KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Effi oli itseensä tyytymätön ja iloitsi siitä, että nuo yhteiset retket nyt keskeytyivät koko talven ajaksi… Muistellessaan mitä kaikkien kuluneiden viikkojen ja päivien aikana oli puhuttu, käsitelty ja vihjauksin, mainittu, hän ei keksinyt mitään, mistä olisi nimenomaan voinut itseään moittia. Crampas oli älykäs mies, kokenut, humoristinen, vapaa, vapaa hyvässäkin merkityksessä, ja olisi ollut pikkumaista ja vaivaista, jos Effi olisi hänen seurassaan jäykistänyt itsensä ja noudattanut joka hetki ankaria sopivaisuussääntöjä. Ei, Effi ei voinut moittia itseään siitä, että oli suostunut noudattamaan hänen sävyänsä, mutta siitä huolimatta hänen mielessään oli vieno sivuutetun vaaran tunto ja hän onnitteli itseään, että kaikki, kuten hän otaksui, nyt oli ohi. Taajempaa toistensa kohtaamista en famille näet ei käynyt ajatteleminenkaan, sen tekivät Crampasin kotoiset olot melkein mahdottomaksi, ja tapaamiset lähiseudun aatelisten luona voivat seuraavan talven kuluessa olla vain harvalukuiset ja ohimenevät. Effi oli yhä tyytyväisempi kaikkea tuota ajatellessaan ja huomasi vihdoin, ettei hänen lopultakaan ollut erikoisen vaikea luopua siitä, mitä majurin kanssa seurusteleminen hänelle tarjosi. Lisäksi tuli se seikka, että Innstetten ilmoitti Varzininmatkojen jäävän tänä vuonna pois ohjelmasta, koska ruhtinaan asuinpaikkana tuli nyt olemaan Friedrichsruh, johon hän tuntui yhä enemmän kiintyvän. Toisaalta Innstetten tuota pahoitteli, toisaalta sanoi sen olevan mieluista, koska hän nyt voi omistaa aikansa kokonaan perheelleen — jos Effi halusi, voisivat he ajatuksissaan suorittaa vielä kerran Italianmatkansa Innstettenin muistiinpanojen nojalla. Hänen mielestään sellainen kertaaminen oikeastaan oli pääasia, sen nojalla ihminen vasta pysyvästi omaksui kaikki näkemänsä, ja sellaisetkin asiat, joita tuskin tiesi mielessään piilevän, tulivat vasta sellaisten jälkeenpäin suoritettujen tutkimusten varassa täysin tietoisiksi ja omiksi. Innstetten selitti asiaa laajemminkin ja lisäsi, että Gieshübler, joka tunsi koko »Italian saappaan» aina Palermoon saakka, oli pyytänyt saada olla hänkin läsnä. Effi, jolle aivan tavallinen juttelu-ilta ilman »Italian saapasta» (oli näet määrä katsella valokuvia) olisi ollut verrattomasti mieluisempi, vastasi hieman väkinäisesti. Mutta Innstetten, joka oli oman suunnitelmansa lumoissa, ei huomannut mitään, vaan jatkoi: »Gieshübler ei tietenkään ole ainoa läsnäolija, Roswithan ja Annin täytyy olla heidänkin mukana, ja kun ajattelen, kuinka livumme pitkin Canale grandea ja kuulemme aivan loitolta gondolierein laulun Roswithan kumartuessa kolmen askelen päässä meistä Annin yli esittäen omia viisujansa, niin luulenpa siitä voivan koitua kauniita talvi-iltoja sinun istuessasi siinä kutomassa minulle isoa talvimyssyä. Mitä siitä arvelet, Effi?»

Näitä illanviettoja ei ainoastaan suunniteltu, ne aloitettiinkin ja olisivat kaiken todennäköisyyden mukaan jatkuneet monet viikot, ellei viaton, vaaraton Gieshübler, joka oli erinomaisen haluton kaksimieliseen toimintaan, sittenkin olisi yrittänyt palvella kahta herraa. Toinen oli Innstetten, toinen Crampas, ja jos hän jo Effin vuoksi mitä vilpittömintä iloa tuntien noudatti Innstettenin kutsua italialaisiin illanviettoihin, oli hänen ilonsa Crampasia totellessaan vieläkin suurempi. Crampasin suunnitelmien mukaan näet oli esitettävä jo ennen joulua »Askel tieltä», ja kun kolmas italialainen ilta oli tulossa, Gieshübler käytti hyväkseen tilaisuutta puhuakseen asiasta Effin kanssa, jonka oli määrä näytellä Ellan osaa.

