YHDESKOLMATTA LUKU.
Innstetten oli ollut vasta neljä päivää poissa, kuin Crampas palasi Stettinistä tuoden sen tiedon, että ajateltiin lopullisesti luopua ajatuksesta sijoittaa Kessiniin kaksi eskadroonaa; oli olemassa niin paljon pieniä kaupunkia, jotka halusivat saada ratsuväkigarnisomin ja erittäinkin Blücherin husaareja, että oli totuttu sellaista tarjousta esitettäessä kohtaamaan sydämellistä auliutta eikä epäröintiä. Kun Crampas oli tuon ilmoittanut, venähtivät kaupunginhallituksen kasvot, ja yksin Gieshübler, joka soi poroporvarillisille virkatovereilleen tuon tappion, oli hyvillään. Vähäisemmän väen keskuudessa herätti asia tunnetuksi tultuaan eräänlaista alakuloisuutta, olivatpa muutama konsulitkin tyttärineen hetkellisesti tyytymättömät, mutta yleensä suoriuduttiin asiasta varsin pian, kenties siitä syystä, että samaan aikaan ilmennyt kysymys, »mitä Innstetten teki Berlinissä» kiinnitti Kessenin väestön tai ainakin kaupungin arvohenkilöiden mieltä enemmän kuin ensinmainittu. Piirineuvosta, joka oli erinomaisessa suosiossa, ei tahdottu mielellään menettää, mutta sittenkin kierteli kaikenlaisia hurjia huhuja, joita Gieshübler ainakin piti vireillä ja levitti, ellei ollutkaan niiden alkuunpanija. Muun muassa kerrottiin Innstettenin lähtevän erään lähetystön johtajana Marokkoon vieden mukanaan lahjoja, joihin ei kuulunut vain tavanmukainen maljakko Sanssoucin ja Uuden palatsin kuvineen, vaan ennen kaikkea myöskin suuri jääkone. Viimeksimainittu tuntui marokkolaisia lämpösuhteita silmälläpitäen niin todennäköiseltä, että koko juttu uskottiin todeksi.
Effikin kuuli siitä. Ne ajat, joina hän olisi asiasta iloinnut, eivät olleet kovinkaan kaukana menneisyydessä; mutta siinä mielentilassa, jossa hän vuoden lopusta saakka oli ollut, hän ei enää kyennyt huolettomasti ja hilpeästi nauramaan sellaisille seikoille. Hänen kasvoihinsa oli tullut aivan uusi ilme, ja se puolittain liikuttava, puolittain veitikkamainen lapsellisuus, joka hänessä oli vielä rouvanakin ilmennyt, oli nyt mennyttä. Rannalle ja Plantaašiin suuntautuvat kävelyretkensä, jotka hän oli Crampasin Stettinissä ollessa keskeyttänyt, hän aloitti uudelleen hänen palattuaan eikä sallinut epäsuotuisankaan sään itseään estää. Oli kuten ennenkin määränä, että Roswithan piti tulla häntä vastaan lehtokujan suulle tai hautausmaan tienoille, mutta vielä useammin kuin ennen kävi nyt niin, etteivät he toisiaan tavanneet. »Voisin soimata sinua, Roswitha, kun et minua milloinkaan löydä. Mutta eipä haittaa; minä en enää pelkää, en edes hautausmaallakaan, ja metsässä en ole vielä kohdannut ainoatakaan ihmistä.»
Effi sanoi tuon päivää ennen Innstettenin kotiintuloa. Roswitha ei siitä paljoa huolinut, järjestelihän vain köynnöksiä ovien yläpuolelle; haikalakin sai havupuun oksan suuhunsa ja näytti entistään merkillisemmältä. Effi sanoi: »Oikein, Roswitha; hän varmaan iloitsee kaikesta viheriästä huomenna saapuessaan. Lähdenköhän tänäänkin kävelylle? Tohtori Hannemann sitä vaatii ja arvelee, etten suhtaudu asiaan riittävän vakavasti, koska minun muuten pitäisi näyttää terveemmältä; mutta minulla ei ole tänään oikeata halua; sataa tihuuttaa, ja taivas on harmaa.»
