KAHDESKYMMENES LUKU.
Innstetten, joka oli Effiä reestä auttaessaan terävästi häntä tarkastellut kuitenkaan virkkamatta mitään omituisesta kahden matkasta, oli seuraavana aamuna varhain valveilla ja koki hillitä yhä tuntuvaa mielenapeutta niin hyvin kuin voi.
»Oletko nukkunut hyvin?» kysyi hän Effin tullessa aamiaiselle.
»Olen.»
»Hyvä sinulle. Minä puolestani en voi sanoa samaa. Minä näin unta, että sinä olit rekinesi vajonnut Schlooniin ja että Crampas yritti sinua pelastaa; minun on sitä niin nimitettävä, mutta hän vaipui sinun kerallasi.»
»Sinä lausut tuon niin omituisesti, Geert. Siinä piilee moite, ja minä arvaan mistä syystä.»
»Varsin merkillistä.»
»Sinua ei miellytä, että Crampas tuli tarjoamaan meille apuansa.»
»Meille?»
»Niin, meille. Sidonielle ja minulle. Sinä lienet kerrassaan unohtanut, että majuri tuli sinun lähettämänäsi. Ja kun hän siinä istui, aluksi kurjan kapealla pienalla, pitikö minun ajaa hänet pois, kun Grasenabbit tulivat ja matka yhtäkkiä jatkui? Olisin tehnyt itseni naurettavaksi, ja siinä suhteessa sinä olet kovin arkatuntoinen. Muista, että olemme sinun suostumuksesi mukaisesti monet kerrat olleet ratsastusretkillä, ja nytkö minun olisi pitänyt olla lähtemättä hänen kanssaan? On väärin, sanottiin kotonani, osoittaa jaloon mieheen kohdistuvaa epäluuloisuutta.»
»Jaloon mieheen», toisti Innstetten korostaen.
»Eikö hän se ole? Olethan itse nimittänyt häntä kavaljeeriksi, vieläpä moitteettomaksi kavaljeeriksi.»
»Niin», jatkoi Innstetten, ja hänen äänensä muuttui ystävällisemmäksi, vaikka siinä kuuluikin yhä hieno iva. »Kavaljeeri hän on ja moitteeton kavaljeeri aivan varmaan. Mutta jalo mies! Effi kulta, jalo mies on toisennäköinen. Oletko jo havainnut hänessä jo takin jaloa? Minä en ole havainnut.»
Effi katseli eteensä ja oli vaiti.
»Näyttää siltä, että olemme samaa mieltä. Muuten kuten jo sanoit, on syy minun; en tahdo käyttää sanaa faux pas, koska se ei tunnu tässä yhteydessä hyvältä. Olen siis itse syypää, ja mikäli voin asian estää, se ei tule enää tapahtumaan. Mutta jos sallit minun neuvovan, ole sinäkin varuillasi. Hän on häikäilemätön mies, ja hänellä on omat nuoria rouvia koskevat käsityksensä. Minä tunnen hänet jo entisiltä ajoilta.»
»Minä otan huomioon sanasi. Mutta sinä luullakseni tuomitset häntä väärin.»
»Minä en tuomitse häntä väärin.»
»Tai minua», virkkoi Effi voimiaan ponnistaen ja yrittäen kohdata miehensä katsetta.
»En sinuakaan, rakas Effini. Sinä olet viehättävä pikku rouva, mutta lujuus ei ole erikoisia ominaisuuksiasi.»
Hän nousi lähteäkseen. Kun hän oli ehtinyt ovelle, astui sisään Friedrich tuoden Gieshüblerin lähettämän kirjeen, joka oli tietenkin osoitettu armolliselle rouvalle.
Effi otti sen. »Salainen kirjeenvaihto Gieshüblerin kanssa», sanoi hän; »uuden mustasukkaisuuden aihetta ankaralle herralleni. Vai eikö?»