Effi oli kuin sähköistynyt; mitäpä merkitsivätkään tuon rinnalla Padua ja Vicenza! Effi ei huolinut uudelleen lämmitetystä, hän kaipasi raikkautta, asiain vaihtelua. Ikäänkuin jokin sisäinen ääni olisi kehoittanut häntä varomaan, hän kumminkin kysyi kesken iloista kiihtymystään: »Onko tämän suunnitelman laatinut majuri?»

»On. Tiedättehän, armollinen rouva, että hän valittiin yksimielisesti huvikomiteaan. Voimme vihdoinkin toivoa hupaista talvikautta. Hän on siihen toimeen kuin luotu.»

»Tuleeko hänkin esiintymään näytelmässä?»

»Ei, hän on kieltäytynyt. Valitettavasti, täytyy sanoa. Osaahan hän mitä tahansa ja olisi varmaan esittänyt Arthur von Schmettwitzin osan oivallisesti. Hän on vain ottanut pitääkseen huolta ohjauksesta.»

»Sitä pahempi.»

»Sitä pahempi?» toisti Gieshübler.

»Ah, älkää huoliko suhtautua siihen niin juhlallisesti; se on pelkkä puheenparsi, joka oikeastaan merkitsee vastakohtaansa. Toisaalta on myönnettävä, että majuri on väkivaltainen, tekee mielellään päätöksiä toisen mieltä kysymättä. Ja näyteltävä on niinkuin hän tahtoo eikä niinkuin itse haluaa.»

Gieshübler puhui enemmänkin ja joutui yhä vaikeampiin ristiriitoihin.

* * * * *

»Askel tieltä» tuli tosiaankin esitetyksi. Oli aikaa vain runsaasti kaksi viikkoa (viimeinen viikko joulun edellä ei tullut kysymykseen), kaikki ponnistelivat parhaansa mukaan, ja se onnistui erinomaisesti; näyttelijöille, erittäinkin Effille, osoitettiin suurta suosiota. Crampas oli tosiaankin tyytynyt ohjaamiseen, ja vaikka hän olikin suhtautunut ankarasti kaikkiin toisiin, Effin näyttelemiseen hän ei ollut harjoituksissa ollenkaan kajonnut. Mahdollista, että Gieshübler oli hänelle kertonut keskustelustaan Effin kanssa, mahdollista myös, että hän oli itse huomannut Effin pyrkivän hänestä loittonemaan. Ja hän oli kyllin älykäs ja kyllin hyvä naisten tuntija ollakseen häiritsemättä luonnollista kehityskulkua, jonka kokemustensa nojalla liiankin hyvin tunsi.

Teatteri-iltana erottiin toisistaan myöhään; oli jo keskiyö, kun Innstetten ja Effi saapuivat jälleen kotiin. Johanna oli vielä valveilla ollakseen apuna, ja Innstetten, joka hyvinkin ylpeili nuoresta puolisostaan, kertoi Johannalle, kuinka viehättävältä armollinen rouva oli näyttänyt ja kuinka hyvin hän oli näytellyt. Vahinko, ettei hän ollut tullut tuota aikaisemmin ajatelleeksi, Christel ja Johanna, vieläpä vanha kurnuttaja rouva Krusekin, olisivat voineet varsin hyvin olla soittoparvekkeella katselemassa; siellä oli ollut paljonkin väkeä. Sitten Johanna poistui, ja Effi, joka oli väsynyt, meni levolle. Mutta Innstetten, joka tahtoi vielä jutella, siirsi tuolinsa luo ja asettui vaimonsa vuoteen viereen häntä ystävällisesti silmäillen ja hänen kättään pidellen.

»Niin, Effi, se oli kaunis ilta. Sievä kappale huvitti minua. Ja ajattelehan, sen tekijä on oikeusneuvos, oikeastaan ihan uskomatonta. Ja lisäksi Königsbergistä. Mutta kaikkein eniten minua ilahdutti viehättävä pikku vaimoni, joka sai kaikki päästä pyörälle.»

