KAHDESKOLMATTA LUKU.
Seuraavana aamuna he nauttivat toistensa seurassa hieman myöhästynyttä aamiaistansa. Innstetten oli voittanut mielenapeutensa ja kaiken pahemmankin, ja Effi eli vapautumisensa tunnossa siinä määrin, että kykeni teeskentelemään eräänlaista hyvätuulisuutta, olipa yhtä luonnollinenkin kuin ennen. Hän oli vielä Kessinissä, mutta siitä huolimatta hänestä tuntui kuin ne ajat olisivat jo kaukana menneisyydessä.
»Minä olen asiaa harkinnut, Effi», sanoi Innstetten; »sinä et ole niinkään väärässä moittiessasi täkäläistä asuntoamme. Kapteeni Thomsenille se hyvinkin kelpasi, mutta ei nuorelle, hemmotellulle rouvalle; kaikki on vanhanaikaista ja ahdasta. Berlinissä tulee olo mukavammaksi, saat salinkin, mutta toisenlaisen kuin, täällä, ja eteisessä ja porraskäytävässä on korkeat, värilliset lasi-ikkunat, niissä keisari Wilhelm valtikkoineen ja kruunuineen tai jotakin kirkollista, pyhä Elisabeth tai Neitsyt Maria. Sanokaamme Neitsyt Maria, sillä sen olemme Roswithalle velkaa.»
Effi nauroi. »Olkoonpa niin. Mutta kuka etsii meille asunnon? Enhän voi lähettää serkku Briestiä sitä haeskelemaan. Tätejä vielä vähemmän! Heidän mielestään on kaikki kyllä hyvää.»
»Niin, asunnon etsintä! Sitä ei suorita kenellekään kukaan pelkästä kiitoksesta. Luulenpa, että sinun itse täytyy lähteä.»
»Milloin ajattelet?»
»Maaliskuun keskivaiheilla.»
»Silloin on aivan liian myöhäistä, Geert, silloinhan ovat kaikki hyvät huoneistot jo mennyttä. Ne eivät varmaankaan huoli meitä odottaa.»
»Voipa niin olla. Mutta minä olen palannut tänne vasta eilen, joten en voi sanoa: 'matkusta huomenna'. Se olisi sopimatonta eikä vastaisi mieltäni; olen iloinen, että olet jälleen luonani.»
»Ei», virkkoi Effi, kiihtyvää hämminkiään salatakseen verrattain meluisasti kooten kahvikuppeja, »ei saa käydä niinkään, ei tänään eikä huomenna, mutta kuitenkin lähipäivinä. Ja jos löydän jotakin sopivaa, palaan aivan pian. Mutta vielä eräs seikka: Roswithan ja Annin pitää tulla mukaan. Parasta olisi, kun voisit tulla sinäkin. Mutta ymmärrän hyvin, ettei se käy päinsä. Ja luulenpa, ettei ero tule pitkäaikaiseksi. Minä tiedänkin jo, mistä vuokraan…»
»Mistä?»
»Se jää salaisuudekseni. Minäkin tahdon omistaa salaisuuden. Asia tulee sitten sinulle yllätyksenä.»
Samassa astui huoneeseen Friedrich tuoden saapunutta postia. Siinä oli enimmälti virallisia kirjelmiä ja sanomalehtiä. »Kas, tuossahan on kirje sinullekin», sanoi Innstetten. »Ja ellen erehdy, on käsiala äitisi.»
Effi otti kirjeen »Niin, se on äidiltä. Mutta siinähän ei ole
Friesackin postileimaa; katsohan, siinä on selvästi Berlin.»
»Epäilemättä», nauroi Innstetten. »Sinusta se näyttää ilmeiseltä ihmeeltä. Äiti on varmaan Berlinissä ja on kirjoittanut lemmikilleen kirjeen hotellista.»
»Niin», sanoi Effi, »niin asia lienee. Mutta minä olen sittenkin melkein peloissani enkä voi saada oikeata lohdutusta siitä, mitä Hulda Niemeyer aina sanoi; parempi on pelätä kuin toivoa. Mitä sinä siitä arvelet?»
»Papintyttären sanomaksi se ei liene aivan paikallaan. Mutta luehan nyt kirje. Tässä on paperiveitsi.»