»Minä tuon armolliselle rouvalle sadeviitan.»
»Tee se! Mutta älä huoli tänään tulla minua noutamaan, emme kumminkaan toisiamme tapaa», sanoi Effi nauraen. »Sinä et tosiaankaan ole kekseliäs, Roswitha. Ja minä en tahdo, että vilustut, vieläpä tyhjän tähden.»
Roswitha jäi kotiin, ja kun Anni nukkui, hän lähti rouva Krusen kanssa juttelemaan. »Parahin rouva Kruse», sanoi hän, »tehän lupasitte kertoa minulle siitä kiinalaisesta. Eilen tuli Johanna häiritsemään, se on aina olevinaan kovin ylhäinen, sille eivät sellaiset asiat merkitse mitään. Minä uskon kumminkin, että siinä on jotakin perää, siinä kiinalaisen ja Thomsenin veljentyttären tai tyttärentyttären jutussa.»
Rouva Kruse nyökkäsi.
»Se oli», jatkoi Roswitha, »joko onnetonta rakkautta (rouva Kruse nyökkäsi jälleen), tai saattoi olla onnellistakin, mutta kiinalainen ei voinut sietää ajatusta, että yhtäkkiä oli kaikki lopussa. Ovathan kiinalaisetkin ihmisiä, ja heidän laitansa on kai joka suhteessa samoin kuin meidänkin.»
»Joka suhteessa», vakuutti rouva Kruse tahtoen todistaa vakuutustaan kertomuksellaan, kun samassa astui huoneeseen hänen miehensä sanoen: »Kuulehan, maammoseni, voisit antaa minulle nahkalakkapullon; silain täytyy kiiltää huomenna, kun herra palaa kotiin, hän näkee kaikki, ja vaikka hän ei mitään sanoisikaan, huomaa kuitenkin hänen nähneen.»
»Minä tuon sen teille, Kruse», sanoi Roswitha. »Rouvanne vain kertoo minulle tässä jotakin; mutta kertomus on kohta lopussa, ja sitten minä tulen heti sen tuomaan.»
Parin minuutin kuluttua Roswitha tosiaankin tuli ulos, lakkapullo kädessään, ja asettui silain viereen, jotka Kruse oli vastikään nostanut puutarhanaidalle. »Eihän siitä suurta apua ole», sanoi hän ottaessaan pullon Roswithan kädestä, »sataa tihuuttaa lakkaamatta, ja kiilto on kohta tiessään. Mutta ajattelen, että kaikki on pantava järjestykseen.»
»Epäilemättä. Sitäpaitsi, Kruse, tämä on oikeata lakkaa, sen näen heti, ja oikea lakka ei ole kauan tahmeana, sen täytyy kuivaa heti. Ja jos huomenna onkin sumuista tai sateista, niin se ei enää haittaa. Mutta se minun täytyy sanoa, että tuo kiinalaisen juttu on varsin merkillinen.»
Kruse nauroi. »Joutavia, Roswitha. Eukkoni ei kerro koskaan asiaa oikein, vaan juttelee muuta, mitä jutteleekaan, ja kun minä aion vetää ylleni puhtaan paidan, niin siitä puuttuu nappi. Sitä hyvää se on ollut kaiken täällä olomme ajan. Hänellä on päässään vain sellaisia juttuja, ja kaiken muun lisäksi on vielä tuo musta kana. Ja musta kana ei edes muni. Ja mistäpä sille munat tulisivat? Eihän se pääse koskaan pihalle, ja pelkästä kukerikuusta ei sellaista synny. Sitä ei voi vaatia miltään kanalta.»
»Kuulkaahan, Kruse, tämän minä kerron rouvallenne. Minä olen aina pitänyt teitä säädyllisenä ihmisenä, ja nyt te puhutte tuollaista — kukerikuusta. Miehet ovat sittenkin vielä huonompia kuin luulisi. Ja minun pitäisi nyt oikeastaan heti ottaa sivellin ja maalata teille mustat viikset.»