»Ah, Geert, älä puhu niin. Minä olen jo riittävästi itserakas.»

»Riittävästi itserakas, voipa niin olla. Mutta et läheskään niin itserakas kuin toiset. Ja se on sinun seitsemän kauneutesi…»

»Seitsemän kauneutta on kaikilla.»

»… Minä erehdyin sanoessani; voit hyvinkin kertoa luvun itsellään.»

»Kuinka kohtelias oletkaan, Geert. Ellen sinua tuntisi, voisin pelätä.
Vai piileekö asian pohjalla tosiaankin jotakin?»

»Onko omatuntosi rauhaton? Itse oven takana seisonut?»

»Ah, Geert, minä olen tosiaankin levoton.» Effi kohottautui vuoteessaan ja silmäili miestään jäykin katsein. »Kutsunko vielä Johannan ja pyydän häntä toimittamaan teetä? Sinä juot sitä mielelläsi ennen makuulle menoa.»

Innstetten suuteli hänen kättänsä. »Ei, Effi. Puolenyön jälkeen ei keisarikaan voi enää vaatia teetä, ja tiedäthän, etten tahdo vaivata väkeäni enemmän kuin on välttämätöntä. Ei, minä en tahdo mitään muuta kuin katsella sinua ja iloita siitä, että olet minun. Toisinaan ihminen tuntee voimakkaammin, millainen aarre on hänen hallussaan. Voisithan olla sellainenkin kuin rouva Crampas rukka; hän on kamala nainen, ei kenellekään ystävällinen, ja sinut hän olisi mieluimmin tuhonnut Jumalan maan päältä.»

»Ah, mitä ajatteletkaan, Geert; tuo on jälleen vain sinun kuvitteluasi.
Naisrukka! Minä en ole mitään huomannut.»

»Koska et mitään sellaista huomaa. Mutta asia oli niinkuin sanon: Crampas parka oli senvuoksi ihan hämillään, vältteli sinua aina ja tuskin katsahtikaan sinuun. Sehän on aivan luonnotonta, sillä ensinnäkin hän on naisten mies ja toiseksi hänen intohimonaan ovat nimenomaan sinunlaisesi naiset. Ja lyönpä vetoa, että sen asian tietää kaikkein parhaiten pikku vaimoni itse. Tarvitsee vain ajatella, kuinka loru luisti — anteeksi — kun hän aamuisin ilmaantui kuistikolle tai kun ratsastimme rannalle tai olimme kävelemässä aallonmurtajalla. Asia on niinkuin sinulle sanon: hän ei tänään uskaltanut, pelkäsi eukkoansa. Ja minä en voi häntä siitä moittia. Majurin rouva on hieman meidän rouva Krusea muistuttava ja jos minun olisi valittava jompikumpi, en tiedä kumman heistä ottaisin.»

»Minä kyllä tietäisin; onhan siinä sentään eroa. Majurin rouva rukka on onneton, rouva Kruse on kaamea.»

»Ja sinä taivut enemmän onnettomaan?»

»Aivan varmaan.»

»Kuulehan, tuo on makuasia. Huomaa helposti, ettet ole vielä ollut onneton. Crampas muuten osaa mainiosti pujahduttaa piiloon eukkonsa. Hän keksii jos jotakin jättääkseen hänet kotiin.»

»Mutta tänään hän oli läsnä.»

»Niin, tänään. Ei käynyt toisin päinsä. Mutta minä sovin hänen kanssaan siitä, että lähdemme kolmantena juhlapäivänä ylimetsänhoitaja Ringin luo, hän, Gieshübler ja pastori, ja olisitpa nähnyt, kuinka taitavasti hän todisti, että hänen, rouvan, oli jäätävä kotiin.»

»Tuleeko siis retkelle vain herroja?»

»Eipä suinkaan. Siinä tapauksessa en minäkään huolisi lähteä. Sinä tulet mukaan ja vielä pari kolme rouvaa puhumattakaan tiloilla olevista.»

»Mutta silloinhan hän, tarkoitan Crampasta, menettelee rumasti, ja sellainen menettely kostaa aina itsensä.»

