YHDEKSÄSTOISTA LUKU.
Heti seitsemän jälkeen käytiin pöytään, ja kaikki iloitsivat siitä, että joulukuusi, lukemattomin hopeapalloin koristettu puu, sytytettiin vielä kerran. Crampas, joka ei vielä tuntenut Ringin perhettä, oli pelkkää ihastusta. Damastiliina, viininviilentäjä, upea hopeinen pöytäkalusto, kaikki vaikutti hienolta, keskinkertaisia ylimetsänhoitajan olosuhteita paljoa paremmalta, ja johtui siitä, että Ringin puoliso kaikesta arkuudestaan ja hämillään-olostaan huolimatta oli erään rikkaan danzigilaisen viljakauppiaan tytär. Sieltä olivat kotoisin myöskin useimmat nähtävissä olevat maalaukset: viljakauppias puolisoineen, Marienburgin luostarin ruokasali ja Danzigin Mariankirkossa olevan Memlingin alttarimaalauksen hyvä jäljennös. Olivan luostari oli kahteen kertaan, öljymaalauksena ja korkista leikattuna. Sitäpaitsi oli tarjoilupöydän yläpuolella kovin tummunut vanhaa Nettelbeckiä esittävä kuva, joka polveutui vasta puolitoista vuotta sitten kuolleen edellisen metsänhoitajan vaatimattomasta irtaimistosta. Tavanmukaisessa huutokauppatilaisuudessa ei kukaan ollut halunnut ukon muotokuvaa, kunnes Innstetten, jota sellainen kunnioituksen puute suututti, oli tehnyt tarjouksen. Silloin olivat heränneet Ringinkin isänmaalliset vaistot, ja vanha Kolbergin-puolustaja oli jäänyt metsänhoitajan asumukseen.
Nettelbeckin muotokuvassa oli verrattain paljon toivomisen varaa, mutta muuten, kuten sanottu, ilmaisi kaikki melkein loisteliaisuuteen vivahtavaa varakkuutta, ja senmukainen oli tarjoiltu ateriakin. Jokaisella oli siitä iloa enemmän tai vähemmän, Sidonieta lukuunottamatta. Sidonie istui Innstettenin ja Lindequistin välissä ja virkkoi Coran havaitessaan: »Tuossahan se on jälleen, tuo sietämätön otus, tuo Cora. Katsokaahan, Innstetten, kuinka hän ojentaa pieniä viinilaseja, sehän on ilmeinen taidetemppu, hän voisi milloin tahansa ruveta tarjoilijattareksi. Kerrassaan sietämätöntä. Ja lisäksi ystävänne Crampasin katseet! Se on oikea oraspelto! Tekisipä mieleni tietää, mitä siitä syntyy.»
Innstetten, joka oikeastaan oli samaa mieltä, piti kuitenkin lausuman sävyä niin loukkaavana, että huomautti ivallisesti: »Niin, armollinen neiti, mitä siitä syntyy? Sitä en tiedä minäkään.» Sidonie kääntyi silloin vasemmanpuolisen pöytäkumppaninsa puoleen lausuen: »Sanokaahan, pastori, nauttiiko tuo neljäntoista vuoden ikäinen keimailija jo opetusta teidän luonanne?»
»Nauttii, armollisin neiti.»
»Siinä tapauksessa teidän tulee antaa minulle anteeksi huomautukseni: te ette näytä häntä oikein kouluttavan. Tiedän tosin, ettei se ole helppoa nykyisinä aikoina, mutta toisaalta tiedän myös, että niistä, joiden asiana on nuorien sielujen hoivaaminen, useasti puuttuu oikeata vakavuutta. Niin on laita: pääsyylliset ovat vanhemmat ja kasvattajat.»
Lindequist puhui samaan sävyyn kuin Innstetten, tunnusti kaikki aivan oikeaksi, mutta arveli ajan hengen olevan liian voimallisen.