»Teidän kädestänne, Roswitha, suostuu mielellään ottamaan sellaistakin», virkkoi Kruse, joka enimmältä näytteli arvokkaan osaa, ja näytti olevan siirtymässä yhä kujeellisempaan sävyyn, kun samassa huomasi armollisen rouvan, joka tänään tuli Plantaašin toiselta puolelta ja kulki puutarhanaidan ohi.
»Hyvää päivää, Roswitha, sinähän olet ihan vallaton. Miten on Annin laita?»
»Anni nukkuu, armollinen rouva.»
Roswitha oli kumminkin tuota sanoessaan punastunut, keskeytti seurustelunsa ja lähti sisään auttamaan armollista rouvaa vaatteiden vaihtamisessa. Oli näet kysymyksenalaista, oliko Johanna kotosalla. Hän oli nykyisin usein »virastossa», koska talossa oli vähemmän tekemistä, ja Friedrich ja Christel ikävystyttivät, kun eivät koskaan mitään tietäneet.
Anni nukkui vielä. Effi kumartui kätkyen yli, riisui sitten hattunsa ja viittansa ja istuutui pieneen sohvaan makuusuojaansa. Kosteat hiuksensa hän suki hitain liikkein taaksepäin, laski jalkansa matalalle jakkaralle, jonka Roswitha oli siirtänyt luo, ja virkkoi, samalla ilmeisesti nauttien mieluisaa lepoa verrattain pitkän kävelyretken jälkeen: »Minun täytyy huomauttaa sinulle, Roswitha, että Kruse on naimisissa.»
»Minä tiedän sen, armollinen rouva.»
»Niin, ihminen tietää hyvinkin kaikki, mutta toimii sittenkin ikäänkuin ei tietäisi. Siitä ei voi milloinkaan tulla mitään.»
»Eihän siitä pidäkään mitään tulla, armollinen rouva…»
»Jos näet otaksut, että rouva Kruse on sairas, niin laadit laskusi isännältä kysymättä. Sairaat ne kauimmin elävät. Sitäpaitsi hänellä on musta kana. Sitä kavahda, se tietää kaikki ja juoruilee kaikki. Kuinka lieneekään, mutta minä kammoksun sitä. Ja lyönpä vetoa, että kaikki, mitä tuolla yläkerrassa tapahtuu, johtuu kanasta.»
»Oh, sitä en usko. Mutta kamalaa se sittenkin on. Ja Kruse, joka aina väittää vaimoansa vastaan, ei kumminkaan saa minua vakuutetuksi.»
»Mitä hän sanoi?»
»Hän sanoi, että siellä on vain hiiriä.»
»Paha niinkin. Minä en voi sietää hiiriä. Mutta näinhän selvästi, kuinka juttelit Krusen kanssa, olit tutunomainen ja taisitpa aikoa hänelle viiksiäkin maalata. Se merkitsee jo sangen paljoa. Ja sitten jäät istumaan niine hyvinesi. Sinähän olet vielä sievä tyttö, ja sinussa on jotakin sellaista. Mutta varo, sen vain voin sinulle sanoa. Kuinka kävikään oikeastaan ensi kerrallasi? Onko asia sellainen, että voit siitä kertoa?»
»Voinpa kylläkin. Mutta kamalaa se oli. Ja kun se kerran oli niin kamalaa, niin armollinen rouva voi olla aivan rauhallinen mitä Kruseen tulee. Se, jonka on käynyt niinkuin minun, on saanut siitä kyllikseen ja pitää varansa. Toisinaan minä vieläkin näen siitä unta, ja silloin olen seuraavana päivänä kuin runneltu. Sellainen kamala pelko…»
Effi oli noussut istumaan ja nojasi päätään käsivarteensa. »Kerrohan. Kuinka saattoikaan olla laita? Kotoani tiedän, että teidän käy aina samoin…»
»Niin, aluksi asia taitaa olla aina samanlainen, ja minäkään en tahdo luulotella, että minun asiani oli jotakin erikoista, en ollenkaan. Mutta kun minulle sitten suoraan sanoivat ja minun täytyi kerta kaikkiaan myöntää 'niin, niin on asia', niin se oli kauheata. Äiti, niin, se vielä menetteli, mutta isä, jolla oli kylässä paja, oli ankara ja rajupäinen, ja saatuaan sen kuulla kävi minua päin kädessään pihdit, jotka oli vastikään ahjosta temmannut, ja aikoi minut surmata. Minä kiljaisin ja pakenin ullakolle ja piilouduin ja makasin siellä vapisten ja tulin alas vasta sitten, kun huusivat minua ja sanoivat, että tulisin. Ja sitten minulla oli vielä nuorempi sisar, joka aina, osoitti minua sormellaan ja sanoi: 'Hyi'! Ja sitten, kun lapsi oli tulossa, minä menin erääseen vajaan, kun en uskaltanut kotiin jäädä. Sieltä minut löysivät vieraat ihmiset puolikuolleena ja kantoivat minut kotiin ja vuoteeseeni. Ja kolmantena päivänä ottivat minulta lapsen, ja kun kysyin, missä se oli, sanoivat: sen olevan hyvässä tallessa. Ah, armollisin rouva, pyhä Jumalan äiti teitä sellaisesta surkeudesta varjelkoon.»