»Niin, kerran se maksetaan. Mutta luulenpa, että ystävämme kuuluu niihin, jotka eivät kasvata itselleen harmaita hiuksia tulevaisten tapahtumien vuoksi.»

»Pidätkö häntä huonona?»

»En, en huonona. Melkein päinvastoin; joka tapauksessa hänellä on hyvät puolensa. Mutta hän on sellainen puoli-puolalainen, häneen ei voi oikein luottaa, oikeastaan ei missään asiassa, kaikkein vähimmin, kun ovat kysymyksessä naiset. Pelaajaluonne. Hän ei istu pelipöydän ääressä, mutta pelaa alinomaa uhkapeliä elämässä, ja häntä täytyy pitää aina silmällä.»

»Olen iloinen siitä, että tuon minulle sanot. Minä olen varuillani hänen seurassaan.»

»Tee niin. Mutta ei liiaksi; silloin se ei auta ollenkaan. Luontevuus on aina parasta, ja tietenkin kaikkein parasta luonne ja lujuus ja, jos saan käyttää sellaista jämeätä sanaa, puhdas mieli.»

Effi katseli häntä suurin silmin. Sitten hän sanoi: »Niin, epäilemättä. Mutta älä huoli nyt enää puhua, kun sitäpaitsi koskettelet vain sellaisia asioita, jotka eivät voi tehdä mieltäni oikein iloiseksi. Tiedätkö, minusta tuntuu kuin kuulisin tanssia yläkerrasta. Merkillistä, että se yhä toistuu. Ajattelin, että se oli pelkkää leikintekoa sinun taholtasi.»

»Niin en sentään tahdo sanoa, Effi. Mutta olipa miten tahansa, täytyy pysyä järjestyksessä ja pitää huoli siitä, ettei tarvitse pelätä.»

Effi nyökkäsi ja johtui samassa jälleen ajattelemaan, kuinka Crampas oli puhunut hänen miehestään »kasvattajana».

* * * * *

Jouluaatto tuli ja meni samoinkuin edellisenä vuotena; Hohen-Cremmenistä saapui lahjoja ja kirjeitä, Gieshübler oli jälleen muistanut lähettää onnittelusäkeensä, ja serkku Briest lähetti kortin: lumisen maiseman sähkölennätinpylväineen, joiden langalla istua kyyhötti lintuparka. Anniakin varten oli juhlaa järjestetty, oli kuusi kynttilöineen, ja lapsi pyrki käsin niitä tavoittamaan. Innstetten oli luonteva ja hilpeä, näytti nauttivan kotoisesta onnestaan ja askarteli ahkerasti lapsen kanssa. Roswitha oli ihmeissään nähdessään armollisen herran niin hellänä ja samalla hilpeänä. Effikin puhui ja nauroi paljon, mutta se ei kummunnut sisimmästä sielusta. Hän tunsi mielensä masentuneeksi, mutta ei oikein tietänyt, ketä oli siitä syytettävä, Innstetteniä vaiko itseään. Crampasilta ei ollut saapunut minkäänlaista joulutervehdystä; oikeastaan asia oli Effin mieleen, mutta toisaalta taas ei: hänen huomaavaisuutensa herätti eräänlaista pelkoa, ja hänen välinpitämättömyytensä sai alakuloiseksi. Effi oivalsi, ettei kaikki ollut niin kuin olisi olla pitänyt.

»Sinä olet kovin levoton», sanoi vihdoin Innstetten.

»Niin. Kaikki ihmiset ovat minulle erittäin suopeat, eniten sinä; se rasittaa mieltäni, koska tunnen etten sitä ansaitse.»

»Sellaisilla asioilla ei saa itseään kiusata, Effi. Onhan lopultakin laita niin, että ihminen ansaitsee, mitä; kerran on saanut.»

Effi kuunteli tarkkaavasti, ja hänen paha omatuntonsa sai hänet kysymään itseltään, oliko Innstetten käyttänyt tahallaan tuollaista kaksimielistä sanantapaa.