»Ajan hengen!» virkahti Sidonie. »Älkää yrittäkö siitä puhua! Sitä en voi kuulla, se on äärimmäisenä heikkouden ilmaus, vararikon tunnustaminen. Ei tahdota milloinkaan käydä kunnolla asioihin käsiksi, tahdotaan aina väistää. Velvollisuus näet on epämukava Ja niin unohtuu liiankin helposti, että meille uskotta leiviskä kerran vaaditaan meiltä takaisin. Täytyy käydä asiaan käsiksi, parahin pastori, pitää huolta kurista. Liha on heikko, epäilemättä, mutta…»
Samassa tarjottiin englantilaista pihviä, josta Sidonie otti aimo annoksen ollenkaan huomaamatta Lindequistin hymyä. Ja koska hän ei sitä huomannut, ei ollut ihmekään, että hän varsin huolettomasti jatkoi: »Kaikki se, mitä täällä näette, ei muuten voine, olla toisin kuin on; kaikki on vinoa ja väärää alun alkaen. Ring, Ring — ellen erehdy, on Ruotsissa tai jossakin niillä main ollut kerran senniminen satujen kuningas. Nähkääs nyt, eikö hän käyttäydy ikäänkuin polveutuisi siitä valtiaasta, vaikka hänen äitinsä, jonka olen tuntenut, oli kösliniläinen silittäjätär.»
»Minä en huomaa siinä mitään pahaa.»
»Mitään pahaa? En minäkään. Ja joka tapauksessa on olemassa pahempaakin. Mutta sen verran saanen sentään edellyttää teiltä, vihityltä kirkon palvelijalta, että tunnustatte vallitsevat yhteiskunnalliset olot ja järjestykset. Ylimetsänhoitaja on hieman enemmän kuin metsänhoitaja, ja metsänhoitajalla ei ole tällaisia viininviilentäjiä eikä tällaista hopeakalustoa, tämä kaikki on asiaankuulumatonta ja kasvattaa sellaisia lapsia kuin tuo neiti Cora.»
Sidonie, joka oli aina valmis ennustamaan jotakin kauheata, kun hän hengen innoituksesta kumosi vihansa kuohuvia maljoja, olisi nytkin teroittanut Kassandra-katseensa kohti tulevaisuuden näköaloja, ellei juuri samana hetkenä olisi ilmaantunut pöytään punssibooli, johon Ringin joulupidot aina päättyivät, ja lisäksi leivoksia, jotka taitavasti ladottuina kohosivat vielä paljoa korkeammalle kuin muutamia tunteja sitten pöytään tuotu kakkupyramidi. Ja nyt kävi Ring itse, joka oli toistaiseksi hieman pidättynyt, eräänlaisin säteilevän juhlallisin ilmein toimintaan, alkaen täyttää edessään olevia suuria hiottuja laseja, taitehikkaasti kumoten punssia kauhastaan pitkässä kaaressa, jolle taidonnäytteelle aina iskuvalmis rouva von Padden, joka valitettavasti ei ollut nyt läsnä, oli kerran antanut nimen »Ringin lasintäyttö en cascade». Suihku kaartui kullanpunervana, pisaraakaan ei saanut mennä hukkaan. Mutta vihdoin, kun jokainen piteli kädessään omaa osaansa — Corakin, joka oli vaaleine kiharoineen ehtinyt sijoittua »setä Crampasin» syliin — nousi vanha Papenhagenin herra esittääkseen rakkaan ylimetsänhoitajansa maljan, kuten aina tällaisissa tilaisuuksissa. »On olemassa monenlaisia 'Ringejä', renkaita ja sormuksia», suunnilleen tähän tapaan hän aloitti, »vuosirenkaita, uutimenrenkaita, vihkirenkaita eli -sormuksia, ja mikäli asia erikoisesti koskee kihlaussormusta — siitäkin näet voitaneen tässä yhteydessä puhua — on onneksi takeita siitä, että sellainen tulee aivan pian ilmaantumaan tähän taloon koristamaan pienen sievän kätösen nimetöntä sormea, jota saksankielellä sopii nimittää 'Ringfingeriksi' kahdessakin merkityksessä…
»Kuulumatonta», kuiskasi Sidonie pastorille.
