NELJÄSKOLMATTA LUKU.
Kolme päivää myöhemmin, verrattain myöhään, kahdeksan jälkeen, Innstetten saapui Berliniin. Kaikki olivat asemalla: Effi, äiti ja serkku; vastaanotto oli sydämellinen, sydämellisin Effin taholta, ja oli ehditty jo puhua lukemattomista asioista, kun vaunut pysähtyivät Keithstrasselle. »Oletpa valinnut hyvin, Effi», virkkoi Innstetten astuessaan eteiseen, »täällä ei ole haikalaa, ei krokodiiliä ja toivottavasti ei kummitustakaan.»
»Ei, Geert, se aika on nyt ohi. Nyt koittaa uusi aika; minä en enää pelkää, ja tahdon olla parempikin kuin ennen ja käyttäytyä enemmän sinun mielesi mukaisesti.» Kaiken tuon hän kuiskutti miehelleen, kun he nousivat matoin peitettyjä portaita toiseen kerrokseen. Serkku oli tarjonnut käsivartensa äidille.
Huoneistosta puuttui vielä paljonkin, mutta kodikkaasta vaikutuksesta oli pidetty huolta, ja Innstetten lausui ilonsa sen johdosta. »Effi, sinä olet tosiaankin pieni nero.» Mutta Effi torjui kiitoksen ja osoitti äitiä, jolle todellinen ansio hänen mielestään kuului. »Tähän me sen asetamme», oli hän sanonut, mitään vastalauseita sietämättä, ja oli aina osunut oikeaan, joten oli tietenkin säästetty paljon aikaa ja vältetty hyvän mielialan häiriytyminen. Vihdoin tuli Roswithakin herraa tervehtimään ja sanoi neiti Annin pyytävän anteeksi, ettei voinut tänään näyttäytyä. Roswitha ylpeili tuosta pienestä leikinlaskusta, joka tosiaankin saavutti täysin tarkoituksensa.
Sitten asettuivat kaikki jo katetun pöydän ääreen, Innstetten täytti lasinsa, joi kaikkien keralla tulevien onnellisten päivien maljan ja tarttui Effin käteen sanoen: »Kuulehan, Effi, kerro minulle, kuinka oikeastaan oli sen sairastumisesi laita!»
»Joutavia, jätetään koko juttu, joka ei ole mainitsemisen arvoinen; se oli hieman ikävä ja pahoin häiritseväkin, koska rikkoi suunnitelmiamme. Mutta enempää se ei merkinnyt, ja nyt on kaikki ohi. Rummschüttel osoittautui kelvolliseksi; hieno, rakastettava vanha herra, kuten luullakseni sinulle jo kirjoitin. Hän ei kuulu nimenomaan loistavan tieteessään, mutta äiti sanoo sen olevan vain eduksi. Ja hän lienee oikeassa, kuten ainakin. Kelpo tohtori Hannemannimmekaan ei ollut mikään nero, mutta sai kuitenkin aina asiasta selkoa. Mutta kerrohan, mitä tekevät Gieshübler ja muut.»
»Niin, keitä ovatkaan ne muut? Crampas lähettää terveisensä armolliselle rouvalle…»
»Ah, erittäin kohteliasta.»
»Ja pastori pyytää samoin tervehtimään puolestaan; ainoastaan maalla asuvat herrasväet olivat verrattain kuivia ja tuntuivat pitävän minuakin syyllisenä siihen, että olit poistunut hyvästelemättä. Ystävättäremme Sidonie oli kerrassaan pisteliäskin, ja vain kelpo rouva von Padden, jonka luona eilen vartavasten kävin, iloitsi vilpittömästi terveisistäsi ja hänelle lähettämästäsi rakkaudentunnustuksesta. Hän sanoit että olet viehättävä rouva, mutta kehoitti sinua hyvin varjelemaan. Kun vastasin siihen sanoen sinun ilmankin olevan sitä mieltä, että olen pikemmin 'kasvattaja' kuin aviomies, hän virkkoi puoliääneen ja melkein kuin tietämättään: 'Karitsainen, lumivalkoinen' Ja siihen hän katkaisi keskustelun.»
Serkku Briest nauroi. »'Karitsainen, lumivalkoinen…' Siinä sen kuulit, serkku.» Hän aikoi jatkaa pilailuaan, mutta luopui siitä huomatessaan hänen kalpenevan.
Keskustelu, joka kosketteli enimmäkseen etäisiä suhteita, jatkui vielä vähän aikaa, ja Effi sai vihdoin erinäisistä Innstettenin lausumista tietää, että kessiniläisestä palveluskunnasta oli vain Johanna ilmoittanut olevansa valmis siirtymään Berliniin. Hän oli tietenkin vielä jäänyt Kessiniin, mutta hänen piti saapua parin kolmen päivän kuluttua tuoden loput tavaroista mukanaan. Innstetten sanoi iloitsevansa hänen päätöksestään, koska hän oli aina ollut kelvollisin ja nimenomaan suurkaupunkilaista kuosia. Ehkäpä hieman liiaksikin. Christel ja Friedrich olivat kumpikin selittäneet olevansa liian vanhat, ja Krusen kanssa neuvottelemista ei ollut sopinut ajatellakaan. »Mitäpä me täällä ajomiehellä?» päätti Innstetten puheensa. »Hevoset ja vaunut ovat tempi passati, siitä ylellisyydestä on Berlinissä luovuttava. Emmehän olisi voineet saada täällä sijaa edes mustalle kanalle. Vai arvioinko huoneiston liian vähäiseksi?»
