niistä kerrottiin, kuinka eräs henkilö oli kutsuttu pois kesken hilpeiden pitojen ja kuinka hän seuraavana päivänä tiedusteli, millaiseksi juhla oli myöhemmin muodostunut. Hänelle vastattiin; 'Ah, olihan siinä vielä jos jotakin; mutta oikeastaan ette menettänyt mitään'. Näetkös, äiti, nuo sanat ovat painuneet mieleeni — ei merkitse paljoakaan, vaikka ihminen kutsutaan pois kesken pitojen.»
Rouva von Briest oli vaiti. Effi kohottautui hieman ja sanoi sitten: »Koska tässä kerran olen puhunut vanhoista ajoista ja Innstettenistä, minun täytyy sanoa sinulle vielä jotakin, rakas äiti.»
»Sinä kiihdyt siitä, Effi.»
»En, en; kun saan sanoa jotakin, mikä painaa mieltäni, en suinkaan kiihdy, vaan tyynnyn. Minä aioin sinulle sanoa, että kuolen hyvässä sovinnossa Jumalan ja ihmisten kanssa, hänenkin kanssaan.»
»Oliko siis sielussasi suurtakin katkeruutta häntä kohtaan? Suo anteeksi, rakas Effi, että sanon sen vielä nyt, mutta oikeastaan olet sittenkin sinä aiheuttanut kärsimyksenne.»
Effi nyökkäsi. »Niin, äiti. Ja murheellista kyllä, että on niin laita. Mutta kun sitten tapahtui kaikki se kauhea ja lopuksi se Annia koskeva, tiedäthän, niin minä, naurettavaa sanaa käyttääkseni, käänsin keihään toisin päin ja eläydyin ihan vakavasti siihen ajatukseen, että hän on syypää, koska hän on ollut kylmästi harkitseva ja lopulta julmakin. Ja silloin nousivat huulilleni häneen kohdistuvat kiroukset.»
»Ja se rasittaa sinua nyt?»
»Niin. Ja minusta on tärkeätä, että hän saa tietää, kuinka näinä sairauteni päivinä, jotka kuitenkin ovat olleet melkeinpä elämäni kauneimmat, on minulle selvinnyt, että hän on menetellyt oikein joka suhteessa. Mitä Crampas raukkaan tulee — niin, mitäpä hän voi muutakaan tehdä? Ja oikeassa hän oli siinäkin, mikä minua syvimmin loukkasi, että kasvatti lastani tavallaan minulle ynseäksi — vaikka se minuun kovin koskeekin ja tuntuu tylyltä. Ilmoita hänelle, että olen kuollut siinä vakaumuksessa. Se lohduttaa häntä, rohkaisee, ehkäpä saa sovinnolliseksikin. Hänen luonnonlaadussaan näet oli paljon hyvää ja hän oli niin jalo kuin voi olla ihminen, jossa ei ole oikeata rakkautta.»
Rouva von Briest huomasi, että Effi oli väsynyt ja näytti nukkuvan tai tahtovan nukkua. Rouva von Briest nousi hiljaa paikaltaan ja poistui. Mutta hän oli tuskin ehtinyt huoneesta, kun Effikin nousi ja istuutui avoimen ikkunan luo hengitelläkseen vielä kerran viileätä yöilmaa. Tähdet vilkkuivat, ja puistossa ei lehtikään liikahtanut. Mutta mitä kauemmin hän kuunteli, sitä selvemmin hän jälleen kuuli plataaneista kuin hiljaisen sateen kohinan. Vapahtumisen tunne valtasi hänet. »Rauhaa, rauhaa.»
* * * * *
Kuukautta myöhemmin oli syyskuu lopullaan. Sää oli kaunis, mutta puiston lehvissä oli jo paljon punaista ja keltaista, ja syyspäiväntasauksen jälkeen, joka oli tuonut mukanaan kolme myrskyistä päivää, lepäsi lehtiä kaikkialla maassa. Kukkatarhassa oli tapahtunut pieni muutos: aurinkokello oli poissa ja sen sijalla oli eilisestä saakka valkoinen marmoripaasi, jossa ei näkynyt muuta kuin »Effi Briest» ja sen alla risti. Se oli ollut Effin viimeinen pyyntö: »Tahtoisin saada hautakiveeni oman vanhan nimeni; toiselle en ole tuottanut mitään kunniaa.» Ja hänen pyyntöönsä oli luvattu suostua.
Niin, eilen oli marmoripaasi saapunut ja sijoitettu paikalleen, ja Briest ja hänen puolisonsa istuivat jälleen siinä lähellä katsellen kiveä ja sitä ympäröivää heliotrooppia, jota ei ollut hävitetty. Rollo makasi vieressä, pää käpäläin varassa.
Wilke, jonka säärystimet kävivät yhä väljemmiksi, toi aamiaisen ja postin, ja vanha Briest virkkoi: »Wilke, järjestä kuntoon pienet vaunut. Lähden tästä rouvan kanssa ajelemaan.»
Rouva von Briest oli sillävälin kaatanut kahvia kuppeihin ja katseli kohti kukkatarhaa. »Katsohan, Briest, Rollo makaa jälleen kiven luona. Siihen se on koskenut vielä syvemmin kuin meihin. Se ei syökään enää.»
»Niin, Luise, luontokappale. Sitähän minä aina sanon. Me emme ole niin melkoisia kuin luulottelemme. Puhumme aina vaistosta. Lopulta se onkin kaikkein parasta.»
»Älä puhu niin. Filosofoidessasi… älä pane pahaksesi, Briest, mutta siihen ei sinusta ole. Sinulla on hyvä ymmärryksesi, mutta ethän voi käydä sellaisia kysymyksiä…»
»Enpä oikeastaan.»
»Ja jos sellaisia kysymyksiä ylimalkaan pitää ajatella, niin onhan niitä olemassa toisia, ja voinpa sanoa sinulle, Briest, ettei kulu yhtäkään päivää, lapsirukan jouduttua tuohon leposijaansa, sellaisten kysymysten mieleen johtumatta…»
»Millaisten kysymysten?»
»Emmekö ehkä sittenkin ole me syylliset.»
»Joutavia, Luise. Mitä tarkoitat?»
»Eikö meidän olisi pitänyt paremmin häntä opastaa oikeaan. Juuri meidän. Onhan Niemeyer oikeastaan ihan mitätön, jättää kaikki epäilyksen valtaan. Ja sitten, Briest, ikävä sanoa… sinun alinomaiset kaksimielisyytesi… ja vihdoin, mitä minuun itseeni tulee, sillä en suinkaan tahdo suoriutua tästä asiasta viattomana, eikö hän sittenkin ollut liian nuori?»
Rollo heräsi samassa, pudisteli hitaasti päätänsä, ja Briest virkkoi tyynesti: »Ah, Luise, olehan… Siinä joudumme liian avaroille aloille.»