Effi leikkasi kirjeenkuoren auki ja luki: »Rakas Effi. Olen ollut vuorokauden täällä Berlinissä, kysymässä neuvoa Schweiggeriltä. Minut nähdessään hän onnittelee minua, ja kun ihmeissäni kysyn, minkä johdosta, saan kuulla ministeristönjohtajan Wüllersdorfin vastikään käyneen hänen luonansa ja kertoneen, että Innstetten on kutsuttu ministeristöön. Olen hieman, suutuksissani siitä, että täytyy kuulla sellaisia asioita sivullisilta. Mutta ylpeydessäni ja ilossani annan teille anteeksi. Olen muuten aina tietänyt (jo silloin, kun I. oli vielä Rathenowin rykmentissä), että hänestä tulee jotakin. Nyt asia koituu sinun hyväksesi. Teidän täytyy tietenkin hankkia huoneistot ja uusi kalusto. Jos sinä, rakas Effini, luulet tarvitsevasi siinä suhteessa neuvojani, niin tule niin pian kuin aikasi suinkin sallii. Minä jään tänne viikoksi parannuksille, ja ellei siitä ole apua, kenties hieman pitemmäksikin aikaa; Schweigger ei ole sanonut mitään ehdottoman varmaa. Olen vuokrannut yksityisasunnon Schadow-kadun varrelta; huoneeni vieressä on vielä huoneita vapaina. Siitä, mikä silmääni vaivaa, kerron lähemmin suullisesti; toistaiseksi askarruttaa mieltäni teidän tulevaisuutenne. Briest tulee olemaan erinomaisen iloinen; hän on aina olevinaan välinpitämätön sellaisiin seikkoihin nähden, mutta on oikeastaan kiintynyt niihin enemmän kuin minä. Tervehdi Innstetteniä, suutele Annia, jonka kenties tuot mukanasi. Sinua aina hellästi rakastava äitisi Luise von B.»
Effi laski kirjeen kädestään mitään virkkamatta. Hän tiesi hyvinkin mitä oli tehtävä, mutta ei tahtonut sitä itse lausua; Innstettenin piti sitä ehdottaa, jotta hän voi sitten epäröiden suostua.
Innstetten tosiaankin meni satimeen. »Mitä arvelet, Effi, olet kovin rauhallinen!»
»Ah, Geert, kaikissa asioissa on kaksi puolta. Toisaalta olisin iloinen saadessani nähdä äidin, vieläpä kenties muutaman päivän kuluttua. Mutta paljon on sellaisiakin seikkoja, jotka puhuvat sitä vastaan.»
»Mitä sitten?»
»Kuten tiedät, on äiti erittäin jyrkkä ja tunnustaa ainoastaan oman tahtonsa. Isän kanssa hän on voinut menetellä mielensä mukaan. Mutta minä tahtoisin mielelläni saada asunnon, joka on oman makuni mukainen, ja uuden kaluston, joka miellyttää minua itseäni.»
Innstetten nauroi. »Ja siinäkö kaikki?»
»Olisihan siinäkin jo riittävästi. Mutta ei siinä kyllin.» Hän rohkaisi mielensä, katsoi miestään silmiin ja sanoi: »Sitäpaitsi, Geert, en tahtoisi lähteä kohta pois luotasi.»
»Sinä veitikka, sanot niin vain siitä syystä, että tunnet heikkouteni. Mutta me olemme kaikki niin itserakkaita, ja minä tahdon sen uskoa. Tahdon sen uskoa ja siitä huolimatta näytellä sankarillista, kieltäytyvää. Matkusta niin pian kuin katsot tarpeelliseksi; ja voit asian oman sydämesi edessä puolustaa.»
»Niin et saa puhua, Geert. Mitä merkitsee tuo: 'puolustaa oman sydämeni edessä? Siten sinä puolittain väkivaltaisesti pakotat minut näyttelemään hellämielisen osaa, ja minun täytyy pelkän keimailun vuoksi sanoa: 'Ah, Geert, niin ollen minä en matkusta milloinkaan'. Tai ainakin jotakin sentapaista.»