Effi pudisti päätänsä, ja kun syntyi pieni vaitiolo, nousi äiti sanoen kellon olevan kohta yksitoista. Hänellä oli vielä pitkä matka kuljettavana, mutta kenenkään ei pitänyt häntä saatella, koska ajuriasema oli aivan lähellä — aie, jonka serkku Briest tietenkin torjui. Pian senjälkeen erottiin toisistaan, kun oli sitä ennen tehty huomista tapaamista koskeva sopimus.
Effi oli verrattain varhain valveilla ja oli — sään ollessa melkein kesäisen leuto — antanut siirtää kahvipöydän lähelle avattua parvekkeen ovea. Innstettenin tultua hän astui hänen kerallaan parvekkeelle ja sanoi: »Mitä arveletkaan? Sinähän tahdoit kuulla Eläintarhasta peipon viserryksen ja Zoologisesta papukaijojen kirkunan. En tiedä, tulevatko ne molemmat tekemään mieliksesi, mutta onhan se mahdollista. Kuuletko? Se kaikui tuolta, pienestä puistosta. Se ei ole varsinainen Eläintarha, mutta sentään melkein.»
Innstetten oli ihastuksissaan ja niin kiitollinen kuin Effi olisi kaiken tuon yksin esiinloihtinut. Sitten he istuutuivat, ja jo saapui Annikin. Roswitha vaati Innstetteniä havaitsemaan lapsessa tapahtuneen suuren muutoksen, ja Innstetten vihdoin sen havaitsikin. Sitten juteltiin edelleen, Kessinissä ja Berlinissä suoritettavista vierailuista ja viimein kesämatkastakin. Mutta keskustelun täytyi jäädä puolitiehen, koska heidän oli pakko pitää huolta siitä, että ehtivät ajoissa kohtauspaikalle.
* * * * *
Kohdattiin toisensa sopimuksen mukaisesti Helmsissä, Punaista Linnaa vastapäätä, käytiin erinäisissä myymälöissä, aterioitiin Hillerissä ja palattiin hyvissä ajoin kotiin. Yhdessä-olo oli ollut miellyttävää, Innstetten iloitsi sydämestään ollessaan jälleen keskellä suuren kaupungin elämää ja saadessaan antaa sen vaikuttaa itseensä. Seuraavana päivänä, huhtikuun ensimmäisenä, hän meni kanslerinpalatsiin kirjoittautuakseen (henkilökohtaisen tervehdyskäynnin hän jätti tekemättä huomaavaisuussyistä) ja sieltä ministeristöön ilmoittautumaan. Hänet otettiinkin vastaan, vaikka päivä oli täynnä virallista ja seurallista levottomuutta, huomasipa Innstetten tulevan esimiehensä käytöksessä erikoista aulista rakastettavuuttakin. Esimies sanoi tietävänsä, millaisen miehen sai työtoverikseen, ja olevansa varma siitä, ettei hyvä suhde milloinkaan häiriydy.
Kotonakin sujui kaikki hyvin. Effi valitti vilpittömästi sitä seikkaa, että hänen äitinsä, oltuaan alkuperäisen otaksumansa mukaan melkein kuusi viikkoa parannuksilla, palasi Hohen-Cremmeniin, ja tätä ikävyyttä lievensi vain jossakin määrin samanaikainen Johannan saapuminen Berliniin. Joka tapauksessa tämä saapuminen jotakin merkitsi, ja vaikka sievä vaalea tyttö ei ollutkaan yhtä lähellä Effin sydäntä kuin täysin epäitsekäs ja rajattoman hyvänluontoinen Roswitha, oli hän kuitenkin samoin Innstettenin kuin nuoren rouvankin suosiossa, koska oli erittäin kätevä ja kelvollinen ja suhtautui miesväkeen nimenomaisen ja itsetietoisen pidättyvästi. Kessiniläisen huhun mukaan johtuivat hänen olemassaolonsa juuret eräästä aikoja sitten eläkkeelle joutuneesta Pasewalkin garnisonin suuruudesta, ja tämän juontumisen nojalla tahdottiin selittää myöskin hänen ylevä mielenlaatunsa, kaunis vaalea tukkansa ja hänen kokonaishahmonsa erikoinen plastillisuus. Johanna itse otti osaa hänen saapumisensa yleisesti herättämään iloon ja oli nimenomaisesti suostuvainen palvelemaan Effiä sisäkkönä ja kamarineitinä, kuten ennenkin; Roswithan, joka oli melkein vuoden kuluessa oppinut suunnilleen kaikki Christelin keittotaiteen salaisuudet, piti käydä keittiöalueen johtoon. Annin hoito ja huolto jäi Effin itsensä huoleksi, mikä seikka tosin nauratti Roswithaa. Hän näet tunsi nuoret rouvat.
Innstetten eli yksinomaan virkaansa ja kotiansa varten. Hän oli onnellisempi kuin aikaisemmin Kessinissä, koska hyvin huomasi, että Effi käyttäytyi luontevammin ja iloisemmin. Effi voikin niin esiintyä, koska tunsi itsensä vapaammaksi. Menneisyys tosin silmäili yhä vielä hänen elämäänsä, mutta ei enää häntä peloittanut, tai ainakin paljoa harvemmin ja ohimenevämmin, ja kaikki se, mitä vielä hänessä jälkikaikuna värisi, loi hänen käytökseensä erikoista viehätystä. Kaikessa, mitä hän teki, oli jotakin alakuloista, ikäänkuin anteeksipyyntöä, ja hän olisi tuntenut itsensä onnelliseksi, jos olisi saanut tuon kaiken vieläkin selvemmin ilmenemään. Mutta se tosin ei käynyt päinsä.
