VIIDESNELJÄTTÄ LUKU.
Effi vietti kaiket päivät ulkona puistossa, koska tunsi tarvitsevansa raitista ilmaa. Vanha tohtori Wiesike suostui asiaan, mutta soi hänelle siinä suhteessa liian paljon vapautta menetellä mielensä mukaisesti. Eräänä koleana toukokuun päivänä Effi vilustui, joutui kuumeeseen ja yski. Tohtori, joka muuten kävi joka kolmas päivä, tuli nyt joka päivä eikä oikein tietänyt, miten menetellä, sillä niitä uni- ja yskälääkkeitä, joita Effi halusi, ei kuumeen vuoksi voitu hänelle antaa.
»Kuulkaahan, tohtori», kysyi vanha Briest, »mitä tästä jutusta koituu? Tehän tunnette hänet pienestä pitäen, olette hänet noutanut. Minua tämä kaikki ei miellytä; hän laihtuu huomattavasti, ja poskissa on punaiset täplät ja silmissä kiilto, kun hän toisinaan kysyvästi katsahtaa minuun. Mitä arvelette? Miten käy? Täytyykö hänen kuolla?»
Wiesike keinutteli hitaasti päätänsä. »Sitä en tahdo sanoa, herra von Briest. Se seikka, että hänessä on kuumetta, ei minua miellytä. Mutta saanemmehan sen jälleen katoamaan, ja sitten hänen pitää lähteä Sveitsiin tai Mentonaan. Puhdasta ilmaa ja ystävällisiä vaikutelmia, jotka saavat vanhat unohtumaan…»
»Lethe, Lethe.»
»Niin, Lethe», hymyili Wiesike. »Vahinko, että muinaiset ruotsalaiset, kreikkalaiset, ovat jättäneet pelkän sanan, mutta eivät lähdettä itseänsä…»
»Tai ainakin reseptiä; vesiähän valmistetaan nykyjään keinotekoisesti. Tuhat tulimmaista, Wiesike, olisipa se tuottoisa liike, jos voisimme tänne järjestää sellaisen parantolan: Friesack unohduksenlähteenä. Mutta toistaiseksi koettelemme Rivieraa. Onhan Mentone Rivieralla? Viljan hinnat tosin ovat jälleen huonot, mutta minkä täytyy, sen täytyy. Minä puhun asiasta vaimoni kanssa.»
Niin hän tekikin ja sai heti vaimonsa suostumuksen. Apuna oli se seikka, että rouva von Briest, kenties yksinäisen elämän vaikutuksesta, oli alkanut kovin ikävöidä etelään. Mutta Effi itse ei tahtonut kuulla asiasta puhuttavankaan. »Kuinka hyvät olettekaan minulle! Ja minä olen kyllin itsekäs; suostuisin tarjoamaanne uhraukseen, jos voisin siitä jotakin toivoa. Mutta uskon varmaan, että siitä olisi minulle vain vahinkoa.»
»Luulottelet vain, Effi.»
»En. Olen käynyt kovin ärtyisäksi, kaikki suututtaa minua. Ei täällä teidän luonanne. Te hemmottelette minua ja korjaatte kaikki vastukset pois tieltäni. Mutta matkalla oltaessa se ei käy päinsä, silloin ei voi epämieluisia seikkoja niinkään helposti torjua; junailijasta se alkaa ja viinuriin se päättyy. Minun tarvitsee vain kuvailla mieleeni heidän itsekylläisiä kasvojaan, niin tunnen heti ihan kuumenevan!. Ei, ei, sallikaa minun jäädä tänne. En tahdo poistua Hohen-Cremmenistä, täällä on minun paikkani. Kukkalavan heliotrooppi, aurinkokellon ympärillä, on minulle Mentonea rakkaampi.»
Tämän keskustelun jälkeen aikeesta jälleen luovuttiin, ja Wiesike, joka oli toivonut Italian paljonkin auttavan, sanoi: »Sitä täytyy kunnioittaa, se ei ole pelkkää päähänpistoa; sellaisissa sairaissa on erittäin hieno vaisto; he tietävät hämmästyttävän varmasti, mikä heitä auttaa, mikä ei. Ja onhan sekin, mitä rouva Effi junailijoista ja viinureista sanoi, oikeastaan täysin pätevää: ei ole niin parantavaa ilmaa, joka voisi korvata hotelliharmin (jos ihminen yleensä sellaista harmia kokee). Sallikaamme siis hänen jäädä tänne; ellei se ole parasta, niin ei varmaan pahintakaan.»
