NELJÄSNELJÄTTÄ LUKU.
Rummschüttel, joka kutsuttiin, ei pitänyt Effin tilaa vaarattomana. Se kuumehivutus, jota hän oli jo vuoden päivät Effissä huomannut, ilmeni nyt entistä selvempänä, ja sitäkin pahempi seikka oli, että hermotaudin ensimmäiset oireet olivat havaittavissa. Mutta Rummschüttelin levollinen, ystävällinen sävy, johon liittyi hilpeyden vivahdus, tuntui Effistä hyväätekevältä, ja hän oli tyyni tohtorin vielä ollessa hänen läheisyydessään. Vanhan herran vihdoin poistuessa saatteli Roswitha hänet eteiseen saakka ja sanoi: »Herra salaneuvos, minua kovin pelottaa; jos se palaa, ja voihan niin käydä, niin hyvä Jumala — silloinhan minulla ei ole enää yhtäkään rauhallista hetkeä. Mutta se olikin liikaa, tuo kohtaus lapsen kanssa. Armollinen rouva rukka! Ja vielä niin nuori — monet vasta aloittelevat sillä iällä.»
»Älkää olko huolissanne, Roswitha. Voi kaikki jälleen hyväksi kääntyä. Mutta hänen täytyy päästä pois. Saammehan nähdä. Toiseen ilmastoon, toisten ihmisten joukkoon.»
Seuraavana päivänä saapui Hohen-Cremmeniin tämä kirje: »Armollisin rouva! Näiden rivien puolusteena ovat vanhat ystävälliset suhteeni Briestin ja Bellingin perheisiin eikä suinkaan vähimmin se harras kiintymys, jota tunnen teidän tytärtänne kohtaan. Tämä ei saa jatkua. Ellei tapahdu jotakin, mikä tempaa tyttärenne hänen nyt jo vuosikausia viettämästään yksinäisestä ja murheellisesta elämästä, niin hän riutuu nopeasti pois. Hän on aina taipunut hivutustautiin, ja siitä syystä minä jo vuosia sitten määräsin hänet lähtemään Emsiin. Mutta tuohon vanhaan vikaan on nyt liittynyt uusi: hänen hermonsa kuluvat loppuun. Jotta se estyisi, on ilmaston vaihdos välttämätön. Mutta minne? Schlesian kylpypaikoista olisi helppo jotakin löytää, Salzbrunn on hyvä ja Reinerz hermostollisen lisätaudin vuoksi sitäkin parempi. Mutta kysymykseen saa tulla ainoastaan Hohen-Cremmen. Tytärtänne, armollinen rouva, ei kykene parantamaan yksin ilma; hän kuihtuu pois, koska hänellä ei ole ketään muuta kuin Roswitha. Palvelijan uskollisuus on kaunis asia, mutta vanhempien rakkaus on sitä parempi. Suokaa anteeksi vanhalle miehelle, että hän sekaantuu asioihin, jotka eivät kuulu hänen lääkäriammattiinsa. Tai oikeastaan kuuluvat hyvinkin, koska tässä lopultakin puhuu lääkäri esittäen velvollisuutensa nojalla, — sana annettakoon anteeksi — vaatimuksia… Minä olen nähnyt paljon elämää… mutta riittäköön jo tästä asiasta. Pyydän lausumaan parhaat terveiseni puolisollenne. Syvästi kunnioittaen Tri Rummschüttel.»
Rouva von Briest oli lukenut kirjeen miehelleen; molemmat istuivat varjoisalla puutarhakäytävällä selin saliin, rondelli aurinkokelloineen heidän edessään.
Ikkunaa kiertävä villiviini huojui hiljaa tuulessa, ja lammen yläpuolella väräjöi pari päiväkorentoa kirkkaassa auringonpaisteessa.
Briest oli vaiti ja rummutti tarjotinta sormellaan.
»Älä huoli rummuttaa; sano mieluummin, mitä ajattelet!»