Myöhään illalla tuli pastori Lindequist onnittelemaan ja vielä tiedustelemaan Uvaglan metsänhoitajan luo tehtävän retken yhteydessä olevia seikkoja. Oli tietenkin kysymys rekiretkestä. Crampas oli tarjonnut hänelle paikan reessään, mutta majuri, enempää kuin hänen palvelijansakaan, jonka oli kaiken muun ohella pidettävä huolta ajomiehen toimesta, ei tuntenut tietä, joten oli kenties parasta lähteä matkaan yhdessä, piirineuvoksen reki edellä ja Crampasin sen jäljessä. Luultavasti myöskin Gieshüblerin. Mirambo, jonka haltuun muuten ylen varovainen Alonzo jostakin käsittämättömästä syystä tahtoi nyt itsensä uskoa, tunsi tien luultavasti vieläkin huonommin kuin kesakkonaamainen Treptowin ulaani. Innstetten, jota nuo pienet vaikeudet huvittivat, suostui kohta Lindequistin ehdotukseen ja järjesti asian siten, että hän tulisi ajamaan täsmälleen kello kahden aikaan torin yli ja viipymättä käymään retken johtoon.

Tämän sopimuksen mukaisesti sitten meneteltiin, ja kun Innstetten täsmälleen kello kahden aikaan ajoi torin yli, tervehti Crampas reestään Effiä ja lähti sitten ajamaan jäljessä. Pastori istui hänen vieressään. Sitten seurasi Gieshüblerin reki, siinä itse Gieshübler ja tohtori Hannemann, edellinen hienoissa näädännahkaturkeissa, jälkimmäinen karhunnahkaisissa, jotka helposti havaitsi ainakin kolmekymmentä vuotta palvelleiksi. Hannemann näet oli nuoruudessaan ollut erään Grönlannin-kulkijan laivalääkärinä. Mirambo istui edessä, hieman levottomana, koska ajomiehenä oleminen oli hänelle outoa, kuten Lindequist oli aivan oikein otaksunut.

Jo parin minuutin kuluttua oli ehditty Utpatelin myllyn ohi.

Kessinin ja Uvaglan välillä (missä tarun mukaan oli sijainnut vendien temppeli) oli vain suunnilleen tuhannen askelen levyinen, mutta hyvinkin puolentoista peninkulman pituinen metsäsarka, jonka toisella pitkällä sivulla oli meri, toisella taas aina näkörantaan saakka leviävä, erinomaisen hedelmällinen ja hyvin viljelty maa-alue. Metsän sisälaitaa kiitivät nyt eteenpäin reet, joiden edellä vähässä matkassa näkyi pari vanhaa kuomuvaunua, joissa kaiken todennäköisyyden mukaan istui toisia metsänhoitajan luo kutsuttuja vieraita. Toiset noista kieseistä olivat korkeiden pyöriensä nojalla selvästi tunnettavissa, ne olivat Papenhagenin. Luonnollisesti. Güldenkleetä pidettiin piirikunnan parhaana puhujana (Borckea, jopa Grasenabbiakin parempana), joten hän ei saanut hevin puuttua juhlatilaisuuksista.

Matka sujui nopeasti — edellä ajavatkin koettivat parastaan, jotteivät jäisi jälkeen — ja niin oltiin jo kolmen aikaan metsänhoitajan luona. Ring, pulska sotilaallisesti katsahtava herra viidennellä vuosikymmenellään, oli ollut mukana ensimmäisellä Schleswigin-retkellä Wrangelin ja Boninin johdossa ja oli kunnostautunut Danewerkin valloituksessa. Hän seisoi nyt talonsa ovella ottaen vastaan vieraita, jotka päällysvaatteensa riisuttuaan ja talon rouvaa tervehdittyään ensi työkseen istuutuivat pitkän kahvipöydän ääreen, jolle oli taidokkaasti ladottu kokonaisia kakkupyramidejä. Ylimetsänhoitajan rouva, luonnostaan erittäin pelokas, ainakin erittäin helposti hämilleen joutuva nainen, osoittautui talon emäntänäkin sellaiseksi, ja tämä seikka ilmeisesti harmitti erinomaisen itserakasta ylimetsänhoitajaa, joka harrasti varmuutta ja terävyyttä. Onneksi hänen harminsa ei purkautunut, sillä sitä, mitä hänen puolisoltaan puuttui, oli sitä enemmän hänen tyttärissään, kuvankauniissa neljän- ja kolmentoista vuoden ikäisissä tytöissä, jotka olivat tulleet isäänsä. Varsinkin vanhempi, Cora, keimaili heti Innstettenille ja Crampasille, ja molemmat suostuivat heti asiaan. Effi oli siitä harmissaan ja häpesi jälleen harmitteluansa. Hän istui Sidonie Grasenabbin vieressä ja virkkoi: »Merkillistä, tuollainen olin minäkin neljäntoista ikäisenä.»