Arvelu osoittautuikin oikeaksi. Effi toipui, paino lisääntyi hieman (vanha Briest kuului yltiöpunnitsijoihin), ja ärtyneisyys väheni melkoisesti. Samalla hänen halunsa olla raittiissa ilmassa alinomaa kasvoi, ja hän vietti tuntikausia ulkosalla varsinkin silloin, kun puhalsi länsituuli ja harmaat pilvet riippuivat taivaalla. Sellaisina päivinä hän lähti ulos vainioille, usein puolen peninkulman päähän, istuutui väsyttyään risuaidalle ja silmäili unelmiinsa vaipuneena tuulessa huojuvia leinikköjä ja suolaheiniä.
»Sinä kävelet aina yksinäsi», sanoi rouva von Briest. »Meikäläisen väen joukossa voit liikkua huolettomasti; mutta näillä main liikkuu paljon kehnoja vieraitakin.»
Tuo sentään vaikutti Effiin, joka ei ollut milloinkaan vaaraa ajatellut, ja ollessaan jälleen Roswithan kanssa kahden kesken hän sanoi: »Sinua en voi hevin ottaa mukaan, Roswitha; sinä olet liian lihava etkä ole enää hyvä kävelijä.»
»Niin hullusti ei asianlaita sentään liene, armollinen rouva.
Kelpaisinhan minä toki vielä naimisiin.»
»Tietysti», nauroi Effi. »Se käy yhä päinsä. Mutta tiedätkö, Roswitha, olisin iloinen, jos saisin koiran, joka minua saattelisi. Isän jahtikoira ei ole minuun ollenkaan kiintynyt, jahtikoirat ovat ylen tuhmia, se liikahtaa vasta silloin, kun metsästäjä tai puutarhuri ottaa pyssyn naulasta. Minun on täytynyt usein ajatella Rolloa.»
»Niin», sanoi Roswitha, »sellaista kuin Rollo täällä ei ole. Mutta en tahdo kumminkaan täkäläisiä moittia. Hohen-Cremmen on erittäin hyvä.»
* * * * *
Kolme neljä päivää tämän Effin ja Roswithan kesken tapahtuneen keskustelun jälkeen Innstetten astui työhuoneeseensa tuntia aikaisemmin kuin tavallisesti. Kirkkaasti helottava aamuaurinko oli hänet herättänyt; hän oli noussut, jottei jälleen nukahtaisi, ja ryhtynyt suorittamaan erästä työtä, joka oli jo kauan odottanut vuoroansa.
Kello oli neljänneksen jälkeen kahdeksan. Hän soitti kelloa. Johanna toi aamiaistarjottimen, jolla oli Kreuzzeitungin ja Norddeutsche Allgemeinen vieressä kaksi kirjettä. Hän katsahti osoitteisiin ja tunsi käsialasta toisen kirjeen ministerin lähettämäksi. Mutta entä toinen? Postileimaa ei ollut helppo lukea, ja »Hänen Jalosukuisuutensa Herra Parooni von Innstetten» osoitti onnellista tavanomaisiin arvonimiin perehtymättömyyttä. Erittäin alkuperäinen käsiala oli sekin asian yleisluonteeseen sointuva. Mutta asunto-osoite oli merkillisen tarkka: W. Keithstrasse I C, II kerros.