»Ah, Luise, mitä sanonkaan. Rummutteluni sanoo jo aivan riittävästi. Tiedäthän jo vuoden päivät, mitä asiasta ajattelen. Innstettenin kirjeen saapuessa salamana kirkkaalta taivaalta olin samaa mieltä kuin sinä. Mutta siitä on nyt jo kulunut puoli iäisyyttä; tuleeko minun näytellä täällä elämäni loppuun asti suurinkvisiittorin osaa? Voin sinulle sanoa, että olen siihen kyllästynyt jo aikoja sitten…»
»Älä huoli syyttää minua, Briest; minä rakastan häntä samoinkuin sinä, ehkäpä enemmänkin; kullakin on oma tapansa. Mutta emmehän elä maailmassa vain sitä varten, että olisimme heikkoja ja hellämielisiä ja käsittelisimme sukoillen kaikkea sitä, mikä on vastoin lakia ja käskyjä ja mitä ihmiset tuomitsevat ja tuomitsevat ainakin vielä toistaiseksi — syystäkin.»
»Mitä joutavia. Eräs asia ennen kaikkea.»
»Niinpä tietenkin. Mutta mikä on se eräs asia.»
»Se, että vanhemmat rakastavat lapsiansa. Varsinkin kun sattuu vielä olemaan yksi ainoa…»
»Silloin ovat katkismuksen ja moraalin ja 'seurapiirin' vaatimukset turhat.»
»Ah, Luise, puhu minulle katkismuksesta miten paljon haluat, mutta älä huoli puhua seurapiiristä.»
»Ylen vaikea on tulla toimeen ilman seuraa.»
»Ilman lasta samoin. Ja usko minua, Luise: 'seurapiiri' voi hyvinkin painaa toisen silmänsä kiinni, kunhan tahtoo. Ja minun kantani on tämä: jos rathehowilaiset tulevat, on hyvä, elleivät, hyvä niinkin. Minä sähkötän muitta mutkitta: 'Tule Effi'. Oletko samaa mieltä?»
Rouva von Briest nousi ja suuteli miehensä otsaa. »Tietenkin olen. Sinun ei pidä minua mitenkään soimata. Ei ole suinkaan helppoa niin menetellä. Ja meidän elämämme muuttuu tänä hetkenä toisenlaiseksi.»
»Minä voin sen kestää. Rapsi on hyvässä hinnassa, ja syksyllä minä voin ajaa jänistä. Ja maistuuhan minulle vielä punaviinikin. Ja kun lapsi on jälleen kotona, se maistuu vieläkin paremmalta… Menen tästä lähettämään sähkösanomaa.»
* * * * *
Effi oli nyt ollut enemmän kuin puoli vuotta Hohen-Cremmenissä. Hän asui niissä kahdessa yläkerran huoneessa, joissa oli asunut jo aikaisemmin, vieraana ollessaan; suurempi huone oli järjestetty häntä itseään varten, viereisessä huoneessa nukkui Roswitha. Se, mitä Rummschüttel oli toivonut tästä oleskelusta ja kaikesta muusta hyvästä, oli toteutunut siinä määrin kuin se voi toteutua. Yskä helpotti, se katkera piirre, joka oli riistänyt lempeistä kasvoista suuren osan niiden suloa, hävisi, ja tuli jälleen päiviä, joina hän voi nauraa. Kessinistä ja kaikista menneistä asioista puhuttiin vähän. Poikkeuksena olivat ainoastaan rouva von Padden ja tietenkin Gieshübler, joka erinomaisesti miellytti vanhaa Briestiä. »Tuon Alonzon, tuon Preciosa-espanjalaisen, jolla oli hallussaan Mirambo ja joka koulutti Trippelliä — niin, hänen täytyy olla nero, kukaan ei voi saada minua muuta uskomaan.» Sitten täytyi Effin suostua esittämään hänelle koko Gieshübleriä, hattu kädessä ja lukemattomine kohteliaine kumarruksineen. Luontainen jäljittelykyky tekikin asian Effille helpoksi, mutta siitä huolimatta hän ei mielellään siihen suostunut, koska piti sitä aina tuohon kelpo henkilöön kohdistuvana vääryytenä. — Innstettenistä ja Annista ei puhuttu milloinkaan, vaikka oli päätetty, että Anni saisi periä Hohen-Cremmenin.
Niin, Effi elpyi jälleen elämään, ja äiti, joka naisena ei ollut aivan haluton pitämään koko asiaa, miten tuskallinen se muuten lieneekin ollut, mielenkiintoisena tapauksena, osoitti miehensä kanssa kilpaillen rakkauttaan ja huomaavaisuuttaan.
