KOLMASKOLMATTA LUKU.
Friedrichstrassen-asemalla oli ankara tungos, mutta Effi oli siitä huolimatta tuntenut jo vaunusta äitinsä ja hänen vieressään seisovan serkku Briestin. Jälleennäkemisen ilo oli suuri, matkatavarain odottaminen ei asettanut kärsivällisyyttä liialliselle koetukselle, eikä kulunut viittä minuuttia, kun vaunut jo vierivät raitiotien vieritse Dorotheankadulle ja kohti Schadowkatua, jonka lähimmässä kulmassa »Pensiooni» sijaitsi. Roswitha oli ihastuksissaan ja iloitsi Annista, joka ojensi kätösiään kohti valoja.
Oltiin perillä. Effi sai kaksi huonetta, jotka vastoin odotusta eivät sijainneet rouva von Briestin huoneiden vieressä, mutta sentään samassa käytävässä, ja kun kaikki oli paikoillaan ja järjestyksessä ja Anni oli onnellisesti sijoitettu ristikkovuoteeseensa, ilmaantui Effi jälleen äitinsä huoneeseen, pieneen saliin, jonka liedessä paloi heikko tuli; oli näet leuto, melkein lämmin sää. Pyöreällä pöydällä oli lamppu viheriöine varjostimineen ja kolmet lautaset, ja pienellä sivupöydällä teetarjotin.
»Asuntosi on kerrassaan viehättävä, äiti», virkkoi Effi istuutuessaan vastapäätä olevaan sohvaan, mutta nousi sitten heti puuhailemaan teepöydän ääressä. »Saanko jälleen ottaa esittääkseni teeneidin osaa?»
»Epäilemättä, rakas Effi. Mutta vain Dagobertia ja itseäsi varten.
Minun puolestani täytyy luopua, ja se tuntuu melkein vaikealta.»
»Ymmärrän, silmiesi vuoksi. Mutta sanohan, äiti, kuinka on laita? Vaunuissa, jotka lisäksi kovin kolisivat, me puhuimme koko ajan Innstettenistä ja ylenemisestämme, aivan liian paljon. Se ei käy päinsä; saat uskoa, että silmäsi ovat minulle tärkeämmät, ja eräässä suhteessa huomaan niiden olevan, Jumalan kiitos, ihan entisellään: sinä katselet minua yhtä ystävällisesti kuin ennenkin » Hän kiiruhti äitinsä luo ja suuteli hänen kättänsä.
»Effi, sinä olet kovin raju. Aivan ennallasi.»
»Ah, en, äiti. En ole ennallani. Toivoisin olevani. Mutta avioliitto muuttaa ihmistä.»
Serkku Briest nauroi. »Enpä huomaa suurtakaan muutosta, serkku; olet vain tullut yhä kauniimmaksi, siinä kaikki. Ja rajuuskaan ei liene tyystin hävinnyt.»
»Sepä serkunlaista», vakuutti äiti. Mutta Effi itse ei tahtonut kuulla asiasta puhuttavankaan, vaan sanoi: »Kuulehan, Dagobert, sinä olet mitä tahansa, mutta et ihmistuntija. Merkillistä. Te upseerit ette ole hyviä ihmistuntijoita, nuoret kaikkein vähimmin. Te silmäilette aina vain itseänne tai rekryyttejänne, ja ratsumiehillä on vielä ratsunsa. Ne eivät tiedä yhtään mitään.»
»Mutta mistä oletkaan saanut kaiken tuon viisautesi, serkku? Ethän tunne ketään upseereja. Mikäli olen lehdistä lukenut, ovat kessiniläiset kieltäytyneet ottamasta vastaan heitä varten tarkoitettuja husaareja, tapahtuma, joka lienee ainut laatuansa maailmanhistoriassa. Vai tahdotko puhua vanhoista ajoista? Olithan vielä pelkkä lapsi, kun Rathenowin husaarit tulivat luoksenne.»
»Voisin sinulle vastata, että lasten havainnot ovat terävimmät. Mutta enpä huoli, onhan se kaikki pelkkää joutavaa. Tahdon tietää, kuinka on äidin silmien laita.»