Innstetten oli riittävässä määrin virkamies avatakseen ensin »hänen ylhäisyytensä» lähettämän kirjeen. »Parahin Innstetten! Olen iloinen voidessani teille ilmoittaa, että Hänen Majesteettinsa on suvainnut vahvistaa nimityksenne, ja onnittelen teitä vilpittömästi.» Innstetten iloitsi ministerin ystävällisistä riveistä melkein enemmän kuin itse nimityksestä. Mitä virka-asteikossa kiipeämiseen tulee, hän oli muuttunut hieman kriitilliseksi siitä aamuhetkestä lähtien, jona Crampas oli Kessinissä sanonut hänelle hyvästi iäksi hänen mieleensä painunein katsein. Siitä lähtien hän käytti toista mittakaavaa, suhtautui kaikkeen toisin. Mitä olikaan kunnianosoitus loppujen lopuksi? Useita kertoja oli yhä ilottomampina kuluvien päivien aikana hänen mieleensä muistunut eräs puolittain unohduksiin joutunut leikinlasku vanhemman Ladenbergin ajoilta. Saatuaan iätipitkän odottamisen jälkeen Punaisen Kotkan ritarimerkin hän heitti kiukuissaan sen syrjään ja huusi: »Makaa siinä, kunnes muutut mustaksi.» Se olikin luultavasti myöhemmin muuttunut mustaksi, mutta aivan liian myöhään ja tuottamatta saajalleen oikeata tyydytystä. Kaikki, minkä on määrä tuottaa meille iloa, riippuu ajasta ja olosuhteista, ja se, mikä meitä vielä tänään onnellistaa, on jo huomenna arvotonta. Innstetten tunsi tuon syvästi, ja jos ylimmän vallan taholta tulevat kunnian- ja suosionosoitukset olivatkin — tai ainakin olivat olleet — hänelle tärkeät, hän oli nyt kuitenkin selvillä siitä, ettei asiain näennäinen loisto kätkenyt itseensä paljoakaan arvokasta ja että se, mitä »onneksi» nimitetään, jos sellaista ylipäänsä on olemassa, on jotakin muuta kuin tuo näennäisyys. »Onni sisältyy nähdäkseni kahteen seikkaan: siihen, että ihminen on sillä paikalla, johon hän kuuluu (mutta kuka virkamies voikaan sanoa niin itsestään), ja toiseksi — mikä vielä tärkeämpää — siihen, että aivan jokapäiväiset asiat sujuvat vaivattomasti, siis siihen, että ihminen on hyvin nukkunut ja etteivät uudet jalkineet purista. Jos kaksitoistatuntisen päivän 720 minuuttia kuluvat ilman erikoista mieliharmia, voi hyvinkin puhua onnellisesta päivästä.» Innstetten oli tänäänkin sellaisiin tuskaisiin mietteisiin taipuvan mielialan vallassa. Nyt hän otti käteensä toisen kirjeen. Sen luettuaan hän pyyhkäisi otsaansa ja ajatteli murheellisena, että oli olemassa onni, että se oli ollut hänen omansa, mutta ettei sitä enää hänellä ollut eikä voinut olla.
Johanna tuli sisään ilmoittamaan: »Salaneuvos Wüllersdorf.»
Wüllersdorf seisoi jo kynnyksellä. »Onnittelen, Innstetten.»
»Teidän onnittelunne uskon vilpittömäksi; toiset ovat varmaan vihoissaan. Muuten…»
»Muuten! Ettehän aio moitiskella tätä hetkeä?»
»En. Hänen majesteettinsa armo saa minut häpeäntunteen valtaan, ja ministerin suopeus, jota saan kiittää kaikesta, melkein sitäkin enemmän.»
»Mutta…»
»Mutta minä olen unohtanut iloitsemisen. Jos sanoisin niin jollekin toiselle henkilölle, niin sellaista puhetta voitaisiin pitää pelkkänä tyhjänä lausepartena. Mutta te ymmärrätte sen varmaan oikein. Katsokaahan ympärillenne: kuinka autiota ja tyhjää täällä on! Kun astuu sisään Johanna, niinsanottu päärly, alkaa minua kerrassaan peloittaa. Tuo itsensä-näytteleminen (Innstetten jäljitteli Johannan ryhtiä), tuo puolittain koomillinen vartaloplastiikka, joka tuntuu asettavan erikoisia vaatimuksia, en tiedä kenelle, ihmiskunnalleko vai minulle, on sanomattoman viheliäistä, ja se olisi ammuttavaa, ellei se olisi niin naurettavaa.»
»Tämänkö mielialan vallitessa te aiotte siirtyä uuteen virka-arvoonne, parahin Innstetten?»
»Joutavia. Kuinkapa muutenkaan? Katsokaahan; nämä rivit olen vastikään saanut.»
Wüllersdorf otti käteensä toisen kirjeen, jonka postileimasta oli mahdoton saada selkoa, hymyili »Jalosukuisuudelle» ja siirtyi ikkunan luo voidakseen paremmin lukea.