»Ei, ei ihan niin, rakas Effi. Minä olen kyllin typerä erottaakseni toisistaan Crampasin ja Gieshüblerin. He eivät niin sanoakseni ole samaa karaattia; karaatin mukaan näet lasketaan puhdas kulta-arvo, kun sattuu, myöskin silloin, kun on puhe ihmisistä. Minulle puolestani, sanoakseni vielä senkin, Gieshüblerin valkoinen poimukaulus on melkoista mieluisampi kuin Crampasin punerva vallinkaivajanparta, huolimatta siitä, ettei kukaan ihminen enää poimukaulusta käytä. Mutta hyvin luultavaa on, että naisten maku on siinä suhteessa toisenlainen.»
»Sinä pidät meitä heikompina kuin olemme.»
»Siinä lohdutus, jonka käytännöllinen arvo on erinomaisen vähäpätöinen.
Mutta jätetään se asia. Luehan mieluummin.»
Effi luki: »Saanko tiedustella armollisen rouvan vointia? Tiedän vain, että olette pelastunut Schloonista, mutta metsän läpi ajettaessa oli vielä vaaroja aivan riittävästi. Vastikään palasi Uvaglasta tri Hannemann, joka tyynnyttää mieltäni, mitä Miramboon tulee; eilen hän oli pitänyt asiaa arveluttavampana kuin oli tahtonut meille sanoa, tänään ei. Se oli viehättävä huvimatka. — Kolmen päivän kuluttua vietämme uudenvuodenaattoa. Sellaista juhlatilaisuutta kuin viime vuonna emme nyt saa toimeen, mutta tanssiaiset meillä tietenkin on, ja teidän läsnäolonne onnellistuttaisi tanssimaailmaa eikä vähimmin nöyrimmin kunnioittavaa palvelijaanne Alonzo G:ä.»
Effi nauroi. »Niin, mitä sanotkaan?»
»Samaa kuin aina ennenkin: että näen sinut mieluummin Gieshüblerin kuin
Crampasin seurassa.»
»Koska suhtaudut Crampasiin liian vaikeasti Gieshübleriin liian kevyesti.»
Innstetten uhkasi häntä leikkisästi sormellaan.
* * * * *
Kolme päivää myöhemmin oli uudenvuodenaatto. Effi esiintyi viehättävässä tanssiaispuvussa, joka oli ilmaantunut hänelle joulupöydän lahjojen joukossa. Hän ei kumminkaan tanssinut, vaan sijoittui vanhojen naisten joukkoon, joita varten oli asetettu nojatuoleja aivan soitto korokkeen läheisyyteen. Niistä aatelisista perheistä, joissa Innstetten pääasiallisesti seurusteli, ei ollut ketään läsnä, koska oli hiljattain sattunut vähäinen välienrikkoutuminen kaupungin huvitoimikunnan kanssa, jota varsinkin vanha Güldenklee oli jälleen kerran syyttänyt »destruktiivisista taipumuksista»; mutta kolme neljä muuta aatelista, perhettä, jotka eivät huviseuraan kuuluneet, vaan olivat aina kutsuvieraita, ja joiden kartanot sijaitsivat Kessine-joen toisella puolella, olivat tulleet ja iloitsivat saadessaan ottaa juhlaan osaa. Effi istui vanhan ritaristoneuvoksetar von Paddenin ja hieman nuoremman rouva von Titzewitzin välissä. Ritaristoneuvoksetar, oivallinen vanha rouva, oli joka suhteessa omalaatuinen ja yritti korvata kristillis-germaanisella uskonlujuudella sitä wendiläis-pakanalliseen vivahtavaa, mitä luonto oli hänessä ilmaissut varsinkin voimallisten poskiluiden muodossa. Hän meni ankaruudessaan niin pitkälle, että Sidonie Grasenabbkin oli häneen verrattuna eräänlainen esprit fort. Toisaalta hänessä oli — kenties siitä syystä, että hänessä liittyivät toisiinsa suvun radegastilainen ja swantowilainen linja — se vanha Paddenien huumori, joka oli ammoisista ajoista siunauksen tavoin levännyt suvun yläpuolella ja kovin ilahdutti jokaista, joka tuli sitä kokemaan, poliittista ja kirkollista vastustajaakin.