Heidän suorittaessaan vierailukäyntejään huhtikuun ensimmäisten viikkojen aikana suuren kaupungin seurallinen elämä ei ollut vielä sammunut, mutta oli sammumassa, ja siitä johtui, etteivät he päässeet enää ottamaan siihen kunnollisesti osaa. Toukokuun jälkipuoliskolla se sitten kerrassaan häipyi olemattomiin, ja entistäkin onnellisemmalta tuntui saada päivällistunnin aikana, Innstettenin tullessa ministeristöstään, kohdata toisensa Eläintarhassa tai tehdä kävelyretki Charlottenburgin linnan puutarhaan. Astellessaan linnan ja ansaripuiden pitkää välimaata edestakaisin Effi katseli kerran toisensa jälkeen siellä suurilukuisina seisovia Rooman kuninkaita, havaitsi Neron ja Tituksen välillä vallitsevan merkillisen yhtäläisyyden, kokoeli pudonneita käpyjä ja asteli sitten, käsi miehensä kainalossa, Spreen varrella yksinäisenä sijaitsevaan »Belvedereen» saakka.
»Tuolla kuuluu myöskin aikoinaan kummitelleen», sanoi Effi.
»Ei, siellä on ollut vain henkinäkyjä.»
»Sehän merkitsee aivan samaa.»
»Toisinaan», vastasi Innstetten. »Mutta oikeastaan siinä on kuitenkin eroa. Henkinäyt aiheutetaan aina keinotekoisesti — ainakin kuuluu olleen niin laita täällä Belvederessä, kuten serkku Briest minulle vielä eilen kertoi — mutta kummittelua ei aiheuteta milloinkaan keinotekoisesti, kummittelu on luonnollista.»
»Sinä siis kumminkin sen uskot?»
»Epäilemättä. Sellaista on olemassa. Mutta sitä mitä meillä Kessinissä sellaista oli, en oikein usko. Onko Johanna jo näyttänyt sinulle kiinalaisensa?»
»Minkä?»
»Meidän kiinalaisemme. Vanhasta talostamme lähtiessään hän on irroittanut sen tuolin selustasta ja pistänyt kukkaroonsa. Näin sen siellä hiljattain vaihtaessani hänen kanssaan rahaa. Ja hän tunnustikin asian hämillään ollen.»
»Ah, Geert, se sinun olisi pitänyt sanoa minulle. Nyt siis on sittenkin jälleen sellaista talossamme.»
»Käske hänen se polttaa.»
»Ei, sitä en tahdo, ja se ei auttaisikaan. Mutta minä pyydän
Roswithaa…»
»Mitä tekemään? Ahaa, jo ymmärrän, aavistan, mitä aiot. Roswithan pitää ostaa pyhänkuva ja pitää sitä kukkarossaan. Niinkö?»
Effi nyökkäsi.
»Tee miten tahdot. Mutta älä virka siitä kenellekään.»
Effi arveli lopulta, että oli sittenkin paras jättää se tekemättä. Kaikenlaisin pienin keskusteluin, joissa kesämatkan suunnitelmat saivat yhä suurempaa sijaa, he ajoivat takaisin aina »Suureen Tähteen» saakka ja kulkivat sitten Korsoa ja leveätä Friedrich-Wilhelmstrassea pitkin kohti asuntoansa.
* * * * *
Heidän aikomuksenaan oli lähteä jo heinäkuun lopussa lomalle ja matkustaa Baijerin vuoristoon, missä juuri tänä vuonna jälleen esitettiin Oberammergaun kärsimysnäytelmiä. Aie ei kumminkaan toteutunut; salaneuvos von Wüllersdorf, jonka Innstetten tunsi jo varhaisemmilta ajoilta ja joka nyt oli hänen lähin virkatoverinsa, sairastui äkkiä, ja Innstettenin täytyi jäädä hänen sijaisekseen. Vasta elokuun keskivaiheilla oli kaikki jälleen hyvin ja matkustaminen niinmuodoin mahdollista; mutta nyt oli jo liian myöhäistä lähteä Oberammergauhun, joten päätettiin viettää joitakin aikoja Rügenin saarella. »Ensin tietenkin Stralsundiin, — siellä Schill, jonka tunnet, ja Scheele, jota et tunne ja joka on keksinyt hapen, mitä ei kumminkaan tarvitse tietää. Sitten Stralsundista Bergeniin ja Rugardiin, mistä, kuten Willersdorf minulle sanoi, näkyy koko saari, ja sitten Ison ja Pienen Jasmundin lahden välitse Sassnitziin. Rügeniin matkustaminen näet merkitsee Sassnitziin matkustamista. Binz kävisi kenties vielä päinsä, mutta siellä on — minun täytyy vieläkin vedota Wüllersdorfiin — rannassa ylen paljon pieniä kiviä ja simpukankuoria, ja mehän tahdomme uida.»
Effi suostui kaikkiin Innstettenin suunnitelmiin, ennen kaikkea myöskin siihen, että koko taloudenpito lakkautettiin neljäksi viikoksi, Roswitha ja Anni lähtivät Hohen-Cremmeniin ja Johanna hieman nuoremman velipuolensa luo, jolla oli sahalaitos Pasewalkin tienoilla. Kaikki olivat niinmuodoin hyvässä tallessa. Seuraavan viikon alussa tosiaankin lähdettiin matkaan ja jo samana iltana oltiin Sassnitzissa. Majatalon seinästä luettiin »Fahrenheitin hotelli». »Hinnat toivottavasti noudattelevat Réaumuriä», lisäsi Innstetten nimen luettuaan. Mitä parhaimman mielialan vallitessa tehtiin illalla kävelyretki kallioiselle rannalle, jonka ulkonemalta avautui näkyviin tyyni kuutamon valossa väräjöivä poukama. Effi oli haltioissaan. »Ah, Geert, tässähän on Capri, tässähän on Sorrento. Niin, me jäänemme tänne. Mutta emme tietenkään hotelliin; tarjoilijat ovat minusta liian hienoja; hävettää tilata soodavesipulloa…»
»Niin, pelkkiä attašeoja. Mutta ehkäpä löydämme yksityisasunnon.»