»Niin, hyvät ystävät», jatkoi Güldenklee ääntänsä koroittaen, »monenlaisia renkaita ja sormuksia on olemassa, ja onpa olemassa kaikille tuttu tarinakin, jonka nimenä on 'Kolme sormusta', juutalaisjuttu, joka kaiken muun liberaalisen lorun tavoin on saanut aikaan pelkkää hämmennystä ja onnettomuutta. Jumala asian parantakoon. Ja nyt sallikaa minun lopettaa, jotten liiaksi koettele teidän kärsivällisyyttänne ja suopeuttanne. Minä en pidä noista kolmesta 'Ringistä', ystäväni, vaan pidän yhdestä ainoasta 'Ringistä', Ringistä, joka on kaikin puolin kelvollinen ja näkee tämän vieraanvaraisen pöytänsä luo kerääntyneenä kaiken sen hyvän, mitä vanhassa pommerilaisessa Kessinin piirissämme on, kaikki ne, jotka Jumalan avulla puolustavat kuningasta ja isänmaata — ja onhan niitä vielä muutamia olemassa (äänekästä riemua). Siitä Ringistä minä pidän. Hän eläköön!»
Kaikki yhtyivät huutoon ja ympäröivät Ringiä, jonka täytyi siksi aikaa uskoa »kaataminen en cascade» vastapäätä istuvan Crampasin toimeksi; mutta kotiopettaja syöksyi paikaltaan pöydän alapäästä klaverin luo ja iski irti preussilaislaulun ensimmäiset tahdit kaikkien noustessa seisomaan ja liittyessä juhlallisesti laulamaan: »Preussi ma olen… ja preussiksi jään».
»Se on sentään kaunista», virkkoi heti ensimmäisen värssyn jälkeen vanha Borcke Innstettenille, »sellaista ei ole toisissa maissa.»
»Ei», vastasi Innstetten, joka ei paljoa välittänyt sellaisesta isänmaallisuudesta, »toisissa maissa on jotakin muuta.»
Laulettiin kaikki värssyt, sitten ilmoitettiin, että vaunut olivat oven edessä, ja kohta senjälkeen kaikki nousivat, jottei hevosten tarvinnut odottaa. Hevosiin kohdistuva huomioonotto näet oli Kessininkin piirissä kaikkein ensimmäisellä sijalla. Eteisessä oli kaksi sievää palvelijatarta — Ring näet antoi arvoa sellaisille seikoille — jotka auttoivat turkkeja vieraiden ylle. Kaikki olivat hilpeällä mielellä, muutamat enemmänkin kuin tuo sana ilmaisee, ja rekiin sijoittuminen näytti tapahtuvan nopeasti ja ilman häiriötä, kun yhtäkkiä kuului sanottavan, että Gieshüblerin reki puuttui. Gieshübler itse oli aivan liian taidollinen ilmaistakseen heti levottomuutta tai pitääkseen melua, mutta vihdoin, kun jonkun sittenkin täytyi jotakin sanoa, kysyi Crampas, »mitä oikeastaan oli tapahtunut.»
»Mirambo ei voi lähteä ajamaan», selitti talonrenki, »vasemman puolen hevonen iski valjastettaessa häntä sääriluuhun. Hän makaa tallissa ja huutaa.»