»Kuulkaahan, lapsukaiseni», virkkoi neuvoksetar, »kuinka oikeastaan voitte?»
»Hyvin, armollisin rouva; minulla on erinomainen mies.»
»Sen tiedän. Mutta siitä ei ole aina apua. Oli minullakin erinomainen mies. Kuinka on tässä laita? Eikö ole viettelyksiä?»
Effi säikähti ja tunsi itsensä samalla tavallaan liikutetuksi. Vanhan rouvan vapaa ja luonteva puhetapa oli sanomattoman virkistävä, ja se seikka, että hän oli erinomaisen hurskas nainen, teki asian sitäkin virkistävämmäksi.
»Ah, armollisin rouva…»
»Siinäpä se. Minä tunnen asian. Se pysyy aina samana. Sitä eivät ajat muuksi muuta. Ja ehkäpä onkin hyvä niin. Pääasia näet, rakas pikku rouvani, on taisteleminen. Tulee aina kamppailla luonnollista ihmistä vastaan. Ja kun ihminen siten saa itsensä kukistetuksi ja hänen tekisi melkein mielensä huutaa, koska tekee kipeätä, niin Jumalan hyvät enkelit riemuitsevat!»
»Ah, armollisin rouva. Se on usein varsin vaikeata.»
»Epäilemättä. Mutta mitä vaikeampaa, sitä parempi. Siitä teidän tulee iloita. Se lihan houkutus, se pysyy, ja minulla on lastenlapsia, joista sen huomaan joka päivä. Mutta itsensä kukistaminen uskossa, se on tärkeätä, siinä on totuus. Sen on tehnyt tiettäväksi vanha Martin Lutherimme, se Jumalan-mies. Tunnetteko hänen pöytäpuheensa?»
»En, armollisin rouva.»
»Minä lähetän ne teille.»
Samassa astui majuri Crampas Effin luo pyytäen saada tiedustella hänen vointiansa. Effin kasvoihin tulvahti veri, mutta ennenkuin hän ehti vastata, virkkoi Crampas: »Saanko pyytää, armollisin rouva, esittelemään minut?»
Effi mainitsi Crampasin nimen. Crampas oli jo ennakolta aivan selvillä asioista ja kertoi kevyesti jutellen kaikista niistä Paddeneista ja Titzewitzeistä, joista oli joskus kuullut. Samalla hän pyysi anteeksi, ettei ollut vaimoineen vieläkään käynyt Kessine-joen toisella puolella asuvien herrasväkien luona ja viittasi veden merkilliseen erottavaan voimaan. Aivan samoin kuin Englannin kanaali…
»Kuinka?» kysyi vanha rouva Titzewitz.
Crampas puolestaan piti asiattomana ryhtyä sellaisiin selittelyihin, jotka kumminkaan eivät olisi johtaneet mihinkään, ja jatkoi: »Kahtakymmentä Ranskaan menevää saksalaista ei vastaa yksikään Englantiin menevä. Sen vaikuttaa vesi; sanon vieläkin, että vedellä on erottava voima.»
Rouva von Padden, joka vaistomaisesti aavisti tuossa piilevän jotakin salavihjausta, aikoi käydä vettä puolustamaan, mutta Crampas jutteli yhä vuolaammin ja kiinnitti naisten huomiota kauniiseen neiti von Stojentiniin, joka oli »epäilemättä tanssiaisten kuningatar». Samalla hänen katseensa osui ihaillen Effiin. Sitten hän kumarsi kaikille ja poistui nopeasti.
»Kaunis mies», sanoi rouva von Padden. »Seurusteleeko hän teidän perheessänne?»
»Hieman.»