»Uskon löytävämme. Aljetaan heti huomenna etsiä.»
Aamu oli yhtä kaunis kuin ilta, ja aamiainen nautittiin ulkona. Innstetten sai muutamia kirjeitä, joihin oli heti vastattava, ja Effi päätti käyttää siten vapaaksi jäävän tunnin asunnon etsimiseen. Hän kulki ensin aidatun niityn, sitten rakennusryhmän ja kaurapeltojen ohi ja kääntyi vihdoin tielle, joka rotkomaisesti johti merenrantaan päin. Siinä, missä tämä rotkotie tavoitti rannan, sijaitsi korkeiden pyökkien varjostama majatalo, ei niin juhlallinen kuin Fahrenheitin hotelli, pikemmin pelkkä ravintola, joka tänä varhaisena hetkenä oli vielä ihan tyhjä. Effi sijoittui sellaiseen paikkaan, josta avautui hyvä näköala, ja hän oli tuskin ehtinyt maistaa tilaamaansa šerryä, kun isäntä jo tuli hänen luoksensa puolittain uteliaisuuden, puolittain kohteliaisuuden yllyttämänä punomaan keskustelua.
»Seutu miellyttää meitä, miestäni ja minua; lahdelle avautuva näköala on suurenmoinen. Haluaisimme vain löytää asunnon.»
»Se lienee varsin vaikeata, armollinen rouva…»
»Mutta onhan nyt jo syksypuoli…»
»Siitä huolimatta. Uskallanpa taata, ettei täältä Sassnitzista löydy mitään; mutta kauempana rannalla, missä lähin kylä alkaa, — voitte nähdä tuolla rakennusten kiilteleviä kattoja — saattaa jotakin olla.»
»Mikä on kylän nimi?»
»Crampas.»
Effi ei tahtonut uskoa korviansa. »Crampas», toisti hän väkinäisesti. »En ole kuullut sitä nimeä milloinkaan ennen paikannimenä… Ja muuten ei mitään lähiseuduilla?»
»Ei, armollinen rouva. Ei näillä tienoilla. Mutta kauempana pohjoisessa on jälleen kyliä, ja aivan lähellä Stubbenkammeria sijaitsevassa majatalossa teille varmaan voidaan antaa asiasta tietoja. Sellaiset, jotka haluavat mielellään vielä vuokrata, jättävät sinne osoitteitaan.»
Effi iloitsi siitä, että oli ollut yksin keskustelemassa, ja kun hän vähän myöhemmin kertoi asiasta miehelleen jättäen vain mainitsematta Sassnitzin läheisyydessä sijaitsevan kylän nimen, virkkoi Innstetten: »Ellei näillä mailla ole mitään saatavissa, lienee parasta, että otamme vaunut (ne ovat hotelliin saavuttaessa aina suositukseksi) ja muutamme kohta ylemmäksi, Stubbenkammeriin päin. Jokin idyllinen paikka kuusamamajoineen sieltä löytynee, ja ellei löydy, niin onhan aina hotelli käytettävänämme. Eihän toinen oikeastaan ole toistaan kummempi.»
Effi suostui, ja he saapuivat jo puolenpäivän aikaan siihen majataloon, josta Innstetten oli vastikään puhunut, ja tilasivat itselleen välipalan. »Mutta vasta puolen tunnin kuluttua; tahdomme sitä ennen lähteä kävelyretkelle, Hertha-järveä näkemään. Onhan opas saatavissa?»
Kysymykseen vastattiin myöntävästi, ja eräs keski-ikäinen mies saapui kohta matkustajien luo. Hän oli niin tärkeän ja juhlallisen näköinen kuin olisi ollut vähintään apulaispappina vanhaa Hertha-palvontaa suorittamassa.
Korkeiden puiden reunustama järvi sijaitsi aivan lähellä, rannassa kasvoi kaislaa, ja tyynessä tummassa pinnassa ui lukuisia ulpukoita.
»Tämä näyttää tosiaankin sellaiselta», sanoi Effi, »kuin olisi tässä
Herthaa palvottu.»
»Niin, armollinen rouva… Sitä todistavat vielä kivetkin.»
»Mitkä kivet?»
»Uhrikivet.»
Keskustelun siten jatkuessa kaikki kolme astuivat järven puolelta luotisuorasti leikatun sora- ja saviseinämän luo, johon nojasi muutamia sileiksi kiilloitettuja kiviä, kaikissa matala koverrus ja muutamia alaspäin johtavia kouruja.
»Entä mitä nuo tarkoittavat?»
»Jotta se vuotaisi helpommin pois, armollinen rouva.»
»Lähdetään», sanoi Effi, tarttui miehensä käsivarteen ja lähti hänen kanssaan takaisin majataloon, missä nyt tarjottiin aikaisemmin tilattu aamiainen paikassa, josta avautui laaja näköala merelle. Lahdelma lepäsi aurinkoisena heidän edessään, muutamia purjevenheitä lipui pitkin sen pintaa, ja läheisten karien vaiheilla liitelivät lokit. Se oli erittäin kaunista Effinkin mielestä; mutta kun hän sitten silmäili yli välkkyvän pinnan, hän huomasi jälleen etelän puolella sen pitkulaisen kylän kirkkaina hohtelevat katot, jonka nimi oli häntä aamulla kovin säikähdyttänyt.
