SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Takaisin ehdittäessä kello löi kaksi. Crampas sanoi hyvästi ja ratsasti kaupunkiin pysähtyen siellä torin varrella sijaitsevan asuntonsa eteen. Effi vaihtoi vaatetusta ja yritti nukkua, mutta se ei ottanut onnistuakseen, sillä hänen apeutensa oli väsymystäkin voimakkaampi. Se seikka, että Innstetten piti varalla kummitusta, jottei asuisi aivan tavallisessa talossa, kävi vielä laatuun, se sointui hänen taipumukseensa erottua ihmisten suuresta joukosta; mutta toinen seikka, että hän käytteli kummitusta kasvatuskeinona, oli sentään paha ja melkein loukkaavakin. Ja Effi oli selvillä siitä, että 'kasvatuskeino' oli aivan liian lievä nimitys; Crampas oli tarkoittanut paljoa enempää, eräänlaista pelosta johtuvaa ja laskelmiin nojautuvaa asiain järjestelyä. Siitä puuttui kaikki sydämen hyvyys ja se lähenteli julmuutta. Veri syöksähti Effin päähän, hän puristi pienen kätensä nyrkkiin ja aikoi suunnitella jotakin, mutta samassa hänen jo täytyi nauraa. »Olenpa lapsellinen houkkio! Kuka takaa minulle, että Crampas on oikeassa? Crampas on hupainen, koska juoruilee, mutta hän on epäluotettava ja pelkkä hulluttelija, joka ei kelpaa Innstettenille kyytipojaksikaan.»
Samassa ajoi oven eteen Innstetten, joka palasi tänään tavallista varhemmin. Effi hypähti seisaalleen käydäkseen tervehtimään häntä jo eteisessä ja oli sitä hellempi, kun tunsi olevansa velvollinen hyvittämään jotakin. Täydellisesti hän ei kumminkaan kyennyt torjumaan, mitä Crampas oli sanonut, ja kesken hellyydenosoituksiaan ja näennäisin mielenkiinnoin kuunnellessaan hän kuuli yhä uudelleen mielessään soivan: »Siis laskelmiin perustuva kummitus, kummitus, jonka asiana on pitää sinua kurissa.»
Lopulta hän asian unohti ja tyytyi luontevasti häntä kuuntelemaan.
* * * * *
Marraskuu oli ehtinyt keskivaiheilleen, ja myrskyksi kiihtyvä luodetuuli puski puolitoista vuorokautta niin itsepintaisesti päin aallonmurtajia, että yhä enemmän patoutuva Kessine-joki tulvi yli äyräittensä ja virtasi kaduille. Aikansa raivottuaan rajuilma kuitenkin lauhtui, ja sitten tuli vielä muutamia aurinkoisia myöhäissyksyn päiviä. »Kukapa tietää, kuinka kauan ne kestävät», sanoi Effi Crampasille, ja niin päätettiin lähteä seuraavana aamupäivänä vielä kerran ratsastajaan; Innstettenkin, jolla oli vapaapäivä, lupasi lähteä mukaan. Matkan oli määrä suuntautua jälleen aallonmurtajien luo, siellä astuttaisiin satulasta, käyskeltäisiin hieman rannalla ja nautittaisiin vihdoin aamiaista rantasärkkien suojassa, missä oli tyven.
Määrättynä hetkenä ratsasti Crampas piirineuvoksen talon eteen; Kruse piteli armollisen rouvan hevosta, ja Effi, joka nopeasti nousi satulaan, pyysi samalla Innstettenin puolesta anteeksi, että hän oli sittenkin estynyt: edellisenä yönä oli jälleen ollut suuri tulipalo Morgenitzissä — kolmas kolmen viikon aikana, siis murhapoltto — ja hänen oli täytynyt lähteä sinne, valitettavasti, sillä hän oli kovin iloinnut tästä ratsastusretkestä, joka todennäköisesti tulisi ole maan viimeinen tänä syksynä.
Crampas lausui valittelunsa, kenties vain jotakin sanoakseen tai kenties vilpittömästikin, sillä vaikka hän olikin häikäilemätön ritarillisissa lemmenseikkailuissaan, hän oli toisaalta myöskin hyvä toveri. Kaikki tietenkin aivan pinnallista. Ystävän auttaminen ja viiden minuutin kuluttua hänen pettäminen, olivat asioita, jotka hyvin sointuivat hänen kunniakäsitteeseensä. Hän menetteli kummassakin tapauksessa uskomattoman hyvätuulisesti.