»Tosiaankin», toisti rouva von Padden, »kaunis mies. Hiukan liian varma. Ja ylpeys käy lankeemuksen edellä… Mutta katsokaahan, tuolla hän tosiaankin käy tanssiin Grete Stojentinin kanssa. Oikeastaan hän on kumminkin liian vanha; vähintään puolivälissä neljääkymmentä.»
»Hän täyttää neljäviidettä.»
»Kas, kas, näyttepä hänet hyvin tuntevan.»
* * * * *
Effille oli erittäin mieluista, että uusi vuosi kohta alussaan toi mukanaan kaikenlaista kiihdyttävää. Uudenvuodenaatosta saakka puhalsi tuima luodetuuli, joka seuraavina päivinä kiihtyi melkein myrskyksi, ja tammikuun kolmantena päivänä kerrottiin, ettei eräs laiva ollut päässyt kunnolla satamaan, vaan oli haaksirikkoutunut kivenheiton päässä aallonmurtajasta; se oli englantilainen alus, Sunderlandista, ja mikäli voitiin havaita, oli laivamiehiä seitsemän; luotsit eivät kaikesta ponnistelustaan huolimatta päässeet aallonmurtajan päitse, ja rannalta ei voinut ajatellakaan venhettä lähettää, koska hyökyaallot olivat aivan liian ankarat. Tuo kuulosti varsin murheelliselta. Mutta Johanna, joka tietoa toi, osasi samalla lohduttaakin. Konsuli Eschrich oli jo tulossa pelastuskojeineen ja rakettipattereineen, ja asia tulisi varmaan luonnistumaan; alus ei ollut aivan yhtä kaukana kuin vuonna 75 haaksirikkoutunut, jonka miehistön pelastaminen kuitenkin oli onnistunut, olipa pelastettu villakoirakin, ja oli ollut kerrassaan liikuttavaa nähdä, kuinka eläin oli iloinnut ja alinomaa nuoleksinut punaisella kielellään kapteeninrouvaa ja herttaista pientä lasta, joka ei ollut paljoa suurempi kuin pikku Anni.
»Kuulehan, Geert, minun täytyy päästä mukaan näkemään», oli Effi heti selittänyt, ja molemmat olivat lähteneet matkaan, jotteivät myöhästyisi, ja olivatkin tulleet oikeaan aikaan. Samana hetkenä, jona he Plantaašin puolelta tullen ehtivät rannalle, pamahti ensimmäinen laukaus, ja he näkivät aivan selvästi, kuinka raketti köysineen lensi myrskyiselle taivaalle ja putosi mereen laivan tuolle puolen. Kohta liikkuivat laivalla kaikki kädet, ohuemman nuoran avulla vedettiin luo köysi koreineen eikä kestänyt kauan, kun kori jo palasi takaisin tuoden maihin erään matruusin, kuvankauniin miehen, jolla oli päässään vahakangaslakki. Häneltä kyseltiin uteliaasti korin sillävälin lähtiessä jälleen matkaan noutamaan toista ja kolmatta ja niin edespäin. Kaikki pelastettiin, ja kulkiessaan puolen tunnin kuluttua miehensä kanssa takaisin kotiin Effi olisi mielellään heittäytynyt rantasärkille ja itkenyt mielensä keveäksi. Kaunis tunne oli jälleen saanut sijan hänen sydämessään, ja hän oli sanomattoman onnellinen siitä, että oli niin laita.