Vaikka Innstetten ei tietänyt eikä aavistanut, mitä hänen mielessään liikkui, hän kuitenkin huomasi selvästi, että häneltä puuttui iloa ja huvia. »Mieltäni pahoittaa, Effi, ettei asia sinua oikein ilahduta. Sinä et voi unohtaa Hertha-järveä, vielä vähemmän uhrikiviä.»
Effi nyökkäsi. »Olet oikeassa. Ja minun täytyy sinulle tunnustaa, etten ole eläessäni nähnyt mitään, mikä olisi saattanut minut siinä määrin murheelliseksi. Jätetään koko asunnon etsiminen; minä en voi jäädä tänne.»
»Ja eilen se oli sinulla vielä Napolin lahti ja jos jotakin kaunista.»
»Niin, eilen.»
»Entä tänään? Eikö tänään ole enää jälkeäkään Sorrentosta?»
»Jälkeä kyllä, mutta vain jälkeä; se on ikäänkuin Sorrento, jonka tekee mieli kuolla.»
»Hyvä niin, Effi», virkkoi Innstetten ojentaen hänelle kätensä. »En tahdo sinua enempää kiduttaa Rügenillä, joten luovumme siitä. Päätetty asia. Meidän ei ollenkaan tarvitse tarrautua kiinni Stubbenkammeriin tai Sassnitziin enempää kuin mihinkään muuhunkaan paikkaan näillä seuduilla. Mutta minne lähdemme?»
»Voimme mielestäni jäädä vielä päiväksi odottamaan höyrylaivaa, joka luullakseni huomenna saapuu Stettinistä ja menee Kööpenhaminaan. Siellähän kuuluu elämä olevan hupaista, ja minä kaipaan kerrassaan sanomattomasti jotakin hupaista. Täällä minusta tuntuu kuin en voisi enää nauraa koko elämäni aikana ja kuin en olisi milloinkaan nauranut, ja tiedäthän kuinka mielelläni nauran.»
Innstetten osoitti täydellistä hänen mielentilaansa kohdistuvaa myötätuntoa, sitäkin enemmän, kun tunnusti hänen olevan monella muotoa oikeassa. Kaikki oli tosiaankin alakuloista, joskin kaunista.
He siis odottivat Stettinin laivan tuloa ja saapuivat ylihuomisin varhain aamulla Kööpenhaminaan, missä asettuivat asumaan Kongens Nytorvin varrella olevaan hotelliin. Kahta tuntia myöhemmin he jo olivat Thorvaldsen-museossa, ja Effi sanoi: »Niin, Geert, tämä on kaunista, ja olenpa onnellinen, että tulimme tänne.» Pian senjälkeen he lähtivät aterialle ja tutustuivat yhteisessä päivällispöydässä heitä vastapäätä istuvaan juutinmaalaiseen perheeseen, johon kuuluva kuvankaunis tytär, Thora von Penz, kiinnitti heti sekä Innstettenin että Effin melkein ihastelevaa huomiota. Effi ei voinut kyllikseen katsella hänen suuria sinisiä silmiään ja pellavankarvaista tukkaansa, ja kun puolentoista tunnin kuluttua noustiin pöydästä, lausuttiin Penzin perheen taholta — heidän täytyi valitettavasti poistua Kööpenhaminasta jo samana päivänä — se toivomus, että nuori preussilainen pariskunta suvaitsisi aivan pian käydä heitä tervehtimässä Aggerhuusin linnassa (puolen peninkulman päässä Limfjordista), ja Innstetten suostui kutsuun paljoakaan epäröimättä. Niin kului aika hotellissa. Mutta siihen ei rajoittunut kaikki hyvä tänä muistettavana päivänä, joka oli Effin mielestä merkittävä almanakkaan punaisena. Jotta onnen mitta tulisi ihan kukkuraiseksi, oltiin illalla Tivoli-teatterissa, missä esitettiin italialaista pantomiimia Arlecchino ja Colombine. Effiä nuo pienet kujeet kerrassaan hurmasivat, ja illalla, kotiin palattaessa, hän sanoi: »Tiedätkö, Geert, nyt tunnen vähitellen toipuvani. Kauniista Thorasta en puhukaan; mutta kun ajattelen, että tänään aamupuolella olimme Thorwaldsenin museossa ja nyt illalla näimme tuon Colombinen…»
»… Joka oikeastaan oli sinulle vielä mieluisampi kuin Thorwaldsen…»
»Totta pulmakseni on niin laita. Sellainen on kerta kaikkiaan mieleni mukaista. Kelpo Kessinimme oli minulle onnettomuudeksi. Kaikki rasitti hermojani. Rügen melkein samoin. Ajattelenpa, että jäämme vielä pariksi päiväksi tänne Kööpenhaminaan ja tietenkin retkeilemme Fredriksborgiin ja Helsingöriin ja myöhemmin Juutinmaahan. Olen tosiaankin iloinen ajatellessani, että saan jälleen nähdä kauniin Thoran, ja jos olisin mies, rakastuisin häneen.»
Innstetten nauroi. »Ethän vielä tiedä, mitä teen.»
»Se olisi mieleistäni. Silloin syntyy kilpailua, ja saatpa nähdä, että minussa on vielä voimia.»
»Sen uskon mielelläni vakuuttamattasikin.»