Nyt kutsuttiin tietenkin tri Hannemann, joka lähti potilasta näkemään ja viiden minuutin kuluttua palatessaan vakuutti rauhallisesti kuin kirurgi ainakin: »Niin, Mirambon täytyy jäädä tänne; asiassa ei voi toistaiseksi tehdä mitään, on vain maattava hiljaa ja pidettävä jalka kylmissä kääreissä. Mistään vakavasta vauriosta ei ole puhettakaan.» Tuo oli tavallaan lohdutukseksi, mutta ei kumminkaan poistanut kysymystä, kuinka Gieshüblerin reki tulisi kotiin ajetuksi, kunnes Innstetten selitti astuvansa Mirambon sijaan ja ohjaavansa dioskuurit, tohtorin ja apteekkarin, onnellisesti kotiin. Nauraen ja lasketellen verrattain vallattomia leikkipuheita kaikkein ystävällisimmästä piirineuvoksesta, joka avuliaisuuttaan osoittaakseen erosi nuoresta rouvastaankin, suostuttiin ehdotukseen, ja Innstetten lähti jälleen ajamaan etunenässä, Gieshübler ja tohtori kuljetettavinaan. Crampas ja Lindequist ajoivat jäljessä. Ja kun sitten kohta saapui myöskin Kruse ajaen piirineuvoksen rekeä, astui Sidonie hymyillen Effin luo ja pyysi saada lähteä hänen kanssaan, koska reessä oli vapaa sija. »Meidän vaunuissamme on ilma aina ylen ummehtunut; isäni siitä pitää. Sitäpaitsi tahtoisin mielelläni jutella kanssanne. Mutta vain Quappendorfiin saakka. Siinä, missä on Morgnitzin tienhaara, minun täytyy astua, pois ja sijoittua jälleen epämukavaan laatikkoomme. Ja isä tupakoi vielä päälle päätteeksi.»
Effiä tämä seura ei ilahduttanut, hän olisi suorittanut matkan mieluummin yksin; mutta hänellä ei ollut valinnan varaa. Niin astui neiti Sidonie rekeen, ja tuskin olivat naiset sijoittuneet paikoilleen, kun Kruse jo sivahdutti hevosia piiskalla, ja sitten lähdettiin metsänhoitajan asumuksen edustalta, mistä avautui oivallinen näköala merelle, verrattain jyrkästi rantasärkkää alaspäin kohti rantatietä, joka peninkulman pituisena johti melkein suoraviivaisesti Kessinin rantahotellin luo ja siitä oikealle kääntyen Plantaašin läpi kaupunkiin. Lumisade oli tauonnut jo pari tuntia sitten, ilma oli raikas, ja laajalle, tummuvalle merelle lankesi kuunsirpin himmeä loiste. Kruse ajoi ihan veden rajassa, toisinaan halki kuohujen vaahdon, ja Effi, jota hieman vilutti, kietoutui kiinteämmin viittaansa ja vaikeni yhä tahallaan. Hän tiesi varsin hyvin, että ummehtuneita vaunuja koskeva lausuma oli ollut pelkkä veruke ja että Sidonie oli istuutunut hänen viereensä vain sanoakseen hänelle jotakin epämieluista. Ja senhän voi kuulla vielä kyllin aikaisin. Sitäpaitsi Effi oli tosiaankin väsynyt, kenties metsään tehdyn kävelyretken vuoksi, kenties myös ylimetsänhoitajan punssista, jota hän oli vieressään istuvan rouva von Flemmingin kehoituksesta ahkerasti nauttinut. Hän oli nyt nukkuvinaan, sulki silmänsä ja taivutti päätään yhä enemmän vasemmalle.
»Älkää nojatko niin kovin vasemmalle, armollinen rouva. Jos reki sattuu kiveen, niin lennätte ulos. Teidän reessänne ei ole edes suojapeittoa, eipä hakojakaan sitä varten.»
»Minä en voi sietää sellaista nahkapeitettä; se on kovin proosallinen. Eikä haittaisi ollenkaan, vaikka lentäisinkin reestä, mieluimmin suoraan aaltoihin. Olisihan se hieman kylmä kylpy, mutta mitäpä siitä… Ettekö muuten kuule mitään?»
»En.»
»Ettekö kuule kuin soittoa.»
»Urkujenko?»
»Ei, ei urkujen. Siinä tapauksessa ajattelisin, että ne ovat meren ääniä. Mutta se on jotakin toista, sanomattoman vieno sävel, melkein kuin ihmisen ääni…»:
»Ne ovat harha-aistimuksia», virkkoi Sidonie, joka nyt otaksui otollisen hetken tulleen. »Te olette hermosairas. Kuulette ääniä. Jumala suokoon, että kuulette oikeankin äänen.»