»Näin hyvää talvea meillä ei ole ollut pitkiin aikoihin», sanoi Briest. Sitten Effi nousi ja silitteli hänen harventuneet hiuksensa pois otsalta. Mutta miten kaunista tuo kaikki lieneekin ollut, Effin terveyden kannalta se kuitenkin oli pelkkää silmänlumetta; todellisuudessa tauti jatkui ja jäyti hiljalleen hänen elämäänsä. Kun Effi — jolla oli jälleen yllään sini- ja valkojuovainen mekkohame irtaimine vöineen, kuten sinä päivänä, jona hän oli mennyt kihloihin Innstettenin kanssa — astui nopein ja joustavin askelin vanhempiensa luo sanoakseen heille hyvää huomenta, katselivat viimeksimainitut toisiaan iloisina ja ihmeissään, mutta samalla alakulosinakin, koska eivät voineet olla huomaamatta, ettei tuohon solakkaan olemukseen ja hohteleviin silmiin luonut omituista ilmettä heleä nuoruus, vaan eräänlainen kirkastuminen. Kaikki, jotka katselivat häntä tarkemmin, sen huomasivat; vain Effiltä itseltään se jäi havaitsematta. Hän eli yksinomaan siinä onnellisessa tunnossa, että sai jälleen olla tässä hänelle ystävällisessä rauhallisessa maanpaikassa, hyvässä sovussa niiden kanssa, joita oli aina rakastanut ja jotka olivat aina häntä rakastaneet, niinäkin vuosina, jotka hän oli viettänyt onnettomana ja hylättynä.
Effi askarteli kaikenlaisissa talouspuuhissa ja piti huolta pienistä somistuksista ja parannuksista. Kauneusvaistonsa nojalla hän siinä aina osui oikeaan. Lukemisen ja varsinkin taiteiden harrastamisen hän sitävastoin oli kokonaan jättänyt. »Olen kokeillut niitä niin paljon, että olen onnellinen saadessani laskea käteni syliini.» Sellaiset asiat lienevät liiaksi palautelleet hänen mieleensä menneitä murheen päiviä. Sensijaan hän kehitteli itsessään taitoa katsella luontoa hiljaa ja ihastuneena, ja kun plataanien lehdet putosivat, kun auringonsäteet kimaltelivat pienen lammen pinnassa tai kun ensimmäiset krokuskukat nousivat vielä puolittain talviseen kukkalavaan, niin tuo vaikutti häneen hyväätekevästi ja hän voi katsella kaikkea tuntikaudet unohtaen siinä, mitä hänen elämänsä oli jäänyt vaille, tai kaiketi oikeammin: mitä hän oli itseltään riistänyt.
Talo ei jäänyt aivan ilman vieraita, kaikki eivät asettuneet häntä vastustamaan; mutta parhaan seuransa hän löysi koululta ja pappilasta.
Se seikka, että koulutalosta olivat tytöt poissa, ei paljoa haitannut, koska asia ei olisi muutenkaan enää oikein luontunut; mutta vanhan Jahnken seurassa — joka ei pitänyt ainoastaan koko Ruotsin-Pommeria, vaan myöskin Kessinin seutua skandinaavisena rajamaana ja alinomaa esitti sitä koskevia kysymyksiä tämän vanhan ystävän seurassa hän viihtyi paremmin kuin milloinkaan ennen. »Niin, Jahnke, meillä oli höyrylaiva, ja kuten teille luullakseni jo kerran kirjoitin tai kenties jo kerran sanoinkin, olimme vähältä joutua aina Visbyhyn saakka. Ajatelkaahan, melkein Visbyhyn saakka. Naurettavaa tosin, mutta minä voin oikeastaan sanoa monestakin asiasta elämässäni 'melkein'.»
»Vahinko, vahinko», virkkoi Jahnke.
»Niin, tosiaankin vahinko. Mutta Rügenissä minä tosiaankin matkustelin. Ja se olisi varmaan ollut jotakin teille, Jahnke. Ajatelkaahan: Arkona suurine vendiläisten leiripaikkoineen, joka kuuluu olevan vielä nähtävissä minä näet en siellä käynyt — mutta verrattain lähellä sijaitsee Hertha-järvi valkoisine ja keltaisine ulpukkoineen. Minun täytyi hyvinkin ajatella teidän Herthaanne…»
»Niin, niin, Herthaa… Mutta tehän aioitte puhua Hertha-järvestä…»
»Niin aioin… Ja ajatelkaahan, Jahnke: aivan järven rannalla oli kaksi suurta uhrikiveä ja niissä vielä kourut, joita pitkin veri on virrannut. Siitä saakka minä ajattelen vendejä inhontuntein.»