Effi säpsähti ja katseli Roswithaa suurin silmin.
Hän oli pikemmin säikähtynyt kuin suuttunut. »Mitä sanotkaan! Olenhan naimisissa. Niin et saa sanoa, se on sopimatonta, säädytöntä.»
»Ah, armollisin rouva…»
»Kerro minulle mieluummin, kuinka sinun sitten kävi. Olivat ottaneet lapsesi. Niin kauas olit ehtinyt…»
»Ja sitten, muutaman päivän kuluttua, saapui joku Erfurtista kylänvoudin luo tiedustelemaan, eikö ollut imettäjää saatavissa. Kylänvouti vastasi myöntävästi. Jumala sen hänelle palkitkoon; vieras herra otti minut heti mukaansa, ja siitä saakka ovat päiväni olleet paremmat; registraattorinrouvan luonakin olo oli sentään siedettävää, ja vihdoin olen tullut teidän luoksenne, armollinen rouva. Ja se oli parasta, kaikkein parasta.» Sen sanottuaan Roswitha tuli sohvan luo ja suuteli Effin kättä.
»Roswitha, sinun ei pidä aina suudella kättäni, se ei ole minulle mieleen. Ja varo Krusea. Olethan muuten hyvä ja ymmärtäväinen ihminen… Naineen miehen kanssa… se ei ole milloinkaan hyväksi.»
»Ah, armollinen rouva, Jumala ja hänen pyhänsä johdattavat meitä ihmeellisesti, ja siinä onnettomuudessa, joka meitä kohtaa, on onnensakin. Ja ketä se ei paranna, sitä ei voi auttaa… Minua miehet oikeastaan hyvinkin miellyttävät…»
»Näetkö, Roswitha, näetkö.»
»Mutta jos minulle vielä sellaista sattuisi, Krusen kanssa, eihän se mitään, enkä voisi muuta, niin juoksisin suoraan veteen. Se oli liian kauheata. Kaikki. Ja mihin onkaan joutunut se lapsi raukka? En usko sen enää elävän, ovat antaneet sen kuolla, mutta syy on kumminkin minun? Hän heittäytyi Annin kätkyen ääreen, tuuditteli lasta ja lauloi lakkaamatta.
»Lakkaa jo», sanoi Effi. »Älä huoli enää laulaa; päätäni pakottaa.
Mutta tuo sanomalehdet. Vai onko Gieshübler lähettänyt kuvalehtiä?»
»On. Ja muotilehti oli päällimmäisenä. Me sitä selailimme, Johanna ja minä. Johanna vihoittelee, aina, ettei voi saada sellaista. Tuonko muotilehden?»
»Tuo, ja tuo lamppukin.»?
Roswitha meni, ja Effi virkkoi itsekseen, jäätyään yksin: »Mistä kaikesta apua haetaankaan? Sievä nainen käsipuuhkineen, ja toinen puoliharsoineen; muotinukkia. Mutta niinpä parhaiten johdun toisiin ajatuksiin.»