»Minä kuulen… niin, se on epäilemättä hullutusta, sen tiedän, sillä muuten luulottelisin kuulleeni merenneitojen laulavan… Mutta sanokaahan, mitä tuo on. Sehän välkehtii aina taivaan korkeuksiin. Varmaankin revontulia.»
»Niin», virkkoi Sidonie. »Armollinen rouva puhui siitä ikäänkuin mistäkin suuresta ihmeestä. Mikään ihme se ei ole. Ja jos olisikin, meidän tulee joka tapauksessa välttää luonnonpalvontaa. On muuten verraton onni, ettemme joudu kuuntelemaan, mitä ystävämme ylimetsänhoitaja, kuolevaisista kaikkein itserakkain, revontulista puhuu. Lyönpä vetoa, että hän kuvittelee taivaan tekevän sen vain hänen mielikseen, lisätäkseen hänen kutsujensa juhlallisuutta. Hän on narri. Güldenklee olisi voinut tehdä jotakin parempaa kuin häntä juhlia. Sitäpaitsi hän on olevinaan kirkollinenkin ja on hiljattain lahjoittanut alttariveran. Cora on kenties ollut sitä ompelemassa hänkin. Nuo epäaidot ne ovat syynä kaikkeen, sillä heidän maailmallisuutensa on ihan ilmeinen ja se lasketaan niidenkin viaksi, joille sielun pelastus on vakava asia.»
»On ylen vaikea nähdä ihmisen sydämeen!»
»Niin. Onpa niinkin. Mutta monessa tapauksessa se on varsin helppoakin.» Sidonie silmäili nuorta rouvaa melkein säädyttömän kiinteästi.
Effi oli vaiti ja kääntyi kärsimättömänä toisaalle.
»Monessa tapauksessa se on helppoa», toisti Sidonie, joka oli saavuttanut tarkoituksensa ja senvuoksi tyynesti hymyillen jatkoi: »ja näihin helppoihin arvoituksiin kuuluu ylimetsänhoitajamme. Minä valitan henkilöä, joka siten kasvattaa lapsiansa, mutta eräs hyvä puoli asiassa on: hänessä on kaikki aivan selvää. Ja samoin hänen tyttärissään. Cora lähtee Amerikkaan ja hänestä tulee miljoonanomistajatar tai metodistisaarnaaja; joka tapauksessa hän on mennyttä. En ole vielä milloinkaan nähnyt neljäntoista vuoden ikäistä…»
Samassa reki pysähtyi, ja kun molemmat naiset katsahtivat ympärilleen saadakseen selville, mitä oli tapahtunut, he huomasivat, että oikealla puolella, suunnilleen kolmenkymmenen askelen päässä, olivat molemmat toisetkin reet pysähdyksissä — kauimpana oikealla Innstettenin ohjaama, lähempänä Crampasin reki.
»Mitä nyt?» kysyi Effi.
Kruse kääntyi puolittain taakseen ja vastasi: »Schloon, armollinen rouva.»
»Schloon? Mikä se on? Minä en näe mitään.»
Kruse heilutti päätään, ikäänkuin olisi tahtonut siten ilmaista, että kysymys oli helpommin tehty kuin vastattu. Hän olikin oikeassa. Ei näet ollut niinkään helppo sanoin selittää, mikä Schloon oli. Krusen avuksi tuli kuitenkin kohta armollinen neiti, joka tiesi kaikki asiat ja niinmuodoin osasi myös sanoa, mikä oli Schloon.
»Niin, armollinen rouva», virkkoi Sidonie, »asia on tosiaankin huonolla tolalla. Minulle se ei paljoa merkitse, minä pääsen helposti läpi, kunhan saapuvat vaunumme, joissa on korkeat pyörät; sitäpaitsi ovat hevosemme siihen tottuneet. Mutta tällaisen reen laita on toisin; se vajoo Schlooniin, ja teidän täytynee lähteä kiertämään.»
»Vajoo! Mutta armollinen neiti, minä en vieläkään oikein käsitä. Onko siis Schloon jokin kuilu tai muu sellainen, johon ihminen välttämättä hukkuu kaikkineen päivineen? En voi sellaista kuvitellakaan näillä main.»