Ratsastus suuntautui nyt kuten ainakin läpi Plantaašin. Rollo oli jälleen etunenässä, sitten tulivat Crampas ja Effi, sitten Kruse. Knut ei ollut mukana.
»Minne olette Knutin jättänyt?»
»Hänessä on sikotauti.»
»Merkillistä», nauroi Effi. »Oikeastaan hän näytti aina sellaiselta.»
»Aivan oikein. Mutta näkisittepä hänet nyt! Tai paremmin varokaa näkemästä. Sikotauti on tarttuvaa pelkästä näkemästä.»
»Enpä usko.»
»On paljon asioita, joita nuoret naiset eivät usko.»
»Ja toisaalta he uskovat paljon sellaista, mitä heidän ei pitäisi uskoa.»
»Oliko tuo tarkoitettu minua varten?»
»Ei.»
»Vahinko.»
»Tuo 'vahinko' sopii teille erinomaisesti. Luulenpa tosiaankin, majuri, että pitäisitte ihan luonnollisena asiana, jos tunnustaisin teille rakkauteni.»
»Niin pitkälle en tahdo mennä. Mutta haluaisinpa nähdä sen, joka ei sellaista itselleen toivoisi. Ajatukset ja toivelmat ovat tullivapaat.»
»Siitä sopii kiistellä. Sitäpaitsi on olemassa eroa ajatusten ja toivelmien välillä. Ajatukset ovat yleensä jotakin sellaista, mikä sijaitsee vielä taka-alalla, mutta toivelmat ovat tavallisesti jo huulilla.»
»Kunhan ette olisi lausunut juuri tuota vertausta!»
»Ah, Crampas, te olette… te olette…»
»Narri.»
»Ette suinkaan. Te liioittelette jälleen. Mutta te olette jotakin muuta. Hohen-Cremmenissä sanottiin aina, ja minä sanoin muiden mukana, ettei ole olemassa mitään itserakkaampaa kuin kahdeksantoista vuoden ikäinen husaarivänrikki…»
»Entä nyt?»
»Nyt sanon, ettei ole mitään itserakkaampaa kuin neljänkymmenenkahden vuoden ikäinen maanpuolustusväen majuri.»
»Ne kaksi vuotta, jotka armollisesti iästäni vähennätte, korjaavat kohta asian — suutelen kättä.»
»Niin, 'suutelen kättä', siinä on sana, joka sopii teille mainiosti.
Se on wieniläistä. Ja wieniläiset minä olen oppinut tuntemaan
Karlsbadissa, neljä vuotta sitten; he liehakoivat minua, neljäntoista
vuodet ikäistä tyttölasta. Mitä kaikkea siellä kuulinkaan!»
»Ette varmaankaan enempää kuin oli oikeus ja kohtuus.»
»Jos niin olisi laita, täytyisi sen, mikä minua imartelee, olla verrattain säädytöntä… Mutta katsokaahan noita reimareita, kuinka ne uivat ja tanssivat! Pienet punaiset liput on niistä poistettu. Tänä kesänä, uskaltaessani muutamia kertoja liikkua rannalla saakka, ajattelin aina: tuolla on Vineta, sen täytyy olla tuolla, torninhuiput näkyvät…»
»Se johtuu siitä, että tunnette Heinen runon.»
»Minkä?»
»Vinetaa koskevan.»
»En, sitä en tunne; tunnen yleensäkin vain vähän, Valitettavasti.»
»Vaikka teillä on Gieshübler ja lukukerho! Heine onkin muuten antanut runolleen toisen nimen, luullakseni 'Meren aave' tai jotakin sentapaista. Mutta Vinetaa hän on tarkoittanut. Ja hän itse — suokaa anteeksi, että tässä muitta mutkitta selostan runon sisältöä — runoilija makaa sen paikan yli kuljettaessa laivankannella, katselee alas syvyyteen ja näkee kapeita keskiaikaisia katuja ja myssypäisiä astua sipsuttelevia naisia, joilla on kaikilla virsikirjat käsissä, ja kaikki ovat menossa kirkkoon, ja kaikki kellot soivat. Ja kun hän sen kuulee, hänenkin alkaa sanomattomasti tehdä mieli mennä kirkkoon, ellei muun vuoksi, niin myssyjen tähden, hän huutaa ilmi kaipauksensa ja aikoo syöksyä syvyyteen. Mutta samassa tarttuu kapteeni hänen sääreensä ja huutaa hänelle: 'Tohtori, piruko teitä riivaa?'»