»Armollinen herra! Taidatte ihmetellä, kun teille kirjoitan, mutta teen sen Rollon takia. Anni sanoi meille jo viime vuonna, että Rollo on nyt liian laiska; mutta se ei haittaa täällä, se voi olla täällä kuinka laiska tahansa, mitä laiskempi, sitä parempi. Ja armollinen rouva näkisi sen kovin mielellänsä. Lähtiessään ulos vainiolle hän sanoo aina: 'Oikeastaan minä pelkään, Roswitha, kun olen ihan yksin; mutta kukapa minua saattelisi? Rollo, niin, se kävisi päinsä; se ei kanna minulle kaunaa. Se on hyvä puoli, etteivät eläimet niin siitä välitä'. Nämä ovat armollisen rouvan sanat, ja minä en tahdo sanoa sen enempää, vaan pyydän vielä armollista herraa sanomaan terveisiä Annille. Ja samoin Johannalle. Uskollisimman alamaiselta palvelijattareltanne Roswitha Gellenhagenilta.»
»Niin», virkkoi Wüllersdorf kääntäessään paperin jälleen kokoon, »tuo on meitä melkoisempi.»
»Niin minustakin.»
»Ja siitä samasta johtuu, että kaikki muu tuntuu teistä epäilyttävältä.»
»Osutte oikeaan. Asia on liikkunut jo kauan mielessäni, ja nuo koruttomat sanat tahallisine tai kenties tahattomine syytöksineen ovat saaneet minut jälleen ihan suunniltani. Asia kiusaa minua jo pitkät ajat, ja minä haluaisin päästä koko tästä jutusta selviytymään; mikään ei minua enää miellytä; mitä enemmän kunnianosoituksia minulle jaetaan, sitä syvemmin tunnen, ettei tämä kaikki ole minkään arvoista. Elämäni on hutiloitu pilalle, ja niin olen kaikessa hiljaisuudessa ajatellut, ettei minun pitäisi ollenkaan välittää kaikista pyrkimyksistä ja turhuuksista, vaan käytellä koulumestariluonnettani, joka lienee omintani, jonakin korkeampana tapatirehtöörinä. Onhan sellaisia nähty ennenkin. Minun siis pitäisi, jos mahdollista, muuttua sellaiseksi kamalan kuuluisaksi hahmoksi kuin esimerkiksi tohtori Wichern Hampurin kuritushuoneessa, se miraakkelimies, joka kesytti kaikki pahantekijät katseellaan ja hurskaudellaan…»
»Hm, siihen ei ole mitään sanomista; se kävisi päinsä.»
»Ei, sekään ei käy päinsä. Ei edes sekään. Minulta ovat kaikki tiet tukossa. Kuinka voinkaan voimallisesti koskettaa murhamiehen sielua? Siinä tapauksessa täytyisi itse olla moitteeton. Ja ellei ole ja jos omissa sormenpäissä on jotakin sellaista, täytyy käännytettävien kanssaveljiensä edessä ainakin voida näytellä mielipuolen katumuksenharjoittajan osaa ja esittää suunnatonta mielenmurtumusta.»
Wüllersdorf nyökkäsi.
»… Nähkääs, te nyökkäätte. Mutta tuohon kaikkeen minä en enää kykene. Minusta ei ole enää katujan paitaan pukeutuvaksi, sitä vähemmän dervisiksi tai fakiiriksi, joka itseänsä syyttäen tanssii itsensä kuoliaaksi. Ja koska mikään sellainen ei käy päinsä, olen ajatellut parhaaksi lähteä täältä pois, pois ja pelkkien pikimustien miesten joukkoon, jotka eivät tiedä mitään kulttuurista ja kunniasta. Ne onnelliset! Sillä juuri se, kaikki tuo pöty on kaikkeen syypää. Kiihkeän tunteen nojalla, joka saattaisi syyksi kelvata, sellaista ei tehdä. Siis pelkkien mielikuvien vuoksi… mielikuvien… ja sitten tuhoutuu toinen, ja ihminen itse tuhoutuu myöhemmin. Vain paljoa pahemmin.»