»Niin on kuitenkin laita, tosin vain pienessä mittakaavassa. Tämä Schloon on oikeastaan vain vaivainen puro, joka tulee oikealta Gothenin järvestä ja puikkelehtii rantasärkkien lomitse. Kesällä se toisinaan kerrassaan kuivuu, ja silloin voi sen yli rauhassa ajaa siitä mitään tietämättäkään.»
»Entä talvella?»
»Niin, talvella on toisin laita; ei aina, mutta sentään monesti.
Silloin siitä tulee Soog.»
»Hyvä Jumala, millaisia nimiä ja sanoja!»
»… Silloin siitä tulee Soog, ja nimenomaisimmin silloin, kun tuuli käy maalle päin. Silloin tuuli ajaa merivettä pieneen uomaan, mutta niin, ettei sitä voi huomata. Ja se onkin pahinta, siinä piileekin varsinainen vaara. Kaikki näet tapahtuu maankamaran alla, ja koko hiekkaranta on silloin veden kyllästämä. Ja kun silloin aikoo ajaa sellaista hiekkarantaa, joka ei enää ole mikään ranta, niin siihen vajoo kuin suohon.»
»Sen tunnen», virkkoi Effi vilkkaasti. »Sama juttu kuin meidän järvellämme.» Kaikesta pelokkuudesta huolimatta hänen mielensä kävi yhtäkkiä alakuloisen iloiseksi.
Keskustelun vielä jatkuessa oli Crampas noussut reestään ja lähtenyt kauimpana seisovan Gieshüblerin reen luo sopiakseen Innstettenin kanssa siitä, mitä nyt oikeastaan oli tehtävä. Knut, sanoi hän, tahtoi uskaltaa, mutta Knut oli tyhmä eikä ymmärtänyt asiaa ollenkaan, joten ratkaisusta tuli pitää huolta niiden, jotka olivat täällä kotonaan. Crampas hämmästyi kovin kuullessaan Innstetteninkin puoltavan uskaltamista: oli välttämättä yritettävä vielä kerran… Innstetten sanoi tietävänsä, että asia toistui joka kerta: täkäläiset ihmiset olivat taikauskoisia ja arkailivat ennakolta, vaikka asia ei suuriakaan merkinnyt. Ei Knutin, joka ei asiaa ymmärtänyt, vaan Krusen piti yrittää vielä kerran ja Crampasin sillävälin nousta naisten rekeen (siellä oli vielä vapaana pieni takaistuin) ollakseen saatavissa, jos reki kaatuisi. Se oli hänen mielestään pahinta, mitä saattoi tapahtua.
Tätä Innstettenin viestiä tuoden ilmaantui nyt Crampas molempien naisten luo ja nauraen tehtävänsä suoritettuaan sijoittui aivan saamiensa ohjeiden mukaisesti pienelle takaistuimelle, joka ei oikeastaan ollut mikään muu kuin veralla päällystetty piena. Hän huusi Kruselle: »Nyt eteenpäin, Kruse!»
Kruse olikin jo peräännyttänyt hevoset sata askelta taaksepäin ja toivoi tuimasti ajaen saavansa reen onnellisesti kulkemaan; mutta heti sohjopaikkaan tultuaan hevoset vajosivat hiekkaan nilkkaluita myöten ja syvemmällekin, joten oli vaikea saada niitä enää peräytymään.
»Ei käy päinsä», sanoi Crampas, ja Kruse nyökkäsi.