»Sehän on somaa. Sen lukisin mielelläni. Onko se pitkäkin?»
»Ei, se on oikeastaan lyhyt, hieman pitempi kuin 'Timantit ja helmet on sulla' tai 'Sormet hennot, liljanvalkeet'…» ja Crampas kosketti hiljaa Effin kättä. »Mutta olipa pitkä tai lyhyt, siinä ilmenee tavaton kuvausvoima, ihmeellinen havainnollisuus. Hän on mielirunoilijani, ja minä osaan hänet ulkoa, vaikka en muuten runoudesta suuriakaan välitä, omista tilapäisistä runosynneistäni huolimatta. Heinen laita on toisin: kaikki on elämää, ja ennen kaikkea hän ymmärtää rakkautta, joka kuitenkin pysyy pääasiana. Hän ei muuten ole siinä suhteessa yksipuolinen…»
»Mitä tarkoitatte?»
»Tarkoitan, ettei hänelle ole tärkeä yksin rakkaus…»
»Jos hän olisikin siinä määrin yksipuolinen, se ei lopultakaan olisi kaikkein pahinta. Mitä hän vielä pitää tärkeänä?»
»Hän taipuu kovin romanttiseen, joka tosin seuraa heti rakkauden jäljessä ja on eräiden mielestä ihan sama asia. Minä puolestani en kumminkaan sitä usko. Hänen myöhemmissä runoissaan, joita on nimitetty 'romanttisiksi', tai oikeastaan on hän itse niitä niin nimittänyt, näissä romanttisissa runoelmissa mestataan alinomaa, tosin usein rakkauden tähden. Mutta useimmiten kuitenkin toisista karkeammista vaikuttimista käsin, niihin luettuna ensi sijassa politiikka, joka on melkein aina karkeata. Niinpä esimerkiksi kantaa; eräässä näistä romansseista Karl Stuart päätänsä kainalossaan, ja vieläkin kohtalokkaampi on Vitzliputzlin tarina…»
»Kenen?»
»Vitzliputzlin. Vitzliputzli näet on meksikolaisten jumala, ja kun meksikolaiset olivat saaneet vangiksi, kaksi- tai kolmekymmentä espanjalaista, täytyi nuo kaksi- tai kolmekymmentä uhrata Vitzliputzlille. Se oli siellä maan tapana, uskonnollisena palvontamenona, ja kaikki tapahtuu kädenkäänteessä, vatsa auki, sydän ulos…»
»Ei, Crampas, niin ette saa puhua. Se on sopimatonta ja samalla inhottavaa. Ja tuo kaikki melkein samana hetkenä, jona meidän on määrä aterioida.»
»Minä puolestani en huomaa sen mitenkään asiaani vaikuttavan ja annan yleensäkin ruokahaluni riippua ainoastaan ruokalistasta.»
Sillävälin he olivat aivan ohjelmanmukaisesti kulkeneet rannalla jo puolittain hiekkasärkkäin suojassa olevalle penkille, jonka edessä seisoi ylen alkuperäinen pöytä, kaksi paalua ja lauta niiden varassa. Kruse, joka oli ratsastanut edellä, oli jo pöydän kattanut; siinä oli teeleipiä ja kylmän paistin leikkeleitä, lisäksi punaviiniä ja pullon vieressä kaksi somaa, siroa juomalasia kultareunoineen, sellaisia, joita ostetaan kylpypaikoissa tai hankitaan muistoiksi lasitehtailta. Sitten astuttiin satulasta. Kruse, joka oli kietonut oman hevosensa ohjakset erään kääpiömännyn ympärille, kulki molempien toisten hevosten kanssa edestakaisin; Crampas ja Effi, jotka voivat kapean särkkäaukeaman läpi vapaasti katsella rannalle ja aallonmurtajalle päin, sijoittuivat katetun pöydän ääreen.