Rouva von Briest kertoi nyt, että lääkäri oli selittänyt kivun aiheutuvan veren tunkeutumisesta aivoihin. Siitä johtui silmien huikeneminen. Asia oli korjattava ruokajärjestyksen avulla, oli lakattava nauttimasta olutta, kahvia ja teetä ja käytettävä paikallista suoneniskua, niin tapahtuisi piankin käännös parempaan. »Hän puhui suunnilleen kahdesta viikosta. Mutta tunnenhan minä lääkärien määräykset: kaksi viikkoa merkitsee kuutta viikkoa, ja minä olen täällä varmaan vielä silloinkin, kun Innstetten tulee ja te muutatte uuteen asuntoonne. Ja tunnustanpa suoraan, että se on minulle parasta koko jutussa ja jo ennakolta lohduttaa minua tämän pitkän parannuksellaolon vaikeuksissa. Etsikää vain itsellenne jotakin sievää. Minä olen ajatellut Landgrafen- tai Keithstrassea, jotka ovat hienot, mutta eivät liian kalliit. Teidän näet täytynee rajoittaa menojanne. Innstettenin asema on kunniakas, mutta ei kovin tuottoisa. Ja Briest valittaa hänkin. Hinnat alenevat yhä, ja hän kertoo minulle joka päivä, että hänen on pakko lähteä Hohen-Cremmenistä kerjuupussi olalla, ellei määrätä suojelustulleja. Tiedäthän, että hän mielellään liioittelee. Mutta käyhän nyt käsiksi, Dagobert, ja kerro meille jotakin hupaista, jos käy päinsä. Sairaskertomukset ovat aina ikävystyttäviä, ja rakkaimmatkin ihmiset kuuntelevat vain senvuoksi, etteivät voi olla kuuntelematta. Effi kuuntelee varmaan hänkin mielellään jotakin juttua, pilalehdistä löytämääsi. Mutta Kladderadatsch ei kuulu enää olevan yhtä hyvä kuin ennen.»
»Oh, se on ihan entisellään. Heillä on vielä Strudelwitzit ja
Prudelwitzit, ja niinhän asia sukeutuu ihan itsestään.»
»Minun suosikkejani ovat Karlchen Miessnick ja Wippchen von Bernau.»
»Niin, ne ovatkin parhaat. Mutta Wippchenillä, joka muuten — anteeksi, kaunis serkku — ei ole mikään Kladderadatschin hahmo, Wippchenillä ei ole enää nykyjään tekemistä, kun ei enää käydä sotaa. Valitettavasti. Meikäläinenkin tahtoisi kerran päästä vuorolleen ja vihdoinkin päästä tästä», hän viittasi peukalollaan napinläven ja olkapään välimaalle, »kamalasta tyhjyydestä.»
»Ah, sehän on kaikki pelkkää turhuutta. Kerrohan mieluummin. Mitä siellä nyt loruillaan?»
»Niin, serkku, asia on omalla tolallaan. Se näet ei ole ketä tahansa varten. Nyt on raamatullisten sutkausten vuoro.»
»Raamatullisten sutkausten? Mitä se merkitsee?… Eiväthän Raamattu ja sutkaukset kuulu yhteen.»
»Siitä syystä sanoinkin, ettei se ole ketä tahansa varten. Mutta olipa lupa tai ei, joka tapauksessa ne ovat nyt korkeassa hinnassa. Muotijuttu kuin hyypänmunat.»
»Elleivät ole liian hurjia, niin kerrohan jokin näyte. Käykö päinsä?»;
»Epäilemättä. Ja tekisipä mieleni lisätä, että osut kysymään onnelliseen aikaan. Se pila, joka nyt on liikkeellä, on näet erinomaisen hieno, koska yksinkertaiseen raamatunkohtaan liittyy vielä eräs kielellinen kaksimielisyys. Kysymys — kaikki nämä sukkeluudet esiintyvät kysymysten muodossa — on muuten sangen mutkaton ja kuuluu näin: 'Kuka oli ensimmäinen ajomies?' Nyt arvaa!»
»Kukaties Apollo.»
»Varsin hyvin. Oletpa pätevä, Effi. Minä en olisi tuota keksinyt. Mutta etpä sittenkään osu mustaan.»
»Kuka se siis oli?»
»Ensimmäinen ajomies oli 'kärsimys'. Jo Jobin kirjassa näet luetaan: 'Leid soll mir nicht widerfahren' (Kärsimyksen ei pidä minua kohdata — 'ajaa minua vastaan') tai 'wieder fahren' (ajaa jälleen).»