Innstetten uhkasi sormellaan. »Effi, sinä olet liiankin hienosyinen. Minä olen pitänyt sinua kaiken aikaa lapsena, mutta huomaankin, että täytät saman mitan kuin kuka muu tahansa. Mutta jätetään tämä asia, tai, kuten isäsi tapana on sanoa: 'siinä joudumme liian avaroille aloille'. Sanohan mieluummin, milloin tahdot matkustaa.»
»Tänään on tiistai. Sanokaamme siis perjantaina puolenpäivän aikaan laivalla. Silloin olen illalla Berlinissä.»
»Olkoon menneeksi. Ja milloin palaat?»
»Sanokaamme maanantai-iltana. Siis kolme päivää.»
»Ei käy päinsä. Se on liian varhaista. Kolmessa päivässä et saa mitään toimeen. Ja äitisikään ei päästä sinua pois niin pian.»
»Siis miten sopii.»
»Hyvä.»
Innstetten nousi lähteäkseen virastoonsa.
* * * * *
Päivät ennen matkalle lähtöä kuluivat kuin siivillä. Roswitha oli ylen onnellinen. »Ah, armollinen rouva, Kessin, niin, miksei… mutta Berlin se ei ole. Ja hevosrata. Ja kun siinä sitten kilisee eikä tiedä, mennäkö oikeaan vai vasempaan, ja toisinaan minusta on jo tuntunut kuin kaikki olisi kulkenut suoraan ylitseni. Ei, sellaisesta ei täällä ole tietoa. Luulenpa, ettemme monena päivänä näe kuutta ihmistä. Ja aina vain hiekkasärkät ja kauempana meri. Ja se pauhaa, pauhaa, mutta mitään sen enempää ei ole.»
»Niin, Roswitha, olet oikeassa. Pauhaa ja pauhaa, mutta mitään oikeata elämää ei ole. Ja siitä koituu mieleen kaikenlaisia typeriä ajatuksia. Täytyyhän sinun tunnustaa, ettei se Krusen-juttu ollut aivan niinkuin olla piti.»
»Ah, armollisin rouva…»
»Enpä tahdo enempää tutkistella. Et kumminkaan tunnustaisi. Ja muista, ettet ota liian vähän tavaroita mukaan. Omat tavarasi voit oikeastaan ottaa mukaan kaikki, samoin Annin.»
»Ajattelin, että tulemme vielä takaisin.»
»Minä tulen. Se on herran toivomus. Mutta te voitte kenties jäädä sinne, äitini luo. Pidä sinä vain huolta siitä, ettei hän liiaksi hemmottele Annia. Minulle hän oli toisinaan ankarakin, mutta lapsenlapsi…»
»Onhan Anni sitäpaitsi suloinen kuin sokeri. Siinä täytyy kenen tahansa olla hellä.»
Tämä tapahtui torstaina, lähdön edellisenä päivänä. Innstetten oli lähtenyt maaseudulle, ja hänen odotettiin palaavan vasta illalla. Iltapuolella Effi lähti kaupunkiin, vanhalle torille asti, astui apteekkiin ja pyysi saada pullon sal volatilea. »Ei voi koskaan tietää, kenen kanssa joutuu matkustamaan», sanoi hän vanhalle apulaiselle, jonka kanssa tavallisesti jutteli ja joka ihaili häntä samoinkuin itse Gieshübler.
»Onko herra tohtori kotona?» kysyi hän pistettyään pullon käsilaukkuunsa.
»Epäilemättä, armollinen rouva; hän on viereisessä huoneessa ja lukee sanomalehtiä.»
»Enhän häntä häiritse?»
»Ette missään tapauksessa, armollisin rouva.»
Effi astui sisään. Huone oli pieni, korkea, seinillä hyllyjä, joissa oli kaikenlaisia tislausastioita; eräällä seinällä sijaitsivat aakkosellisesti järjestetyt, rautarenkailla varustetut lipastot, joissa säilytettiin reseptejä.
Gieshübler oli iloinen ja hämillään. »Mikä kunnia! Täällä minun retorttieni keskellä. Saanko pyytää armollista rouvaa hetkeksi istuutumaan?»
»Epäilemättä, parahin Gieshübler. Mutta tosiaankin vain hetkiseksi.
Tulen sanomaan teille hyvästi.»