* * * * *
Seuraavana aamupäivänä saapui Innstetteniltä sähkösanoma, jossa hän ilmoitti tulevansa vasta toisella junalla, joten hän ehtisi Kessiniin vasta illalla. Päivä kului alinomaisessa levottomuudessa; onneksi tuli iltapuolella Gieshübler, joka auttoi suoriutumaan yhdestä tunnista. Seitsemän aikaan vaunut vihdoin ajoivat oven eteen, Effi astui ulos, puolisot tervehtivät toisiaan. Innstetten oli hänelle muuten vieraan; kiihtymyksen vallassa, ja siitä johtui, ettei hän huomannut Effin sydämellisyyteen sekaantuvaa hämminkiä. Eteissuojassa paloivat lamput ja kynttilät, ja teekeittiö, jonka Friedrich oli jo asettanut kaappien välissä olevalle pöydälle, heijasti valon hohteina.
»Näyttää aivan samanlaiselta kuin silloin, kun tänne saavuimme.
Muistatko, Effi?»
Effi nyökkäsi.
»Vain haikala havuineen on tänään tyynempi, ja Rollo esiintyy pidättyvästi eikä enää nosta käpäliään olkapäilleni. Mikä sinua vaivaa, Rollo?»
Rollo kulki herransa ohi häntäänsä heiluttaen.
»Se on tyytymätön johonkin, joko minuun tai muihin. Tahdon otaksua asian koskevan minua. Joka tapauksessa käymme nyt sisään.» Hän astui huoneeseensa, istuutui sohvaan ja kehoitti Effiä istuutumaan viereensä. »Berlinissä oli olo sievää, en ollut osannut odottaakaan; mutta kaikesta ilostani huolimatta olen koko ajan ikävöinyt takaisin. Ja kuinka kauniilta näytätkään! Hieman kalpea ja hieman muuttunut, mutta se sopii sinulle.»
Effi punastui.
»Ja nyt sinä punastutkin. Mutta asia on kuten sanon. Sinä muistutit jossakin määrin hemmoteltua lasta, mutta nyt olet yhtäkkiä täysi nainen.»
»Tuon kuulen mielelläni, Geert, mutta luulenpa, että vain sanot sen.»
»Ei, ei, voit lukea sen hyväksesi, jos se on jotakin hyvää…»
»Luulisinpä olevan.»
»Ja arvaahan nyt, keneltä tuon terveisiä sinulle.»
»Vaikeata on arvata, Geert. Sitäpaitsi me naiset, joiden joukkoon nyt palattuasi saan itseni laskea (hän ojensi miehelleen nauraen kätensä), me naiset arvaamme helposti. Emme ole yhtä vaikeakäänteisiä kuin te.»
»Keneltä siis?»
»Tietenkin serkku Briestiltä. Onhan hän ainoa, jonka Berlinissä tunnen lukuunottamatta tätejä, joita et liene käynyt tapaamassa ja jotka ovat aivan liian kateellisia lähettääkseen terveisiään. Etkö ole sinäkin huomannut, että kaikki vanhat tädit ovat kateellisia?»
»Niin, Effi, se on totta. Ja tuon saneessasi sinä olet jälleen vanha Effini. Sinun näet tulee tietää, että se vanha Effi, joka oli vielä ihan lapsen näköinen, oli sekin mieleiseni. Aivan samoin kuin nykyinen armollinen rouva.»
»Niinkö arvelet? Entäpä, jos pitäisi valita jompikumpi…»
»Se on tohtorikysymys, siihen en kajoa. Mutta tuossapa tuo Friedrich teetä. Kuinka olenkaan ikävöinyt tätä hetkeä! Olen sen sanonutkin, serkuiksikin, kun istuimme Dresselissä ja joimme šamppanjamaljat sinun terveydeksesi… Lieneepä korviasi kuumentanut… Ja arvaahan, mitä serkku Briest silloin sanoi?»
»Varmaankin jotakin typerää. Se hänelle luonnistuu.»
»Tuo on kaikkein mustinta kiittämättömyyttä, mitä olen ikäpäivinäni joutunut kuulemaan. 'Me juomme Effin, kauniin serkkuni maljan, sanoi hän. 'Tiedättekö, Innstetten, että mieluimmin haastaisin teidät ja ampuisin kuoliaaksi? Effi näet on enkeli, ja te olette minulta riistänyt sen enkelin'. Tuota sanoessaan hän näytti niin vakavalta ja alakuloiselta, että olisi melkein voinut uskoa hänen olevan tosissaan.»