Effi toisti päätään pudistaen lauseen lisäyksineen, mutta ei kaikesta vaivannäöstään huolimatta saanut siitä selkoa; hän kuului aivan nimenomaisesti niihin onnellisiin, jotka eivät ollenkaan tajua tuollaista, ja niin joutui serkku Briest siihen, ei suinkaan kadehdittavaan asemaan, että hänen täytyi yhä uudelleen huomauttaa sanojen »widerfahren» ja »wieder fahren» yhtäläisestä ääntämisestä ja niiden merkityksessä ilmenevästä erotuksesta.
»Ah, nyt ymmärrän. Ja sinun pitää antaa anteeksi, että kesti niin kauan. Mutta se on tosiaankin liian typerää.»
»Niin, typeräähän se on», virkkoi Dagobert nolostuneena.
»Typerää ja sopimatonta, ja voi kerrassaan saada ihmisen inhoamaan Berliniä. Onhan merkillistä, että kun lähtee Kessinistä päästäkseen jälleen ihmisten joukkoon, saa kohta kuulla raamatullisen sukkeluuden. Äitikin on vaiti, ja se sanoo riittävästi. Mutta minä teen peräytymisesi helpommaksi…»
»Tee se, serkku.»
»… peräytymisesi helpommaksi ja pidän aivan hyvänä merkkinä, että serkkuni Dagobert sanoo minulle kohta tänne tultuani: 'Kärsimyksen ei pidä minua kohdata'. Merkillistä, serkku, vaikka juttu onkin sukkeluutena kovin heikko, olen siitä kuitenkin sinulle kiitollinen.»
Tuskin paulasta päästyään Dagobert yritti ivailla Effin juhlallisuutta, mutta lakkasi niin tekemästä huomatessaan hänen siitä harmistuvan.
Pian kello kymmenen jälkeen hän lähti, luvaten tulla seuraavana päivänä kuulemaan käskyjä.
Kohta hänen mentyään Effi vetäytyi huoneeseensa.
* * * * *
Seuraavana päivänä oli erittäin kaunis sää, ja äiti ja tytär lähtivät varhain matkaan, aluksi silmäsairaalaan, missä Effi jäi etuhuoneeseen ja selaili aikansa kuluksi jotakin albumia. Sitten mentiin Eläintarhaan ja »Zoologisen» läheisyyteen, mistä etsittiin huoneistoa. Sattui tosiaankin niin, että Keithstrassen varrelta, jonne toivomukset olivat alun pitäen suuntautuneet, löytyi sopiva huoneisto, tosin aivan äsken rakennetussa talossa, joten se oli vielä kostea ja epävalmis. »Se ei käy päinsä, rakas Effi», sanoi rouva von Briest, »jo terveydelliset syyt tekevät sen mahdottomaksi. Ja eihän salaneuvos ole mikään huoneistonkuivaaja.»
Vaikka huoneisto Effiä kovin miellytti, hän oli kuitenkin samaa mieltä, sitäkin enemmän, kun asian nopea järjestäminen ei ollut hänelle ollenkaan tärkeätä, vaan päinvastoin ajan voittaminen merkitsi kaiken voittamista — koko asian tuonnemmaksi siirtäminen oli oikeastaan hänelle kaikkein mieluisinta. »Me säilytämme kuitenkin muistissamme tämän huoneiston; äiti, se sijaitsee kauniilla paikalla ja täyttää kaikki oleelliset vaatimukseni.» Sitten molemmat naiset ajoivat takaisin kaupunkiin, aterioivat ravintolassa, jota oli heille suositeltu, ja lähtivät illalla oopperaan; lääkäri oli siihen suostunut sillä ehdolla, että rouva von Briest kuuntelisi enemmän kuin katselisi.