Tuo oli tapahtunut kolmantena päivänä. Jo viidentenä sattui uusi levottomuutta aiheuttava asia, tosin aivan toisenlainen. Innstetten oli raatihuoneelta tullessaan tavannut Gieshüblerin, joka hänkin luonnollisesti oli neuvosmies ja maistraatin jäsen, ja saanut häneltä kuulla, että sotaministeristön taholta oli tiedusteltu, kuinka kaupungin viranomaiset ajattelivat suhtautua sotaväen kaupunkiin sijoittamista koskevaan kysymykseen. Jos tarpeellista auliutta ilmenisi, toisin sanoen jos kaupunki suostuisi rakennuttamaan tallit ja kasarmit, voitaisiin heille myöntää kaksi eskadroonaa husaareja. »Mitä siitä arvelet, Effi?» — Effi oli kuin huumaantunut. Lapsuusvuosien viaton onni nousi jälleen yhtäkkiä hänen mieleensä, ja hänestä tuntui kuin olisivat punaiset husaarit — nämä näet olivat nämäkin punaisia samoinkuin kotona Hohen-Cremmenissä — oikeita paratiisin ja viattomuuden varjelijoita. Ja samalla hän oli yhä vaiti.
»Sinä et sano mitään, Effi.»
»Niin, merkillistä, Geert. Mutta olen siitä niin onnellinen, etten iloltani osaa sanoa mitään. Tuleeko tosiaankin niin käymään? Tulevatko he aivan varmaan?»
»Asia on tosin vasta alullaan, ja arvelipa Gieshübler niinkin, etteivät kaupungin isät, hänen virkatoverinsa, sitä ensinkään ansaitse. Sen sijaan, että olisivat yksimieliset ja onnelliset osakseen tulevasta kunniasta tai ellei kunniasta, niin ainakin siihen liittyvistä eduista, he olivat esittäneet kaikenlaisia 'jos' ja 'mutta'-lauseita ja olivat kitsastelleet, kun olivat tulleet puheeksi uudet rakennukset; olipa piparkakkumestari Michelsen sanonut niinkin, että kaupungin tavat siitä rappeutuvat ja että jokaisen, jolla oli tyttäriä, tuli pitää varansa ja hankkia ristikkoikkunat.»
»Uskomatonta. En ole milloinkaan nähnyt säädyllisempää väkeä kuin husaarimme; en tosiaankaan, Geert. Tiedäthän muuten asian itsekin. Ja tuo Michelsen tahtoo pistää kaikki ristikon taa. Onko hänellä siis tyttäriä?»
»Epäilemättä; kokonaista kolme. Mutta ne ovat kaikki hors concours.»
Effi nauroi sydämellisemmin kuin pitkiin aikoihin. Mutta sitä ei kestänyt kauan; kun Innstetten lähti jättäen hänet yksin, hän istuutui lapsen kätkyen luo, ja hänen kyynelensä pirahtelivat pielukselle. Entiset tunnot tulvahtivat hänen mieleensä, hän tunsi olevansa kuin vanki, joka ei voinut vapaasti liikkua.
Hän kärsi siitä kovin ja tahtoi vapautua. Mutta vaikka hän kykenikin voimakkaasti tuntemaan, hän ei kumminkaan ollut voimakas luonne; hänestä puuttui kestävyyttä, ja kaikki hyvät puuskat häipyivät pian olemattomiin. Niin hän eleli edelleen, tänään, koska ei voinut asiaa muuttaa, huomenna, koska ei tahtonut sitä muuttaa. Kielletty, salaperäinen vaikutti häneen voimakkaasti.
Siitä johtui, että hän, vaikka olikin luonnostaan vapaa ja avomielinen, tottui yhä enemmän esittämään salaista komediaa. Toisinaan hän säikähti huomatessaan, kuinka helppoa se hänelle oli. Ainoastaan eräässä suhteessa hän säilyi ennallaan: hän näki kaikki selvästi eikä kaunistellut mitään. Kerran hän astui myöhään illalla makuusuojansa kuvastimen luo; valot ja varjot karkelivat, Rollo haukkui ulkona, ja samassa hänestä tuntui kuin katselisi joku hänen olkapäänsä yli. Hän malttoi kuitenkin kohta mielensä. »Minä tiedän hyvinkin, mikä se on; se ei ollut tuo», hän viittasi sormellaan kohti yläkerran aavehuonetta. »Se oli jotakin toista… omatuntoni… Effi, sinä olet hukassa.»