»Sen mielialan tunnen hyvin. Monesko oli kallistumassa?»
»En voi enää sanoa, ja kenties en olisi silloinkaan osannut enää tehdä siitä tiliä. Mutta uskon varmaan, että asia oli hänelle ihan vakava. Ja ehkäpä olisi ollut niin oikeinkin. Etkö usko, että olisit voinut elää hänen kanssaan?»
»Voinut elää? Se on vähän, Geert. Mutta melkeinpä tekisi mieleni sanoa, etten olisi voinut elääkään hänen kanssaan.»
»Miksi et? Hän on tosiaankin rakastettava ja sievä mies ja aivan älykäskin.»
»On kyllä…»
»Mutta…»
»Mutta hän on hopsakka. Ja siitä ominaisuudesta emme me naiset pidä, emme silloinkaan, kun olemme vielä puolittain lapsia, johon luokkaan olet aina minut laskenut ja lasket kenties vieläkin, kaikista edistysaskelistani huolimatta. Hopsakkuus ei meille kelpaa. Miesten tulee olla miehiä.»
»Hyvä, että sen sanot. Tuhat tulimmaista, onpa pidettävä varansa. Ja voinpa pitää itseäni onnellisena, kun tulen sellaisten asiain parista, joita sopii nimittää varansa-pitämiseksi tai jotka ainakin vaativat varansa pitämistä tulevaisuudessa… Sanohan, millaiseksi ajattelet ministeriön?»
»Ministeriön? Niin, se voi olla kahta laatua. Ensinnäkin voivat olla kysymyksessä ihmiset, älykkäät, ylhäiset herrat, jotka johtavat valtiota, tai sana voi tarkoittaa vain rakennusta, jotakin palazzoa, Palazzo Strozzia tai Pittiä, tai elleivät ne sovi, jotakin muuta. Näetkö, etten ole suotta suorittanut Italianmatkaani?»
»Ja voisitko suostua asumaan sellaisessa palazzossa? Tarkoitan sellaisessa ministeriössä?»
»Herra varjelkoon, Geert, eiväthän ole tehneet sinusta ministeriä? Gieshübler kertoi jotakin sellaista. Ja ruhtinas voi tehdä mitä tahansa. Hyvä Jumala, hän on kenties saanut sen aikaan, ja minä olen vasta kahdeksantoistavuotias.»
Innstetten nauroi. »Ei, Effi, ministeriksi ei ole vielä ehditty. Mutta voihan sattua, että minussa ilmenee vielä kaikenlaisia lahjoja, ja silloinhan se ei ole mahdotonta.»
»Siis ei vielä; et ole vielä ministeri?»
»En. Ja totta puhuakseni emme tule edes asumaan ministeriössä, mutta minä käyn joka päivä ministeristössä, samoinkuin nykyjään piirineuvoksen virastossa, esittelen asioita ministerille ja matkustan hänen kanssaan hänen ollessaan tarkastamassa provinssivirastoja. Ja sinusta tulee ministerineuvoksen puoliso, sinä asut Berlinissä, ja puolen vuoden kuluttua tuskin tiedätkään olleesi täällä Kessinissä, missä sinulla ei ollut muuta kuin Gieshübler ja rantasärkät ja Plantaaši.»
Effi ei virkkanut sanaakaan, hänen silmänsä vain suurenivat suurenemistaan; suupielissä näkyi hermostunut värähtely, ja hänen herkkä vartensa vavahteli. Mutta yhtäkkiä hän liukui istuimeltaan Innstettenin eteen, tarttui lujasti hänen polviinsa ja sanoi hartaasti: »Jumalan kiitos!»
Innstettenin kasvoista hävisi väri. Mitä tuo merkitsi? Jotakin, mikä oli jo viikkokausia ohimennen, mutta alinomaa uudistuen ahdistanut hänen mieltänsä, oli jälleen läsnä ja ilmeni hänen katseessaan niin selvänä, että Effi sitä säikähti. Hän oli viehtynyt kauniin tunteen valtaan, joka ei merkinnyt paljoa muuta kuin syyllisyyden tunnustamista, ja oli niinmuodoin tullut sanoneeksi enemmän kuin oli lupa sanoa. Hänen täytyi tuo jälleen korvata, täytyi keksiä jotakin, jonkinlainen keino, maksoi mitä maksoi.