* * * * *
Niin matka sitten tehtiinkin. Juutinmaalla he kulkivat Limfjordia ylöspäin Aggerhuusin linnaan saakka, jossa viipyivät kolme päivää Penzin perheen vieraina, ja palasivat sitten, oleskellen pitempiä ja lyhempiä aikoja Viborgissa, Flensburgissa ja Kielissä, heitä erinomaisesti miellyttävän Hampurin kautta takaisin kotimaahan — ei suoraan Berliniin, Keithstrassen varrelle, vaan aluksi Hohen-Cremmeniin, missä tahtoivat nauttia hyvinansaittua lepoa. Innstetten voi viipyä ainoastaan muutamia päiviä, sillä hänen lomansa oli lopussa, mutta Effi jäi vielä viikoksi luvaten saapua kotiin hääpäivänänsä, lokakuun kolmantena.
Anni oli mainiosti varttunut maa-ilmassa, ja Roswithan suunnitelma, että hän astelisi äitiä vastaan töppösissään, toteutui täydellisesti. Briest osoittautui helläksi isoisäksi; varoitti liiallisesta rakkaudesta ja sitäkin enemmän liiallisesta ankaruudesta ja oli joka suhteessa entisellään. Oikeastaan hänen koko hellyytensä kuitenkin kohdistui Effiin, joka alinomaa askarrutti hänen mieltänsä, enimmälti silloinkin, kun hän oli kahden kesken puolisonsa kanssa.
»Mitä arvelet Effistä?»
»Hellä ja hyvä kuten aina ennenkin. Emme voi kyllin kiittää Jumalaa siitä, että meillä on sellainen tytär. Ja kaikesta erinomaisen kiitollinen ja aina iloinen siitä, että on jälleen meidän suojissamme.»
»Niin», virkkoi Briest, »se hyve on hänessä kehittynyt enemmänkin kuin on minulle mieluista. Hän tuntuu oikeastaan pitävän tätä yhä vielä kotopaikkanansa. Onhan hänellä mies ja lapsi, ja mies on päärly ja lapsi enkeli, mutta siitä huolimatta näyttää kuin Hohen-Cremmen olisi hänelle yhä tärkein asia ja kuin mies ja lapsi eivät merkitsisi paljoa meihin verrattuina. Hän on oivallinen tytär, mutta minun mielestäni liiallisessa määrässä. Se peloittaa minua hieman. Ja onhan se väärinkin Innstetteniä kohtaan. Kuinka oikeastaan on laita?»
»Niin, Briest, mitä tarkoitan?»
»Tarkoitan mitä tarkoitan, ja sinäkin tiedät varsin hyvin mitä. Onko hän onnellinen? Vai onko siinä suhteessa sittenkin jonkinlaista estettä? Alun alkaen minusta tuntui kuin hän, pikemmin kunnioittaisi kuin rakastaisi Innstetteniä. Ja se on nähdäkseni paha juttu. Rakkauskaan ei kestä aina, mutta arvonanto sitäkin vähemmän. Naiset oikeastaan harmittelevat, jos heidän täytyy antaa arvoa jollekin. Aluksi he harmittelevat, sitten ikävystyvät ja vihdoin nauravat.»
»Oletko joutunut itse sellaista kokemaan?»
»Sitä en tahdo väittää. Minuun kohdistuva arvonanto ei ollut riittävän suuri. Mutta emme huoli ruuvata enempää, Luise. Sanohan, kuinka on laita!»
»Niin, Briest, sinä palaat kerran toisensa jälkeen näihin asioihin. Kymmenen kertaa ei riitä mihinkään, olemme paljoa useammin siitä puhuneet ja mielipiteitämme vaihtaneet, mutta siitä huolimatta tulet yhä uudelleen ollen kaikki paremmin tietävinäsi ja kysyt samalla niin kamalan naivisti kuin minä kykenisin näkemään kaikkiin syvyyksiin. Mitä ajatteletkaan nuoresta rouvasta ja erikoisesti omasta tyttärestäsi? Luuletko, että kaikki on ihan selvänä edessäsi? Tai että olen oraakkeli (en voi heti muistaa henkilön nimeä) tai että totuus on ilmiselvänä edessäni, kun Effi on purkanut minulle sydämensä? Tai mitä sillä nimellä mainitaan. Mitä näet merkitseekään sydämen salaisuuksien purkaminen? Tärkeimmät seikat jäävät sittenkin salatuiksi. Hän varoo ilmaisemasta minulle salaisuuksiansa. En muuten tiedä, keneltä lienee perittyä… hän on, niin, hän on erittäin viekas pieni henkilö, ja tuo hänen viekkautensa on sitäkin vaarallisempi, kun hän on erinomaisen rakastettava.»
»Sen siis sentään myönnät… rakastettava. Ja myöskin hyvä?»
»Myöskin hyvä. Toisin sanoen täynnä sydämen hyvyyttä. En kuitenkaan varmaan tiedä, kuinka on muuten laita; luulenpa, että hän taipuu pitämään rakasta Jumalaa hyvänä miehenä ja lohduttamaan itseään sillä ajatuksella, ettei hän tule kohtelemaan häntä ylen ankarasti.»
»Niinkö luulet?»
»Niin. Uskon muuten monen seikan kääntyneen paremmaksi. Hänen luonteensa on ennallaan, mutta heidän muuttonsa jälkeen ovat olosuhteet paljoa suotuisammat, ja he lähenevät toisiaan yhä enemmän. Hän on minulle sanonut jotakin sellaista, ja, mikä tärkeämpää, olen havainnut sen todeksi omin silmin.»
»Mitä hän sanoikaan?»
»Hän sanoi: 'Äiti, kaikki luonnistuu jo paremmin. Innstetten on aina ollut erinomainen mies, jollaisia ei ole paljon, mutta minä en päässyt oikein häntä lähenemään, hänessä oli jotakin vierasta. Ja vieras hän oli hellyydessäänkin. Niin, silloin kaikkein vierain; on ollut aikoja jolloin olen sitä pelännyt'.»