»Mutta palaattehan toki, armollisin rouva. Olen kuullut, että vain kolmeksi neljäksi päiväksi…»
»Niin, parahin ystäväni, minun on määrä tulla takaisin, onpa sopimus sellainenkin, että minun pitää olla viimeistään viikon kuluttua jälleen Kessinissä. Mutta voihan käydä niinkin, etten tule takaisin. Täytyykö minun teille sanoa, millaisia tuhansia mahdollisuuksia on olemassa… Minä huomaan teidän aikovan sanoa, että olen vielä nuori… mutta voivathan nuoretkin kuolla. Ja lisäksi vielä paljon muuta. Niinpä sanonkin teille mieluummin hyvästi ikäänkuin ikiajoiksi.»
»Mutta armollisin rouva…»
»Ikäänkuin ikiajoiksi. Ja kiitän teitä, parahin Gieshübler. Te näet olitte täällä parasta; luonnollisesti, koska olitte täällä paras. Ja vaikka eläisin satavuotiaaksi, en milloinkaan teitä unohda. Olen tuntenut itseni täällä toisinaan yksinäiseksi ja toisinaan ahdisti sydäntäni, enemmän kuin voitte arvatakaan; en näet ole aina asioita oikein järjestänyt; mutta kun olen nähnyt teidät, ensimmäisestä päivästä saakka, olen aina tuntenut oloni ja itsenikin paremmaksi.»
»Mutta armollisin rouva…»
»Ja siitä tahdoin teitä kiittää. Ostin vastikään itselleni hajusuolaa; junavaunussa on toisinaan merkillisiä olentoja, jotka eivät edes salli ikkunaa avattavan, ja jos silloin kenties — se näet nousee ihan päähän, tarkoitan hajusuolaa — silmäni kyyneltyvät, mm ajattelen teitä. Hyvästi, parahin ystävä, ja tervehtikää ystävätärtänne Trippelliä. Olen viime viikkoina usein ajatellut häntä ja ruhtinas Kotšukovia. Omituinen suhde se joka tapauksessa on. Mutta en voi oikein käsittää… Ja antakaahan tietoa itsestänne. Tai minä kirjoitan.»
Sitten Effi poistui. Gieshübler saatteli hänet torille asti. Hän oli kuin huumaantunut, siinä määrin, ettei ollenkaan ajatellut niitä monia arvoituksellisia sanoja, jotka hän oli lausunut.
* * * * *
Effi palasi kotiin. »Tuokaa minulle lamppu, Johanna», sanoi hän, »mutta makuuhuoneeseeni. Ja kuppi teetä. Minua viluttaa, ja minä en voi odottaa, kunnes herra ehtii kotiin.»
Käskyä noudatettiin. Effi istui jo pienen kirjoituspöytänsä ääressä, paperiarkki edessään ja kynä kädessään. »Tee tuonne pöydälle, olkaa hyvä, Johanna.»
Johannan jälleen poistuttua huoneesta Effi lukitsi oven, katseli itseään hetkisen kuvastimessa ja istuutui taas. Sitten hän kirjoitti: »Minä matkustan huomenna laivalla, ja nämä ovat jäähyväisrivejä. Innstetten odottaa minua takaisin muutaman päivän kuluttua, mutta minä en tule takaisin… Te tiedätte, minkätähden en tule takaisin… Olisi ollut parempi, ellen olisi milloinkaan nähnyt tätä maanpaikkaa. Pyydän teitä hartaasti olemaan käsittämättä tuota moitteeksi; syy on yksin minun. Kun katselen taloanne… teidän menettelynne voi olla anteeksiannettavaa, minun ei. Minun syyllisyyteni on syvä, mutta kenties voin siitä vielä vapautua. Se seikka, että meidät kutsuttiin täältä pois, tuntuu minusta osoittavan, että voin vielä löytää armon. Unohtakaa se, mitä on tapahtunut, unohtakaa minut. Teidän Effi.»
Hän silmäili rivejä vielä kerran. Vieraimmalta tuntui hänestä »te», mutta senkin täytyi siinä olla; sen tuli ilmaista, ettei minkäänlaista siltaa ollut enää olemassa. Sitten hän sulki rivit kirjekuoreen ja kulki erään talon luo, joka sijaitsi hautausmaan ja metsänrannan välimaalla. Savu nousi nuoraisena puolittain sortuneesta uuninpiipusta. Siihen taloon Effi jätti kirjeensä.