»Ah, armollinen rouva, suokaahan anteeksi. Eiväthän ne olleet mitään vendejä. Uhrikivet ja Hertha-järvi ja kaikki niiden yhteydessä olevat asiat, nehän olivat vielä paljoa, paljoa varhaisempia, jo ennen Christum natum; puhtaita germaaneja, joista me kaikki polveudumme…»
»Tietysti», nauroi Effi, »joista me kaikki polveudumme, Jahnket aivan varmaan ja kenties Briestitkin.»
Sitten hän jätti Rügenin ja Hertha-järven ja alkoi kysellä Jahnkelta hänen lapsenlapsistaan, kumpaisetko olivat hänelle rakkaammat, Berthan vaiko Herthan lapset.
Niin, Effi tuli hyvin toimeen Jahnken kanssa. Mutta vaikka Jahnke kovin harrastikin Hertha-järveä, Skandinaviaa ja Visbytä, hän oli kuitenkin vain yksinkertainen mies, ja eipä niinmuodoin ihmekään, että yksinäinen nuori rouva paljoa mieluummin jutteli Niemeyerin kanssa. Syksyllä, niin kauan kuin voi kävellä puistossa, keskustelutilaisuuksia tarjoutuikin varsin runsaasti, mutta talven tullen asia keskeytyi moneksi kuukaudeksi, koska Effi ei mielellään käynyt itse pappilassa. Pastori Niemeyerin rouva oli ainakin ollut sangen epämiellyttävä nainen ja käytteli nyt sitäkin kopeampaa sävyä, vaikka seurakunta oli sitä mieltä, ettei hän itse ollut ihan moitteeton.
Sillä kannalla asiat olivat koko talven, Effin suureksi mielipahaksi. Mutta kun sitten huhtikuun tullen pensaisiin ilmaantui viheriä nukka ja puiston käytävät nopeasti kuivuivat, aloitettiin jälleen kävelykin.
Kerran he olivat jälleen sellaisella kävelyllä. Kaukaa kuului käen huhuilu, ja Effi laski kukuntain lukua. Hän oli tarttunut Niemeyerin käsivarteen ja virkkoi: »Niin, käki kukahtelee. En huoli kysyä siltä tietoa. Sanokaa te, ystäväni, mitä elämästä arvelette.»
»Parahin Effi, sellaisia tohtorikysymyksiä et saa minulle esittää. Sinun täytyy kääntyä jonkun filosofin tai kokonaisen tiedekunnan puoleen. Mitä elämästä arvelen, mitä se minulle merkitsee? Paljon ja vähän. Toisinaan sangen paljon, toisiaan taas erittäin vähän.»
»Se on oikein, ystäväni, se miellyttää minua; enempää en tarvitsekaan tietää.» Kun hän oli ehtinyt sen sanoa, he olivat tulleet keinun luo. Effi hyppäsi keinulaudalle niin sukkelasti kuin parhaina tyttöaikoinaan, ja ennenkuin katseleva vanhus ehti säikähdyksestään toipua, hän jo kyykistyi molempien kannatinköytten väliin ja sai taitavasti ruumistaan liikutellen keinun käyntiin. Parin sekunnin kuluttua hän heilahteli jo korkealle, piteli kiinni vain toisella kädellään, tempasi toisella poveltaan pienen silkkiliinan ja heilutti sitä ikäänkuin onnen ja vallattomuuden ilmaukseksi. Sitten hän salli keinun liikkeen jälleen hidastua, hyppäsi alas ja tarttui Niemeyerin käsivarteen.
»Effi, sinä olet yhä vielä aivan samanlainen kuin olit ennen.»
»En. Tahtoisin olla sellainen. Mutta se on kaukana menneisyydessä, ja minä tahdoin vain vielä kerran koettaa. Ah, kuinka kaunista se olikaan ja kuinka hyvältä tuntui ilma; tuntui kuin olisin lentänyt taivaaseen. Pääsenköhän sinne? Sanokaa se minulle, ystäväni, teidän täytyy se tietää. Sanokaa, olkaa hyvä…» Niemeyer otti hänen päänsä vanhojen käsiensä väliin, suuteli hänen otsaansa ja sanoi: »Pääset, Effi.»