»Tuttu juttu, tuttu juttu.»
»Mitä tarkoitatkaan, Briest? Minäkö olisin pelännyt, vai tahdotko sanoa itse pelänneesi? Kumpikin asia on mielestäni yhtä naurettava…
»Sinä aioit kertoa Effistä.»
»Niin, hän tunnusti minulle, että tuo vierauden tunne on hänestä hävinnyt ja että hän tuntee itsensä niin ollen erittäin onnelliseksi. Kessin ei ollut ollut hänelle oikea paikka, talo, jossa kummitteli, ja ihmiset, toiset liian hurskaita, toiset liian latteita; mutta Berliniin muutettua hän tuntee olevansa paikallaan. Innstetten, sanoo hän, on kaikkein paras ihminen, hieman liian vanha hänelle ja liian hyvä hänelle, mutta hän on nyt joka tapauksessa pahimmasta selviytynyt. Hän käytti tuota lausepartta, joka tosin herätti huomiotani.»
»Kuinka niin? Eihän tuo ole ihan moitteeton, tarkoitan lausepartta, mutta…»
»Siinä piilee jotakin. Ja hän on tahtonut sen minulle vihjaistakin.»
»Luuletko?»
»Luulen, Briest. Sinä luulet, ettei hän voi mitään vettä samentaa. Mutta sikäli sinä erehdyt. Hän vierii helposti virran mukana, ja jos aalto on hyvä, on hän itsekin hyvä. Taistelu ja vastarinta eivät ole hänen asioitansa.»
Roswitha tuli Annin keralla, joten keskustelu katkesi.
* * * * *
Näin keskustelivat Briest ja hänen puolisonsa sinä päivänä, jona Innstetten oli matkustanut Hohen-Cremmenistä Berliniin jättäen Effin ainakin viikoksi vanhempiensa luo. Hän tiesi, että Effin mielestä oli kaikkein kauneinta saada huolettomana ja uneksien elellä pehmeissä mielialoissa, kuulla alinomaa ystävällisiä sanoja ja vakuutuksia, että hän oli rakastettava. Niin, juuri tuo oli hänelle mieluisinta, ja hän nautti siitä nytkin täysin siemauksin ja mitä kiitollisimpana, vaikka kaikenlainen hyvä puuttui; vieraita tuli harvoin, koska Effin naimisiin mentyä ei ollut mitään varsinaista kiintokohtaa, ei ainakaan nuorella väellä, ja pappila ja koulukaan eivät enää olleet sellaiset kuin vielä vuosi sitten. Varsinkin koulutalossa oli kaikki puolittain autiota.
Kaksoset olivat keväällä menneet naimisiin. Kummankin mies oli opettaja Genthinin seuduilta, ja suurista kaksoishäistä oli kirjoitettu »Havellandin Uutisiin». Hulda oli Friesackissa hoitelemassa erästä vanhaa perintötätiä, joka muuten, kuten tavallistakin, osoittautui paljoa pitkäikäisemmäksi kuin Niemeyerit olivat otaksuneet. Hulda kirjoitti kuitenkin aina erittäin tyytyväisiä kirjeitä, ei senvuoksi, että olisi ollut todella tyytyväinen (päinvastoin), vaan siitä syystä, ettei tahtonut herättää luuloa, että hänenlaisensa erinomaisen olennon elämä voisi olla muuta kuin erittäin onnellista. Niemeyer, heikko isä, näytti kirjeitä iloisena ja ylpeänä, ja samoin kokonaan tyttäriensä vuoksi elävä Jahnke oli puolestaan ennakolta laskenut, että molemmat nuoret rouvat tulisivat synnyttämään ihan samana päivänä, nimittäin jouluaattona. Effi nauroi herttaisesti ja ilmaisi isoisälle in spe ensinnäkin toivomuksensa päästä molempien lastenlasten kummiksi, mutta jätti sitten perhe-asiat, kertoi »Köbenhavnista» ja Helsingöristä, Limfjordista ja Aggerhuusin linnasta, ja ennen kaikkea Thora von Penzistä, jonka voi kuvailla vain »tyypilliseksi skandinaavialaiseksi»: siniset silmät, pellavainen tukka, ja aina yllä punaiset samettiliivit. Jahnke näytti kerrassaan kirkastuvan tuota kuunnellessaan ja virkkoi kerran toisensa jälkeen: »Niin, sellaisia ne ovat, puhtaita germaaneja, paljoa saksalaisempia kuin saksalaiset.»
Effi tahtoi olla jälleen Berlinissä hääpäivänään, lokakuun kolmantena. Nyt oli edellinen ilta, ja Effi oli vetäytynyt verrattain varhain omaan huoneeseensa, sanoen kokoavansa tavaroitaan ja tahtovansa varustautua lähtemään. Mutta oikeastaan hän vain tahtoi olla yksin; vaikka näet hän mielellään jutteli, oli kuitenkin hetkiä, joina hän kaipasi rauhaa.