»Mitä joutavia Innstetten, nuo ovat pelkkiä mielijohteita, päähänpistoja. Läpi mustien maanosan, mitä se sellainen? Se kelpaa velkaantuneelle luutnantille. Mutta te! Tahdotteko istua puheenjohtajana alkuasukkaiden neuvottelussa, punainen fetsi päässä, tai solmia veriheimolaisuuden kuningas Mtesan vävyn kanssa? Vai tahdotteko kulkea Kongon vartta päässänne hellekypärä, jonka pohjassa on kuusi reikää, kulkea kopeloida eteenpäin, kunnes tulette jälleen ilmoille Kamerunissa tai niillä main? Mahdotonta?»
»Mahdotonta? Miksi? Ja jos se on mahdotonta, mitä sitten?»
»Jäädä tänne ja harjoittaa alistumista. Kuka onkaan vapaa kaikesta rasituksesta? Kukapa ei sano joka päivä: 'Oikeastaan epäilyttävä juttu koko elämä'. Te tiedätte, että minullakin on kantamukseni, ei juuri sama kuin teillä, mutta ei paljoa keveämpi. Aarniometsissä harhaileminen tai termiittipesiin yöpyminen on pelkkää hullutusta; se sopii, kenelle sopii, mutta meikäläiselle ei siitä ole. Parasta on pysyä varustuksessaan, kunnes kaatuu. Mutta sitä ennen tulee ottaa pienestä ja pienimmästä itselleen mahdollisimman suuri voitto ja kyetä havaitsemaan, kuinka orvokit kukkivat tai Luisen-patsaan tienoo on väriloistossaan tai pienet tytöt korkeine paulakenkineen hyppivät nuoraleikissään. Tai lähteä Potsdamiin ja käydä Rauhankirkossa, missä keisari Fredrik lepää haudattuna ja missä on vastikään aljettu rakentaa hänelle hautakappelia. Ja kun siinä seisotte, ajatelkaa hänen elämäänsä, ja ellette siitäkään tyynny, niin silloin teitä tosiaankaan ei käy auttaminen.»
»Hyvä, hyvä. Mutta vuosi on pitkä, ja jokainen yksityinen päivä… ja ilta lisäksi.»
»Siitä suoriutuu aina helpoimmin. Onhan meillä 'Sardanapalus' tai 'Coppelia' ja hyvät sikarit lisäksi, ja kun siitä suoriudutaan, on varma viihdytyskeino kolme seideliä paremman tapin takaista. On olemassa yhä vielä paljon, erittäin paljon sellaisia, jotka suhtautuvat asiaan samoinkuin me, ja eräs, jolla oli ollut hänelläkin paljon vastuksia, sanoi minulle kerran: 'Uskokaa minua, Wüllersdorf, ilman apukonstruktioja ei pääse kerrassaan mihinkään'. Se henkilö, joka tuon sanoi, oli rakentaja, joten hänen täytyi asia tietää. Ja hän oli oikeassa. Ei kulu yhtään päivää, joka ei muistuta mieleeni apukonstruktioja.»
Siten mielensä kevennettyään Wüllersdorf otti hattunsa ja keppinsä. Innstetten, joka lienee ystävänsä sanojen johdosta tullut ajatelleeksi omia aikaisempia »pienen onnen» harkintojaan, nyökkäsi puolittain myöntäen ja hymyili itsekseen.
»Mihin menette nyt, Wüllersdorf? On liian aikaista lähteä ministeristöön.»
»Minä otan itselleni tänään täyden vapauden. Kävelen ensin tunnin ajan kanavan vartta Charlottenburgin sululle saakka ja sitten takaisin. Sitten käväisen Huthissa, Potsdamer Strassen varrella, pieniä puuportaita varovasti yläkertaan. Alakerrassa on kukkakauppa.»
»Ilahduttaako se teitä? Riittääkö se teille?»
»Sitä en tahdo väittää. Mutta se auttaa hieman. Tapaan siellä erinäisiä vakinaisia vieraita, aamuhaarikan kallistajia, joiden nimet visusti salaan. Toinen kertoo siinä Ratiborin herttuasta, toinen ruhtinaspiispa Koppista ja joku kolmas kerrassaan Bismarckista. Jotakin voittoa siitä aina on. Kolme neljännestä on pätemätöntä, mutta kunhan asiat kerrotaan hupaisesti, ei huoli liikoja morkkailla, vaan kuuntelee kiitollisena.»
Niin hän lähti.