Merelle, jossa kävivät vielä myrskypäivien korkeat mainingit, valoi puolittain talvimainen marraskuun aurinko kelmeätä valoansa. Silloin tällöin tuli tuulenpuuska ajaen vaahtoa aina heidän luokseen asti. Ympärillä kasvoi rantakauraa, ja immortellien kirkas kelta erosi värisukulaisuudesta huolimatta selvästi siitä keltaisesta hiekasta, jossa ne kasvoivat. Effi toimi emäntänä. »Valitettavasti minun täytyy tarjota teille leipää tästä kori-rukasta…»
»Kori-rukka ei merkinne rukkasia…»
»… Mutta Kruse on niin tahtonut. Ja siinäpä olet sinäkin, Rollo.
Mutta eväissämme ei ole sinun varaasi. Mitä nyt teemme?»
»Minä ehdotan, että annamme sille kaikkea, mitä meillä on; minä teen sen jo pelkästä kiitollisuudesta. Nähkääs, parahin Effi…»
Effi katsahti häneen.
»… Nähkääs, armollisin rouva, Rollo johdatti jälleen mieleeni sen, mitä ajattelin kertoa Vitzliputzlin jatkona tai vastineena — vain paljoa pikantimpi juttu, koska se on lemmentarina. Oletteko kuullut kerrottavan Pedro Julmasta?»
»Jotakin epämääräistä.»
»Hän oli eräänlainen sinipartakuningas.»
»Hyvä niin. Sellaisesta kuulee aina mieluimmin, ja muistanpa, että ystävättärestäni Hulda Niemeyeristä puhuessamme, nimenhän jo tunnette, aina väitimme: hän ei tiedä historiasta mitään muuta kuin Henrik kahdeksannen, tuon englantilaisen Siniparran — jos nimi hänelle riittää — kuusi puolisoa. Ne hän tosiaankin osasi ulkomuistilta. Ja olisittepa kuullut, kuinka hän heidän nimensä lausui, niin kamalasti hämillään kuin kohta tulisi hänen itsensä vuoro… Mutta suvaitkaa nyt kertoa Don Pedron tarina…»
»Niin, Don Pedron hovissa oli kaunis, tumma espanjalainen ritari, jolla oli povellaan Kalatravan risti — se merkitsee suunnilleen samaa kuin saksalaiset kunniamerkit Musta kotka ja Pour le merite yhteensä. Risti kuului asiaan, heidän täytyi sitä aina kantaa, ja tällä Kalatrava-ritarilla, jota kuningatar luonnollisesti salaa rakasti…»
»Minkätähden luonnollisesti?»
»Koska olemme Espanjassa.»
»Ah, niinkö.»
»Ja tällä Kalatrava-ritarilla, sanon, oli ihmeen kaunis koira, newfundlandilainen, vaikka sellaisia ei silloin ollut vielä olemassakaan, koska näet tämä tapahtui tasan sata vuotta ennen Amerikan löytöä. Ihmeen; kaunis koira, sanokaamme sellainen kuin Rollo…»
Rollo haukahti nimensä kuullessaan ja heilutti häntäänsä.
»Niin kului aikoja. Mutta tuo salainen rakkaus, joka luultavasti ei säilynyt ihan salaisena, oli kuitenkin kuninkaasta liikaa, ja koska hän ei yleensäkään voinut oikein sietää tuota kaunista Kalatrava-ritaria — hän näet ei ollut ainoastaan julma, vaan lisäksi kadepukkikin, tai ellei sana oikein sovi kuninkaalle, vielä vähemmin rakastettavalle kuulijalleni, rouva Effille, niin sanokaamme vain kadehtija, — hän päätti mestauttaa Kalatrava-ritarin hänen salaisen rakkautensa vuoksi.»
»Enpä voi häntä siitä moittia.»
»Kuinka lienee, armollisin rouva. Kuulkaahan lisää. Ei vähästä väliä, mutta se oli liikaa, kuningas meni mielestäni ilmeisesti liian pitkälle. Hän näet teeskenteli tahtovansa järjestää ritarille hänen sotaisten sankaritekojensa vuoksi juhlan, ja siihen toimitettiin pitkä pitopöytä, ja kaikki valtakunnan grandit istuivat pöydän ääressä, keskellä kuningas, ja kuningasta vastapäätä oli sija hänelle, jota varten koko juhla oli järjestetty, siis tänä päivänä juhlittavalle Kalatrava-ritarille. Ja kun hän melkoisesta odottelusta huolimatta ei kuulunut tulevaksi, täytyi juhla vihdoin aloittaa ilman häntä, joten pöytään jäi tyhjä paikka — ihan kuningasta vastapäätä.»