Asiat jatkuivat kuitenkin entiseen tapaan, pallo oli pyörimässä, ja se, mitä jonakin päivänä tapahtui, teki seuraavan päivän tapahtumat välttämättömiksi.
Kuukauden keskivaiheilla tuli kutsuja maaseudulta. Noudatettavasta vierailujärjestyksestä olivat sopineet keskenään ne neljä perhettä, joissa Innstettenit etupäässä seurustelivat: aluksi oli käytävä Borckein luona, sitten Flemmingien ja Grasenabbien ja vihdoin Güldenkleen perheessä. Aina viikko väliä. Kaikki kutsut saapuivat samana päivänä; niiden tuli ilmeisesti herättää järjestyksen ja hyvän harkinnan vaikutelmaa, kaiketi myös tehostaa erikoista ystävällistä yhteenkuuluvaisuutta.
»Minä en lähde mukaan, Geert, ja sinun pitää pyytää anteeksi puolestani jo ennakolta sen lääkärinhoidon nojalla, jonka alaisena olen ollut jo viikkokausia.» Innstetten nauroi. »Lääkärinhoidon. Tuleeko minun mainita se syyksi? Sehän on vain veruke; varsinaisena syynä on, ettet tahdo.»
»Ei, siinä on sittenkin enemmän todellista syytä kuin sinä tahdot myöntää. Olethan itse ollut sitä mieltä, että minun tuli kysyä lääkärin neuvoa. Olen niin menetellyt, ja täytyyhän minun nyt noudattaa hänen määräyksiään. Kelpo tohtori pitää minua, kumma kyllä, kalvetustautisena, ja tiedäthän, että juon joka päivä rautavettä. Kun ajattelet Borckein päivällisiä, joihin kenties kuuluu hyytelöankeriasta ja muuta samanlaista, sinun täytyy ajatella sen olevan minulle kuolemaksi. Ja niin et kumminkaan tahtone Effiisi suhtautua. Toisinaan minusta tosin tuntuu…»
»Mitä sanotkaan, Effi…»
»… Muuten olen iloinen — ja se onkin ainoa asiaan liittyvä hyvä seikka — saadessani joka kerta saatella sinua vähän matkaa ainakin myllyn tai hautausmaan luo tai metsänrantaan asti, siihen, mistä eroaa Morgnitzin oikotie. Sitten astun alas ja kuljen joutelen takaisin. Rantasärkillä on aina kaikkein kauneinta.»
Innstetten suostui, ja kun kolme päivää myöhemmin vaunut ajoivat portaiden eteen, Effi nousi hänkin niihin ja saatteli miestään metsänrantaan saakka. »Käske pysähdyttää, Geert. Sinä ajat vasemmalle eteenpäin, minä kuljen oikealle rantaan asti ja Plantaašin läpi takaisin. Matka on pitkänlainen, mutta ei kumminkaan liian pitkä. Tohtori Hannemann sanoo minulle joka päivä, että liikkuminen on kaikki kaikessa, liikkuminen ja raitis ilma. Ja luulenpa melkein, että hän on oikeassa. Sano terveiseni kaikille; Sidonielle sinun ei tarvitse mitään sanoa.»
Nämä saatteluretket toistuivat joka viikko; mutta Effi piti muulloinkin huolta lääkärin määräysten tarkasta noudattamisesta. Ei kulunut yhtäkään päivää, jona hän ei suorittanut kävelyretkeänsä, enimmäkseen iltapuolella, kun Innstetten alkoi syventyä sanomalehtiinsä. Sää oli kaunis, ilma leuto ja raikas, taivas pilvessä. Effi kulki enimmälti yksinään ja sanoi lähtiessään Roswithalle: »Kuulehan, Roswitha, minä menen nyt viertotietä alaspäin ja sitten oikealle, karusellikentälle; siellä minä odotan sinua, tule minut noutamaan. Sitten kuljemme koivutietä tai toista lehtokujaa takaisin. Mutta tule vain siinä tapauksessa, että Anni nukkuu. Ellei hän nuku, lähetä Johanna. Tai jätä koko asia, se ei ole tarpeen, osaanhan kulkea yksinkin.»