»Nouse Effi. Mikä sinua vaivaa?»
Effi nousi nopeasti. Hän ei istuutunut enää sohvaan, vaan siirsi luo korkeaselustaisen tuolin, ilmeisesti siitä syystä, ettei tuntenut olevansa riittävissä voimissa istuakseen ilman tukea.
»Mikä sinua vaivaa?» toisti Innstetten. »Luulin sinun viettäneen täällä onnellisia päiviä. Ja nyt sinä huudat 'Jumalan kiitos', ikäänkuin kaikki olisi täällä ollut sinulle pelkkää kauhua. Olenko minä ollut sinulle kauhuksi? Vai jokin muu? Sanohan!»
»Kuinka voitkaan vielä kysyä, Geert», virkkoi Effi ponnistaen voimiaan äärimmilleen estääkseen ääntänsä vapisemasta. »Onnellisia päiviä! Niin, epäilemättä onnellisia päiviä, mutta epäilemättä myöskin toisenlaisia. En ole milloinkaan vapautunut täällä pelostani, en milloinkaan. Ei ole kulunut kahtakaan viikkoa siitä, kun se jälleen katsoi olkapääni yli, samat kasvot, sama kelmeä iho. Ja näinä viimeisinä öinä, joina olit poissa, se oli taasen täällä, ei näkyvänä, mutta kahisi jälleen, Rollo alkoi taas haukkua, ja Roswitha, joka hänkin oli sen kuullut, tuli vuoteeni luo ja istui siinä, ja me nukuimme jälleen vasta päivän koittaessa. Tässä talossa kummittelee, ja minun on pitänytkin se uskoa — sillä sinä olet kasvattaja. Niin, Geert, se sinä olet. Mutta olkoon miten tahansa, joka tapauksessa tiedän tässä talossa pelänneeni kokonaisen vuoden ja kauemminkin, ja kun pääsen täältä pois, se luullakseni minusta kirpoaa, ja minä olen jälleen vapaa.»
Innstetten oli silmäillyt häntä kiinteästi ja kuunnellut tarkoin hänen sanojansa. Mitä merkitsikään tuo »sinä olet kasvattaja» ja se, mitä Effi oli sanonut sitä ennen: »ja minun on pitänytkin se uskoa?» Mitä tämä kaikki olikaan? Mistä se johtui? Innstetten tunsi hiljaisen epäluulonsa jälleen heräävän ja juurtuvan syvempään. Hän oli kuitenkin kyllin vanha tietääkseen, että kaikki merkit voivat pettää ja että mustasukkaisuus sadoista silmistään huolimatta johtaa ihmistä harhaan vieläkin pahemmin kuin sokea luottamus. Voihan olla laita niinkuin hän sanoi. Ja jos niin oli, minkätähden hän ei olisi huudahtanut: »Jumalan kiitos»?
Siten, ottaen nopeasti huomioon kaikki mahdollisuudet, Innstetten jälleen hillitsi epäluulonsa ja ojensi vaimolleen kätensä pöydän yli: »Suo anteeksi, Effi, mutta tuo kaikki minua kovin hämmästytti. Se tosin lienee oma syyni. Minä olen kaiken aikaa askarrellut liiaksi omassa itsessäni. Me miehet olemme kaikki egoisteja. Mutta asian tulee nyt muuttua. Eräs hyvä ominaisuus Berlinillä joka tapauksessa on: siellä ei ole sellaisia taloja, joissa kummittelee. Mistäpä ne sinne tulisivatkaan? Lähdetään nyt tästä Annia katsomaan; muuten Roswitha syyttää minua tylyksi isäksi.»
Effi oli hänen puhuessaan vähitellen tyyntynyt, ja se tunne, että oli onnellisesti vapautunut itse aiheuttamastaan vaarasta, loi häneen jälleen jäntevyyttä ja hyvää ryhtiä.