Hänen palattuaan Innstetten oli jo kotona, ja Effi istuutui hänen viereensä kertomaan Gieshübleristä ja sal volatile'staan.
Innstetten nauroi. »Mistä oletkaan oppinut latinasi, Effi?»
* * * * *
Laiva, kevyt purjealus (höyrylaivat kulkivat ainoastaan kesäisin) lähti kahdentoista aikaan. Jo neljännestuntia aikaisemmin olivat Effi ja Innstetten laivalla, samoin Roswitha ja Anni.
Matkatavaroita oli enemmän kuin muutamaksi päiväksi suunniteltu matka näytti voivan vaatia. Innstetten keskusteli kapteenin kanssa. Effi, jolla oli yllään sadeviitta ja vaaleanharmaa matkahattu, seisoi peräkannella, lähellä ruoria, ja tarkasteli sieltä laituria ja sitä somaa rakennusriviä, joka seurasi laituririviä. Maihinnousupaikkaa vastapäätä oli Hoppensackin hotelli, kolmikerroksinen rakennus, jonka päädystä riippui keltainen lippu risteineen ja kruunuineen velttona tyynessä, hieman sumuisessa ilmassa. Effi katseli hetkisen lippua, mutta antoi sitten katseensa painua alemmaksi ja viivähtää vihdoin muutamissa ihmisissä, jotka uteliaina seisoskelivat laiturilla. Samassa soitettiin kelloa. Effin mielessä oli omituinen tunne; laiva lähti hitaasti liikkumaan, ja vielä kerran tarkastellessaan laivaporrasta Effi näki Crampasin seisovan etumaisten joukossa. Hän säikähti, mutta oli samalla iloinenkin. Crampas puolestaan, koko ryhdiltään toisenlaisena kuin ennen, oli ilmeisen liikutuksen vallassa ja tervehti häntä vakavasti. Effi vastasi tervehdykseen samoin, mutta samalla erittäin ystävällisesti; hänen katseessaan oli jotakin anelevaa. Sitten hän meni hyttiin, jonne Roswitha oli jo sijoittunut Annin keralla. Siellä, hieman ummehtuneessa suojassa, hän viipyi, kunnes oli joelta saavuttu Breitlingin avaraan poukamaan; silloin tuli Innstetten kutsumaan häntä kannelle ihailemaan juuri tässä kohden erikoisen ihanaa maisemaa. Hän lähtikin ylös. Vedenpinnan yläpuolella riippui harmaita pilviä, ja vain silloin tällöin välkähti pilvistä auringon puolittain harsoutuva katse. Effi ajatteli sitä päivää, jona hän tasan viisi neljännesvuotta sitten oli ajanut avoimissa vaunuissa tämän saman Breitlingin rantaa. Lyhyt ajanjakso, ja elämä oli usein ollut hiljaista ja yksinäistä. Mutta sittenkin: mitä kaikkea olikaan siitä lähtien ehtinyt tapahtua!
Niin kuljettiin vesireittiä ylöspäin ja oltiin kello kahden tienoissa asemalla tai ainakin sen välittömässä läheisyydessä. Kun kohta senjälkeen kuljettiin »Ruhtinas Bismarckin» majatalon ohi, seisoi Golchowski jälleen ovellaan ja saatteli herra piirineuvoksen ja armollisen rouvan aina pysäkin portaille saakka. Junaa ei ollut vielä ilmoitettu tulevaksi, ja Effi ja Innstetten astelivat asemasillalla edestakaisin. Heidän keskustelunsa koski asuntokysymystä; mitä kaupunginosaan tulee, vallitsi yksimielisyys: sen tuli sijaita Eläintarhan ja Eläintieteellisen tarhan välillä. »Minä tahdon kuulla peippojen viserrystä, mutta myöskin papukaijojen kirkunaa», sanoi Innstetten, ja Effi oli samaa mieltä.
Mutta nyt kuului vihellys, ja juna saapui asemalle; asemapäällikkö oli erinomaisen aulis, ja Effi sai kokonaisen vaunuosaston.
Vielä kädenpuristus, liinanheilutus, ja juna lähti jälleen liikkeelle.