Tämän tapahtuessa olivat vihdoin saapuneet vaunutkin, Grasenabbien ajoneuvot ensimmäisinä, ja kun Sidonie, lyhyesti Effiä kiitettyään, oli sanonut hyvästi ja asettunut vaunuihin vastapäätä isäänsä, joka tuprutteli sauhuja turkkilaisesta piipustaan, vierivät vaunut muitta mutkitta päin Schloonia; hevoset vajosivat syvään, mutta pyörät auttoivat helposti suoriutumaan kaikesta vaarasta, ja ennenkuin oli kulunut puoli minuuttia, ajoivat Grasenabbit jo hyvää vauhtia eteenpäin pahan paikan toisella puolen. Toiset vaunut kulkivat samaa tietä. Effi katseli heidän jälkeensä tuntien vienoa kateutta. Ei kuitenkaan kauan, sillä reessämatkustavillekin oli sillävälin keino keksitty, yksinkertaisesti siten, että Innstetten oli päättänyt luopua enemmistä uhkayrityksistä ja valita rauhallisemman keinon: kiertotien. Siis juuri sen, jota Sidonie oli heti aluksi ehdotellut. Oikealta kaikui piirineuvoksen nimenomainen kehoitus pysytellä toistaiseksi tällä puolen ja seurata häntä rantasärkkien halki kauempana sijaitsevalle lankkusillalla saakka. Kun molemmille ajomiehille, Knutille ja Kruselle, oli annettu asianmukaiset määräykset, astui majuri, joka oli laskeutunut maahan samalla kuin Sidonie ja häntä auttaakseen, jälleen Effin luo ja virkkoi: »Minä en voi jättää teitä yksin, armollinen rouva.»
Effi epäröi hetkisen, mutta siirtyi sitten nopeasti toiselle laidalle, ja Crampas sijoittui hänen vasemmalle puolelleen.
Kaikki tuo olisi voitu tulkita väärin, mutta Crampas itse oli liian hyvä naistentuntija selittääkseen asiaa vain itserakkautensa mukaisesti. Hän huomasi selvästi Effin menettelevän siten vain siitä syystä, että se oli asiain tällä kannalla ollen ainoa oikea menettelytapa. Effin oli mahdoton kieltää häntä liittymästä seuraansa. Ja niin lähdettiin kiitämään molempien toisten rekien jälkeen, yhä vedenjuoksun viertä, jonka toisella rannalla näkyi tumma metsä. Effi katseli sinne ja otaksui, että matka tulisi lopulta jatkumaan maanpuolista metsänrantaa noudattaen, siis aivan samaa tietä, jota oli aamupuolella tulomatkalla ajettu. Mutta Innstetten oli sillävälin suunnitellut toisin, ja samana hetkenä, jolloin hänen rekensä kulki lankkusillan yli, hän jätti metsän ulkoreunaa kulkevan tien sivulleen ja ohjasi hevoset toiselle, kapeammalle tielle, joka johti suoraan metsän läpi. Effi säikähti. Aikaisemmin oli hänen ympärillään ollut ilmaa ja valoa, mutta nyt se oli ohi, ja tummat latvukset kaartuivat hänen yläpuolellaan. Hän alkoi vapista ja puristi sormensa yhteen ikäänkuin tahtoen siten itseänsä tukea. Ajatukset ja kuvat kiitivät kilvan hänen mielessään, ja eräänä kuvana oli mummo siitä runoelmasta, jonka nimi oli »Jumalan muuri», ja samoinkuin mummo oli rukoillut, samoin rukoili nyt Effi Jumalaa rakentamaan suojelevan muurin hänen ympärilleen. Pari kolme kertaa sanat tulivat hänen huulilleen, mutta yhtäkkiä hän tunsi, että ne olivat kuolleita sanoja. Hän pelkäsi, mutta oli samalla ikäänkuin loihdun vallassa eikä tahtonut siitä vapautua.
»Effi», kuului hiljaa hänen korvaansa, ja hän kuuli äänen värisevän. Sitten Crampas tarttui hänen käteensä, irroitti sormet toisistaan ja peitti ne kuumin suudelmin. Effistä tuntui kuin täytyisi kohta vaipua tainnoksiin.
Kun hän jälleen avasi silmänsä, oli ehditty pois metsästä, ja vähän matkan päästä edeltä kuului toisten rekien kellojen helinä. Se kaikui yhä kuuluvammin, ja kun Utpatelin myllyn luona käännyttiin rantasärkiltä kaupunkiin, lepäsivät tien vieressä oikealla pienet rakennukset lumisine kattoineen.
Effi katsahti ympärilleen, ja seuraavana hetkenä reki pysähtyi piirineuvoksen talon eteen.