Seuraavat päivät kuluivat samaan tapaan; he olivat vilpittömästi iloissaan siitä, että saivat jälleen olla toistensa seurassa ja pitkistä ajoista jälleen mielin määrin jutella. Effi, joka ei ainoastaan osannut kuunnella ja kertoa, vaan parhaalla tuulellaan ollessaan oivallisesti juoruellakin, johtui monet kerrat vanhaan vallattomuuteensa, ja äiti kirjoitti kotiin, kuinka onnellinen oli havaitessaan »lapsen» jälleen niin iloisena ja naurunhaluisena ja kuinka he kaikin elivät uudelleen kaunista aikaa kaksi vuotta sitten, jolloin oli ostettu kapioita. Serkku Briestinkin hän sanoi olevan ihan entisellään. Niin oli tosiaankin laita, se vain erona, että hän näyttäytyi harvemmin kuin ennen ja syytä tiedusteltaessa näennäisesti ihan vakavasti selitti: »Sinä olet minulle liian vaarallinen, serkku.» Siitä oli äidillä ja tyttärellä joka kerta ilon aihetta, ja Effi sanoi: »Dagobert, sinä tosin olet vielä sangen nuori, mutta et kuitenkaan kyllin nuori käyttääksesi sellaisia liehittelytapoja.»
Niin oli kulunut jo melkein kaksi viikkoa. Innstetten kirjoitti yhä vaativammin ja muuttui verrattain käskeväksi, melkeinpä anoppiakin kohtaan, joten Effi huomasi, ettei asiaa käynyt enää tuonnemmaksi siirtäminen, vaan täytyi tosiaankin vuokrata. Mutta entä sitten? Muutto Berliniin tulisi tapahtumaan vasta kolmen viikon kuluttua, ja Innstetten vaati pian palaamaan. Oli siis olemassa yksi ainoa keino: täytyi jälleen esittää komediaa, sairastua.
Useistakin syistä se oli hänelle vaikeanlaista; mutta niin täytyi menetellä, ja kun tuo oli varmaa, oli myöskin selvää, kuinka osa oli esitettävä, pienimpiä yksityiskohtia myöten.
»Kuten näet, äiti, alkaa viipymiseni hermostuttaa Innstetteniä.
Ajattelen siis olevan parasta, että lähdemme ja vuokraamme heti tänään.
Ja huomenna minä matkustan. Ah, minun on vaikea erota sinusta.»
Rouva von Briest suostui. »Minkä huoneiston aiot valita?»
»Tietenkin ensimmäisen, Keith-strassen varrelta; se miellytti minua alun pitäen ja samoin sinua. Se ei liene vielä kuiva, mutta nyt on kesäkausi, ja se on tavallaan lohdutukseksi. Ja jos kosteus on liiallinen ja tulee hieman luuvaloa, niin onhan minulla vielä Hohen-Cremmen.»
»Älä sitä kutsu, lapseni; luuvalo tulee usein ihan tietämättäkin.»
Äidin sanat olivat Effin mieleen; hän vuokrasi huoneiston jo samana aamupäivänä ja kirjoitti Innstettenille kortin sanoen aikovansa palata seuraavana päivänä. Kohta senjälkeen matkalaukut tosiaankin säälittiin kokoon ja suoritettiin kaikki valmistelut. Mutta kun sitten tuli seuraava aamu, käski Effi kutsua äidin vuoteensa luo ja sanoi: »Äiti, minä en kykene matkustamaan. Minua repii ja riipoo, koko selkääni pakottaa, ja luulenpa melkein, että se on luuvaloa, olisi uskonut sen olevan niin tuskallista.»
»Mitä sinulle sanoinkaan; ei pidä maalata pirua seinään. Vielä eilen puhuit siitä kevytmielisesti, ja tänään se jo sinua vaivaa. Schweiggerin tavatessani minä kysyn, mitä sinun tulee tehdä.»
»Ei, älä kysy Schweiggeriltä. Hän on spesialisti. Se ei käy päinsä, ja hän voi loukkaantuakin, jos häneltä kysytään neuvoa toisissa asioissa. Luulen olevan parasta, että odotamme, kuinka se kehittyy. Voihan se olla ohimenevääkin. Minä nautin koko päivän vain soodavettä ja teetä, ja kun pääsen hikoamaan, kenties siitä vielä pelastunkin.»
Rouva von Briest sanoi asiaan suostuvansa, mutta vaati häntä hyvin itseänsä hoitamaan. Aikaisempi muoti, jonka mukaan ei saanut mitään nauttia, oli hänen mielestään väärä ja vain heikentävä; siinä suhteessa rouva von Briest sanoi kannattavansa ehdottomasti uutta koulukuntaa: oli syötävä kunnollisesti.