Effi oli odottanut vieruskumppaninsa väittävän vastaan tai ainakin tekevän rajoituksia. Mutta sen sijaan lausui Sidonie: »Sen uskon».

»Heidän isänsä kasvattaa heitä väärin», jatkoi Effi puolittain hämillään vain jotakin sanoakseen.

Sidonie nyökkäsi. »Sepä se. Ei ole kuria. Se on aikamme tunnuksena.»

Effi ei virkkanut enempää.

Kahvi oli pian nautittu. Noustiin ja lähdettiin puoli tuntia kestävälle kävelyretkelle ympäröivään metsään, lähinnä erään aitauksen luo, jossa oli kesyä riistaa. Cora avasi ristikkoportin, ja oli tuskin astunut sisään, kun jo tuli kauriita luo. Se oli oikeastaan viehättävää, ihan kuin satua. Mutta itserakas nuori tyttö, joka oli tietoinen siitä, että muodosti kauriittensa keralla ihailtavan elävän kuvan, ei kumminkaan herättänyt puhdasta vaikutelmaa, kaikkein vähimmin Effissä. »Ei», ajatteli hän, »tuollainen en sentään ole ollut. Minulta on kenties puuttunut kuria, kuten tuo kauhea Sidonie äsken huomautti, kentiespä vielä muutakin. Minulle oltiin kotona liian hyviä, minua rakastettiin liiaksi. Mutta sen saanen sanoa, etten ole milloinkaan teeskennellyt. Se oli aina Huldan asiana. Senvuoksi hän ei minua miellyttänytkään, kun hänet tänä kesänä näin jälleen.»

Metsänhoitajan asunnolle palattaessa alkoi sataa? lunta. Crampas lyöttäytyi Effin seuraan ja lausui hänelle valittelunsa sen johdosta, ettei ollut saanut aikaisemmin tilaisuutta tervehtiä häntä. Samalla hän osoitti putoavia suuria lumihiuteita ja sanoi: »Jos tätä jatkuu, niin lumisade tukkii meiltä paluutien.»

»Se ei olisi pahinta. Sellaiseen tapahtumaan liittyy mielessäni vanhoista ajoista mieluisa suojan ja avun mielikuva.»

»Tuo on minulle uutta, armollinen rouva.»

»Niin», jatkoi Effi yrittäen nauraa, »mielikuvat ovat omituisia asioita; me emme muodosta niitä itsellemme vain sen nojalla, mitä olemme henkilökohtaisesti kokeneet, vaan myöskin sen varassa, mitä olemme joskus kuulleet tai sattumalta saaneet tietoomme. Te olette paljon lukenut, majuri, mutta näyttääpä siitä, että minä tunnen erään teille vieraan runon — tosin ei Heinen sepittämää, en mitään 'Meren aavetta' enkä 'Vitzliputslia'. Runoni nimenä on 'Jumalan muuri', ja sen opetti minulle Hohen-Cremmenin pastori monta vuotta sitten, kun olin vielä aivan pieni.»

»'Jumalan muuri'», toisti Crampas. »Sievä nimi; ja millainen on sisältö?»

»Pieni tarina, aivan lyhyt. Oli sota jossakin, talvisotaretki, ja eräs vanha leski, joka ankarasti pelkäsi vihollista, rukoili Jumalaa 'rakentamaan muurin hänen ympärilleen varjelukseen häntä hyökkääjiltä, ja Jumala antoi asumuksen peittyä lumeen, ja vihollinen kulki sen ohi.»

Crampas ilmeisesti hämmästyi ja vaihtoi puheenaihetta.

Hämärtyessä kaikki olivat ehtineet takaisin ylimetsänhoitajan asuntoon.