»Entä sitten?»
»Ajatelkaahan, armollisin rouva, kun kuningas Pedro aikoo nousta teeskennellen valittaakseen, ettei hänen 'rakas vieraansa' ollut vieläkään saapunut, kuuluu ulkoa portaista kauhistuneiden palvelijoiden huuto, ja ennenkuin kukaan tietää, mitä on tapahtunut, kiitää jokin pitkän pitopöydän viertä, hyppää tuolille ja laskee irroitetun pään tyhjälle paikalle, ja tuon pään yli tuijottaa Rollo vastapäätä istuvaan kuninkaaseen. Rollo oli seurannut isäntäänsä hänen viimeisellä matkallaan, ja samana hetkenä, jona teloittaja iski iskunsa, oli uskollinen koira siepannut putoavan pään, ja siinä se nyt oli, ystävämme Rollo, pitkän pitopöydän ääressä syyttämässä kuninkaallista murhamiestä.»
Effi oli painunut ihan hiljaiseksi. Vihdoin hän virkkoi: »Crampas, tuo on tavallaan erittäin kaunista, ja koska se on erittäin kaunista, tahdon antaa sen teille anteeksi. Mutta voisitte sentään menetellä paremmin ja samalla minulle mieluisemmin, jos kertoisitte minulle toisenlaisia tarinoita. Heinestäkin. Eihän Heine liene runoillut ainoastaan Vitzliputzlista ja Don Pedrosta ja teidän Rollostanne — minun Rolloni näet ei olisi milloinkaan sellaista tehnyt. Tule, Rollo! Eläin-parka, en voi enää sinua nähdä samalla ajattelematta Kalatrava-ritaria jota kuningatar salaa rakasti… Kutsukaa Kruse, jotta hän kerää kokoon, mitä tässä pöydällä on, ja kun ratsastamme takaisin, teidän pitää kertoa jotakin toista, jotakin ihan toista.»
Kruse tuli. Mutta kun hän aikoi ottaa lasit, sanoi Crampas: »Kruse, jättäkää yksi lasi, tuo tuossa. Minä otan sen itse.»
»Kuten käskette, herra majuri.» J
Effi, joka oli keskustelun kuullut, pudisti päätänsä. Sitten hän nauroi. »Crampas, mitä johtuukaan mieleenne? Kruse on kyllin typerä ollakseen asiaa enempää ajattelematta, ja jos sitä ajatteleekin, hän ei onneksi keksi mitään. Mutta eihän se kumminkaan oikeuta teitä tätä lasia… tätä Josefina-tehtaan kolmenkymmenen pennin lasia…»
»Minusta se tuntuu sitäkin arvokkaammalta, kun mainitsette noin ivallisesti sen hinnan.»
»Yhä samanlainen. Teissä on paljon huumoria, mutta aivan omituista lajia. Jos ymmärrän teidät oikein, te aiotte — se on naurettavaa, ja minun on melkein tukala sitä sanoa, — te aiotte ennen aikojanne käydä esittämään Thulen kuninkaan osaa.»
Crampas nyökkäsi, kasvoissa kujeellinen vivahdus.
»Olkoonpa menneeksi. Kukin kantaa omaa hattuansa; te tiedätte, mitä. Mutta minun täytyy kuitenkin saada teille sanoa, että minulle siinä suunnittelemanne osa on minusta liian vähän imarteleva. En tahdo kuljeksia teidän kuningas Thulenne riimisanana. Pitäkää lasi hyvänänne, mutta älkää tehkö sen nojalla johtopäätöksiä, jotka saattavat minut huonoon valoon. Minä kerron asian Innstettenille.»
»Sitä ette tee, armollinen rouva.»
»Miksi en?»
»Innstetten ei ole mies suhtautumaan näihin asioihin niinkuin niihin on suhtauduttava.»
Effi silmäili häntä hetkisen terävästi. Mutta sitten hän loi katseensa alas hämmentyneenä ja melkein hämillään.