Effi imi itseensä melkoista lohdutusta noista mielipiteistä, lähetti Innstettenille sähkösanoman, jossa puhui »ikävästä sattumasta» ja valitettavasta, mutta kuitenkin vain tilapäisestä viivytyksestä, ja sanoi sitten Roswithalle: »Roswitha, sinun pitää hankkia minulle kirjoja; se ei käy vaikeaksi, sillä minä tahdon vanhoja, ihan vanhoja.»
»Epäilemättä, armollinen rouva. Onhan lainakirjasto tässä ihan lähellä.
Mitä minun pitää tuoda?»
»Minä kirjoitan muistiin, kaikenlaista valittavaksesi, sillä toisinaan niillä ei ole juuri sitä, mitä haluaa.» Roswitha toi kynän ja paperia, ja Effi kirjoitti: Walter Scott, Ivanhoe tai Quentin Durward; Cooper, Vakooja; Dickens, David Copperfield; Willibald Alexis, Herra von Bredowin housut.
Roswitha luki luettelon ja leikkasi toisessa huoneessa viimeisen rivin pois; hän häpesi itsensä ja rouvansa vuoksi jättää luetteloa alkuperäisessä muodossaan.
Päivä kului ilman huomattavia tapahtumia. Seuraavana aamuna potilaan tila ei ollut parempi, eikä kolmannenkaan päivän koittaessa.
»Effi, tämä ei käy kauemmin päinsä. Kun sellainen tauti pääsee juurtumaan, niin siitä ei vapaudu enää milloinkaan. Sellaisesta pitkittymisestä lääkärit eniten varoittavat, ja aivan oikein.»
Effi huokasi. »Niin, äiti; mutta kenen me kutsumme? Missään tapauksessa ei ketään nuorta; en tiedä, mutta minua hävettäisi.»
»Nuori tohtori on aina kiusallinen, ja ellei, niin sitä pahempi. Mutta ole aivan levollinen minä tuon aivan vanhan, joka hoiti minua jo silloin, kun olin Heckerin koulukodissa, siis suunnilleen kaksikymmentä vuotta sitten. Hän oli silloin kohta viidenkymmenen vuoden ikäinen, ja hänen hiuksensa olivat kauniit, harmaat ja ihan kiharaiset. Hän oli naistenmies, mutta oikeissa rajoissa. Lääkärit, jotka sen unohtavat, joutuvat tuhon omiksi, ja toisin ei voi käydäkään; naisemme, ainakin seurapiireihin kuuluvat, ovat yhä ytimeltään hyviä.»
»Luuletko? Olen aina iloinen kuullessani sellaista hyvää. Toisinaan näet kuulee toistakin. Ja vaikea asia lieneekin toisinaan. Mutta mikä onkaan vanhan salaneuvoksen nimi? Otaksun, että hän on salaneuvos.»
»Salaneuvos Rummschüttel.»
Effi nauroi helakasti. »Rummschüttel! Hänkö lääkitsemään ihmistä, joka ei kykene liikahtamaan.»
»Effi, sinä puhut merkillisesti. Tuskasi eivät varmaankaan voi olla erikoisen suuret.»
»Ei, eivät juuri nyt; se muuttuu alinomaa.»
* * * * *
Seuraavana aamuna ilmaantui salaneuvos Rummschüttel. Rouva von Briest otti hänet vastaan, ja nähdessään Effin vanha tohtori sanoi kohta: »Ilmetty äitinsä.»
Viimeksimainittu ei tahtonut vertailuun suostua ja arveli, että kaksikymmentä vuotta ja enemmänkin oli sentään pitkä aika; mutta Rummschüttel ei luopunut väitteestään, vaan vakuutti lisäksi: »Jokainen ihmispää ei painu muistiin, mutta kun olen kerran saanut vaikutelman, niin se jää lähtemättömäksi. Kuinka onkaan, armollisin rouva von Innstetten, mikä vaivaa, millä tavoin tulee teitä auttaa?»
»Ah, herra salaneuvos, minä joudun ihan pulaan, kun on teille sanottava, mikä vaivaa. Se vaihtuu alinomaa. Tänä hetkenä se on kuin poispyyhkäisty. Aluksi ajattelin sen olevan luuvaloa, mutta luulenpa melkein, että se onkin neuralgiaa, selkääni riipoo, ja minä en voi nousta. Isäni potee neuralgiaa, olen jo aikaisemmin nähnyt saman asian. Se onkin kenties hänen perintöänsä.»