Ensimmäisenä päivänä, jona oli tehty sellainen sopimus, he tosiaankin tapasivat toisensa. Effi istui pitkän puuvajan vieressä olevalla rahilla ja katseli edessään olevaa matalaa keltaista rakennusta, jonka ristikkopalkit oli maalattu mustiksi — pikkuporvarien ravintolaa, jossa he tyhjensivät olutlasejansa. Tuskin vielä hämärsi, mutta ikkunat olivat jo valaistut, ja valon kajaste sattui lumihankeen ja muutamiin syrjemmällä seisoviin puihin. »Katsohan, Roswitha, kuinka kauniilta tuo näyttää.»
Muutamina päivinä tuo toistui. Mutta useimmiten Roswithan saapuessa karusellin ja puuvajan luo, ei siellä ollut ketään, ja kun hän sitten palasi ja astui eteiseen, tuli Effi häntä vastaan sanoen: »Missä viivytkään, Roswitha, minä olen ollut jo kauan kotona.»
Sitä jatkui viikkokausia. Husaareja koskeva suunnitelma oli kaupunkilaisten aiheuttamien vaikeuksien vuoksi melkein rauennut, mutta kun keskusteluja ollut vielä nimenomaan lopetettu ja kun niitä nyttemmin johti eräs toinen virasto, yleisesikunta, niin Crampas oli kutsuttu Stettiniin, missä tahdottiin kuulla hänen mielipidettänsä. Sieltä hän kirjoitti toisena päivänä Innstettenille: »Suokaa anteeksi, Innstetten, että hyvästelin ranskalaiseen tapaan. Kaikki tapahtui ylen nopeasti. Yritän muuten asiaa venyttää, koska olen iloinen päästyäni kerrankin taas maailmalle. Sanokaa kunnioittavat terveiseni armolliselle rouvalle, rakastettavalle suosijattarelleni.»
Hän luki sen Effille, joka pysyi tyynenä. Vihdoin hän sanoi: »Hyvä niin.»
»Mitä tarkoitat?»
»Että hän on poissa. Hän puhuu oikeastaan aina yhtä ja samaa.
Palattuaan hän osaa ainakin vähää aikaa puhua jotakin uutta.»
Innstettenin katse osui häneen terävänä. Mutta hän ei nähnyt mitään, ja hänen epäilynsä rauhoittui jälleen. »Minäkin aion lähteä pois», sanoi hän hetken kuluttua, »vieläpä Berliniin; kenties voin minäkin, samoinkuin Crampas, tuoda mukanani jotakin uutta. Rakas Effini tahtoo mielellään kuulla aina jotakin uutta; hän ikävystyy kelpo Kessinissämme. Minä olen poissa suunnilleen viikon päivät, ehkäpä päivän kauemminkin. Älä huoli olla peloissasi… se ei tulle enää… tiedäthän, tuo tuolla yläkerrassa… Mutta jos kumminkin, niin onhan sinulla Rollo ja Roswitha.»
Effi hymyili hiljaa, ja hänen hymyynsä lienee sekoittunut hieman alakuloisuuttakin. Hänen täytyi ajatella sitä päivää, jona Crampas oli ensimmäisen kerran hänelle sanonut, että Innstetten oli järjestänyt kummituksen ja hänen pelkonsa pelkäksi komediaksi. Tuo suuri kasvattaja! Mutta eikö hän ollutkin oikeassa? Eikö komedia ollut paikallaan? Kaikenlaista ristiriitaista, hyvää ja pahaa, johtui Effin mieleen.
Kolmantena päivänä matkusti Innstetten pois.
Hän ei ollut virkkanut mitään niistä suunnitelmista, joiden vuoksi oli
Berliniin lähtenyt.