Ne yläkerran huoneet, joissa hän asui, olivat puutarhan puolella; pienemmässä, jonka ovi oli raollaan, nukkuivat Roswitha ja Anni, suuremmassa, joka oli hänen itsensä hallussa, hän asteli edestakaisin; alemmat ikkunanpuolikkaat olivat auki, pienet valkoiset uutimet näyttivät tuulenhengessä paisuvan ja vaipuivat sitten vitkalleen tuolin selustalle, kunnes tuli uusi tuulahdus, joka ne jälleen vapautti. Oli, niin valoisa, että sohvan yläpuolella kapeissa kullatuissa kehyksissään riippuvien kuvien nimet voi vaivatta lukea: »Hyökkäys Düppeliä vastaan, vallitus N:o V», ja sen vieressä: »Kuningas Wilhelm ja kreivi Bismarck Lipan kukkulalla». Effi pudisti hymyillen päätänsä. »Kun tulen tänne toiste, pyydän toisia kuvia, sillä tuollaista sotaisuutta en voi sietää.» Sitten hän sulki ikkunan ja istuutui toisen, avoimen luo. Kuinka hyvältä tuntuikaan siinä olo. Kirkontornin vieressä paistoi kuu luoden valoansa aurinkokello-nurmikolle ja heliotrooppilavoihin. Kaikki kimalteli hopeisena, ja varjosarkojen välillä lepäsi valkoisia valojuovia, niin valkoisia kuin olisi siihen levitetty palttinaa valkenemaan. Mutta etäämpänä seisoivat korkeat rabarberipensaat, lehdet syksyisen keltaisina, ja Effi johtui pakostakin ajattelemaan vasta hieman kolmatta vuotta sitten elettyä päivää, jona oli leikkinyt Jahnken tyttöjen ja Huldan kanssa. Sitten hän oli vieraan saavuttua noussut penkin viereltä kohoovia portaita, ja tuntia myöhemmin hän oli ollut morsian.
Effi nousi, meni ovelle ja kuunteli; Roswitha nukkui jo, samoin Anni.
Yhtäkkiä, hänen siinä katsellessaan nukkuvaa lasta, hänen mieleensä nousi kaikenlaisia kuvia menneiltä Kessinin ajoilta: piirineuvoksen talo päätyineen ja kuistikkoineen, josta avautui näköala Plantaašiin, ja hän itse istumassa keinutuolissa; sitten tuli Crampas häntä tervehtimään, tuli Roswitha lapsen kanssa, ja hän otti sen, kohotti korkealle ja suuteli sitä.
»Se oli ensimmäinen päivä; siitä se alkoi.» Siten menneitä muistellessaan Effi lähti huoneesta, jossa molemmat nukkuivat, istuutui jälleen avoimen ikkunan luo ja katseli ulos hiljaiseen yöhön.
»Minä en voi siitä vapautua», sanoi hän. »Ja pahin seikka, joka saa itsenikin ymmälle on se…»
Samassa alkoi tornikello lyödä, ja Effi luki lyönnit.
»Kymmenen… Huomenna tähän aikaan olen Berlinissä. Ja me puhumme siitä, että on hääpäivämme, ja hän puhuu minulle ystävällisesti, ehkäpä hellästikin. Ja minä istun siinä kuunnellen, ja sieluani rasittaa syyllisyys.»
Hän nojasi päänsä käteensä ja tuijotti eteensä vaieten.
»Ja sieluani rasittaa syyllisyys», toisti hän. »Niin, se on sielussani. Mutta rasittaako se? Ei. Ja juuri siitä syystä minä säikyn itseäni. Se, mikä rasittaa, on jotakin aivan toista — pelontuskaa, kuolemanpelkoa ja ainaista pelkoa, että se voi kuitenkin tulla ilmi. Ja sitten vielä, pelon lisäksi… häpeä. Minä häpeän. Mutta samoinkuin minulta puuttuu oikea katumus, samoin oikea häpeäntunnekin. Minä häpeän vain iänikuista petosta ja kavaluutta; ylpeytenäni on aina ollut, etten voi valehdella ja ettei minun tarvitse valehdella. Valehteleminen on kovin alhaista, mutta nyt minun on sittenkin täytynyt valehdella, hänelle ja kaikille, suurissa ja pienissä asioissa. Rummschüttel on sen huomannut, on kohauttanut hartioitaan ja ajatellut minusta, mitä lieneekään ajatellut, ei missään tapauksessa kaikkein parasta. Niin, minua kiduttaa pelko ja lisäksi valheellisen pelini aiheuttama häpeä. Mutta syyllisyyteni ei herätä minussa häpeäntunnetta, ei ainakaan kunnollisesti tai ei riittävästi, ja se seikka, ettei minussa sitä tunnetta ole, minut kerrassaan tuhoaa. Jos kaikki naiset ovat sellaisia, niin asia on kamala, ja elleivät ole, kuten toivon, niin silloin on minun laitani huonosti; sielussani on jotakin epäjärjestyksessä, minusta puuttuu oikea tunne. Ja sen sanoi minulle kerran vanha Niemeyer hyvinä päivinäni, kun olin vielä melkein lapsi: oikea tunne, sanoi hän, on tärkein asia, ja jos se ihmisessä on, hänelle voi tapahtua kaikkein pahintakin, ja ellei sitä hänessä ole, hän on ikuisessa vaarassa, ja se, mitä paholaiseksi nimitetään, saa hänet varmasti valtoihinsa. Jumalan laupeuden nimessä, onko niin laitani?» Hän laski päänsä käsivartensa varaan ja itki katkerasti.
Jälleen siitä suoristautuessaan hän oli tyynempi ja katseli taas ulos puutarhaan. Kaikki oli ihan hiljaista, ja vieno, vaisu ääni, kuin kaukainen sateen humina, kuului plataaneista.
Niin kului hetki. Kylätieltä kuului hälinää: vanha yövartija Kulicke siellä huusi yön tunteja, ja hänen vihdoin vaiettuaan kuului kaukaa junan rämy sen kulkiessa Hohen-Cremmenin ohi puolen peninkulman etäisyydessä. Sitten häly jälleen heikkeni, häipyi vihdoin olemattomiin, vain kuutamo lepäsi yhä nurmella, ja plataaneista humisi yhä kuin hiljainen sade.
Mutta se oli vain öisen tuulenhengen humua.