»Sangen todennäköistä», sanoi Rummschüttel, joka oli koetellut valtimoa ja katsellut potilasta ohimennen, mutta terävästi. »Sangen todennäköistä, armollisin rouva.» Mutta itsekseen hän virkkoi hiljaa: »Koulukipeä, ja taitava näyttelijä; Eevan tytär comme il faut.» Hän ei kumminkaan mitään ilmaissut, sanoihan vain niin vakavasti kuin suinkin sopi toivoa: »Lepo ja lämpö ovat parasta, mitä voin teille neuvoa. Lääke, joka muuten ei ole ollenkaan pahanmakuista, tekee sitten tehtävänsä.»
Hän nousi kirjoittaakseen reseptin: Aqua amygdalarum amararum, puoli unssia, Syrupus florum aurantii, kaksi unssia. »Tätä lääkettä pyydän ottamaan joka toinen tunti puolen teelusikallista. Se tyynnyttää hermojanne. Sitäpaitsi pyydän hartaasti välttämään kaikkea henkistä ponnistusta; ei vierailuja eikä lueskelua.» Samalla hän viittasi vieressä olevaan kirjaan.
»Scottin teos.»
»Oh, sitä vastaan ei ole mitään muistuttamista. Parasta luettavaa ovat matkakertomukset. Minä käyn huomenna jälleen katsomassa.»
Effi oli käyttäytynyt oivallisesti, oli pysynyt erinomaisesti esitettävässään osassa. Jäätyään jälleen yksin — äiti saatteli salaneuvosta — hän kuitenkin tunsi veren syöksyvän päähänsä; hän oli varsin hyvin huomannut, että lääkäri oli vastannut hänen komediaansa toisella samanlaisella. Salaneuvos oli ilmeisesti erinomaisen kokenut herra, joka varsin hyvin huomasi kaikki, mutta ei tahtonut kaikkea huomata, kenties siitä syystä, että tiesi sellaisenkin käyttäytymisen olevan toisinaan kunnioitettavaa. Eikö näet ollut olemassa kunnioitettavia komedioja, ja eikö se, jota hän, Effi, parhaillaan esitti, kuulunut niihin?
Pian senjälkeen äiti palasi, ja äiti ja tytär kiittelivät kilvan hienoa vanhaa herraa, jossa melkein seitsemästäkymmenestä ikävuodestaan huolimatta oli jotakin nuorekasta. »Lähetä vain Roswitha heti apteekkiin… Mutta sinun tulee ottaa vain joka kolmas tunti, sanoi hän minulle vielä nimenomaan. Samanlainen oli hän jo siiloinkin: ei kirjoittanut milloinkaan usein eikä paljoa, mutta aina jotakin tehokasta, ja se auttoikin aina heti.»
* * * * *
Rummschüttel tuli toisena päivänä ja sitten joka kolmantena, koska huomasi, millaista hämminkiä hänen käyntinsä aiheutti nuoren rouvan mielessä. Tuo seikka sai Effin häneen mieltymään, ja kolmannen käynnin jälkeen oli tohtorin mielipide valmis: »Tässä on jotakin, mikä pakottaa rouvan menettelemään niinkuin hän menettelee.» Hän oli jo aikoja sitten oppinut olemaan sellaisesta loukkaantumatta.
Tullessaan neljännen kerran Rummschüttel näki Effin istuvan keinutuolissa, kirja kädessä, Anni vieressään.
»Ah, armollisin rouva! Sepä ilahduttavaa. En lue sitä lääkkeen ansioksi; kauniin sään vallitessa, kirkkaina, raikkaina maaliskuisina päivinä sairaus karisee pois. Onnittelen teitä. Entä kuinka voi rouva äiti?»
»Hän on lähtenyt ulos, herra salaneuvos, Keithstrasselle, josta olemme vuokranneet huoneiston. Minä odotan nyt miestäni, jonka on määrä saapua muutaman päivän kuluessa ja jonka kovin mielelläni teille esittelen, kunhan asuntomme ehtii kuntoon. Saanen toivoa, että tulevaisuudessakin otatte minua hoivataksenne.»
Salaneuvos kumarsi.
»Uusi huoneistomme», jatkoi Effi, »vasta valmistuneessa rakennuksessa, minua tosin huolestuttaa. Luuletteko, herra salaneuvos, että kosteat seinät…»
»Eipä suinkaan, armollisin rouva. Antakaa lämmittää kolme neljä päivää kelpo tavalla ja pitäen koko ajan ovet ja ikkunat avoinna, niin voitte huoletta sinne muuttaa, minun vastuullani. Ja teidän neuralgianne ei ollut mitään vaarallista. Iloitsen kumminkin varovaisuudestanne, joka soi minulle tilaisuutta vanhan tuttavuuden uudistamiseen ja uuden solmiamiseen.»
Hän kumarsi jälleen, katsoi vielä Annia ystävällisesti silmiin ja sanoi hyvästi pyytäen tervehtimään äitiä.
Hänen tuskin lähdettyään Effi istuutui kirjoituspöydän ääreen ja kirjoitti: »Parahin Innstetten! Rummschüttel oli täällä vastikään ja totesi minut parantuneeksi. Voisin nyt matkustaa, esimerkiksi huomenna; mutta tänään on jo 24:s, ja sinä olet luvannut saapua tänne 28:na. Sitäpaitsi olen vielä heikko. Otaksun, että olet samaa mieltä, kun luovun matkasta. Ovathan tavarat jo matkalla, ja jos tulisin, niin meidän täytyisi asua vieraiden tavoin Hoppensackin hotellissa. Kulungit on nekin otettava huomioon, koska menoja muutenkin kasaantuu; muun muassa on suoritettava palkkio Rummschüttelille, vaikka hän jääkin meidän lääkäriksemme. Hän on muuten erittäin rakastettava vanha herra. Hän ei ole ensiluokkaisen lääkärin maineessa, 'naistohtoriksi' nimittävät häntä vastustajat ja kadehtijat. Mutta tuohon nimeen sisältyy samalla kiitostakin; jokainen näet ei osaa kanssamme seurustella. Se seikka, etten henkilökohtaisesti sano jäähyväisiä kessiniläisille, ei paljoa merkitse. Gieshüblerin luona minä olin. Majurin rouva on aina suhtautunut minuun torjuvasti, jopa säädyttömyyteen saakka. Jäljelle jäävät vielä pastori, tri Hannemann ja Crampas. Sano terveiseni viimeksimainitulle. Maalla asuville perheille lähetän kirjekortteja; Güldenkleet, kuten kirjoitit, ovat Italiassa (en tiedä, mitä he siellä tekevät), joten jäljelle jää ainoastaan kolme muuta perhekuntaa. Pyydä anteeksi puolestani niin hyvin kuin käy päinsä. Sinähän olet muodollisuuksien mies ja osaat tavoittaa oikean sanan. Rouva von Paddenille, joka minua erinomaisesti miellytti uudenvuodenaattona, minä kenties kirjoitan itse lausuen hänelle vielä valitteluni. Lähetä minulle sähkösanoma, jotta saan tietää, suostutko kaikkeen. Kuten ainakin sinun Effi.»
Effi vei kirjeen itse postiin, ikäänkuin olisi siten voinut kiirehtiä vastauksen saapumista, ja seuraavana aamupäivänä tulikin Innstetteniltä odotettu sähkösanoma: »Suostun kaikkeen.» Effin sydän riemuitsi, hän kiiruhti alas kadulle ja lähimmälle ajuriasemalle. »Keithstrasse 1 C.» Ja niin kiitivät vaunut Unter den Linden- ja Eläintarhankatua pitkin pysähtyen vihdoin uuden asunnon eteen.
Huoneistossa olivat edellisenä päivänä saapuneet tavarat vielä hajallaan, mutta se ei häntä häirinnyt. Hän astui leveälle muuratulle parvekkeelle, ja kanavasillan toisella puolen lepäsi hänen edessään Eläintarha, jonka puissa näkyi kaikkialla jo vieno viherrys. Yläpuolella kaareutui kirkas sininen taivas ja hohteli heleä aurinko.
Effi vapisi kiihtymystään ja hengitti syvään. Sitten hän astui parvekkeelta takaisin kynnyksen yli, kohotti katseensa ja laski kätensä ristiin.
»Siis Jumalan avulla uuteen elämään! Asian täytyy muuttua toiseksi.»