KUUDESTOISTA LUKU.
Päivät olivat kauniit ja pysyivät sellaisina aina lokakuuhun asti. Siitä johtui muun muassa, että puolittain telttamainen kuistikko pääsi oikeuksiinsa, siinä määrin, että ainakin aamupuoli säännöllisesti vietettiin siellä. Yhdentoista tienoissa tuli sitten tavallisesti majuri, joka aluksi tiedusteli armollisen rouvan terveyden tilaa ja hieman juoruili hänen kanssaan osoittaen siinä taidossa suoranaista mestaruutta, ja sopi sitten Innstettenin kanssa suoritettavasta ratsastusretkestä, joka suuntautui usein maaseudulle, Kessine-jokea ylöspäin Breitlingiin saakka, ja vielä useammin kohti aallonmurtajia. Herrojen ollessa poissa Effi leikki lapsen kanssa tai selaili Gieshüblerin hänelle edelleenkin lähettämiä sanomalehtiä ja aikakauskirjoja, kirjoitti äidilleen tai sanoi: »Roswitha, lähdetäänpä Annin kanssa ajelemaan.» Silloin asettui Roswitha korivaunujen eteen vetäen ne, Effin astellessa jäljessä, pari sataa askelta metsikköön, erääseen paikkaan, jossa oli maassa kastanjoja; niitä sitten keräilyin ja annettiin lapselle leluiksi. Kaupungissa Effi kävi harvoin; siellä ei ollut ketään, jonka kanssa olisi voinut kunnollisesti pakista. Uusi yritys päästä seurustelusuhteisiin rouva von Crampasin kanssa oli sekin epäonnistunut; majurin rouva oli ihmisvauhko ja pysyi sellaisena.
Sillä kannalla olivat asiat viikkokausia, kunnes Effi äkkiä ilmaisi halunsa päästä mukaan ratsastamaan: hän sanoi kerta kaikkiaan olevansa intohimoinen ratsastaja ja väitti olevan liikaa, jos kessiniläisten puheenpauhinan vuoksi piti luopua sellaisesta arvokkaasta asiasta. Majuri piti asiaa oivallisena, ja Innstettenin, jolle se ilmeisesti oli vähemmän mieluisa — jopa niinkin vähässä määrin, että hän kerran toisensa jälkeen huomautti olevan vaikeata löytää naisratsastajalle hevosta — täytyi myöntyä, kun Crampas vakuutti, että se oli jäävä hänen huoleksensa. Toivomusten, esine löytyikin, ja Effi oli riemuissaan saadessaan kiidättää pitkin rantaa nyt, kun »Naistenkylpylä» ja »Herrainkylpylä» eivät enää olleet mitään peloittavia ja rajaamerkitseviä sanoja. Useimmiten oli Rollo mukana retkillä, ja kun oli pari kertaa sattunut, että haluttiin rannassa levähtää tai kulkea osa matkaa jalkaisin, sovittiin siitä, että asiaankuuluva palvelusväki otettiin, myötä. Siinä tarkoituksessa muutettiin majurin palvelija, vanha Treptowin ulaani nimeltä Knut, ja Innstettenin ajomies Kruse ratsupalvelijoiksi, tosin verrattain epätäydellisesti, koska heidät, Effin suureksi harmiksi, puettiin haaveellisiin livereihin, joissa heidän alkuperäinen toimensa valitettavasti vielä oli havaittavissa.
Oltiin jo puolivälissä lokakuuta, kun sellaisin varustein lähdettiin ensimmäisen kerran matkaan, etunenässä Innstetten ja Crampas, Effi heidän välissään, sitten Kruse ja Knut ja viimeisenä Rollo, jota jäljessä juoksenteleminen ei kumminkaan kauan miellyttänyt ja joka niinmuodoin pian oli ensimmäisenä. Kun oli kuljettu nyt autiona olevan Rantahotellin ohi ja pian senjälkeen, kohtalaisten rantahyökyjen kastelemaa rantatietä kulkien, saavuttu aallonmurtajan luo, teki retkeläisten mieli astua satulasta ja tehdä kävelyretki aallonmurtajan päähän asti. Effi ehti ensimmäisenä maahan. Kessine-joki virtaili kiviäyräittensä välissä leveänä ja tyynenä kohti merta, joka lepäsi heidän nähtävissään aurinkoisena pintana, vain siellä täällä kevyen aallon värähdyttämänä.
Effi oli täällä ensimmäistä kertaa. Edellisenä vuonna, kun hän oli marraskuussa Kessiniin saapunut, oli jo myrskyjen aika, ja kesän tultua hän ei enää kyennyt lähtemään pitkille retkille. Hän oli nyt ihastuksissaan, piti kaikkea suurenmoisena ja ihanana, esitti Hohen-Cremmenin järveä ja merta koskevia, edellistä loukkaavia vertailuja ja sieppasi aina tilaisuuden sattuessa kappaleen aaltojen rannalle ajamaa puuta heittääkseen sen vasemmalle mereen tai oikealle Kessine-jokeen. Rollo oli aina iloinen saadessaan valtiatartaan palvellen syöksyä heitettyjen kappaleiden jälkeen; mutta yhtäkkiä sen tarkkaavaisuus suuntautui toisaalle, se liikkui varovasti, melkeinpä pelokkaastikin eteenpäin ja hyppäsi kohti erästä etualalla näkyviin tullutta esinettä, tosin turhaan, sillä samassa liukui päivänpaisteiselta ja viheriäin meriruohojen peittämältä paadelta hylje sulavasti ja äänettömästi vain viiden askelen päässä olevaan mereen. Vähän aikaa oli vielä pää näkyvissä, mutta sitten sekin sukelsi pinnan alle.
Kaikki olivat kiihdyksissä; Crampas haaveksi hyljejahdista ja siitä, että seuraavalla kerralla piti ottaa mukaan pyssy, »sillä noilla elukoilla on luja nahka.»
»Ei käy päinsä», sanoi Innstetten; »satamapoliisi.»
»Mitä kuulenkaan», nauroi majuri. »Satamapoliisi. Ne kolme virkakuntaa, jotka meillä täällä on, voinevat ummistaa silmiään keskenään. Täytyykö kaiken tapahtua kamalan laillisesti? Kaikki laillisuudet ovat ikävystyttäviä.»
Effi taputti käsiään.
»Niin, Crampas, teille sopii hyvin tuollainen puhe ja Effi, kuten näette, osoittaa teille suosiotaan käsiä taputtamalla. Selvä asia; naiset huutavat heti poliisia, mutta laista he eivät tahdo mitään tietää.»
»Se on naisten oikeutena ikimuistoisista ajoista, me emme kykene sitä muuksi muuttamaan, Innstetten.»
»Emme tosiaankaan», nauroi Innstetten, »enkä minä sitä tahdokaan. Sellaiseen turhaan vaivaan en ryhdy. Mutta teidänlaisenne miehen, Crampas, henkilön, joka on kasvanut kurinpidon lipun alla ja varsin hyvin tietää, ettei ilman kuria ja järjestystä voida tulla toimeen, teidänlaisenne miehen ei oikeastaan pitäisi niin puhua, ei leikilläkään. Tiedän kumminkin, että olette taivaallisen huoleton ja ajattelette, ettei taivas tuossa paikassa maahan putoa. Eipä niinkään, ei aivan pian. Mutta kerran se tapahtuu.»
Crampas joutui hetkiseksi hämilleen, koska luuli, että kaikki tuo oli sanottu määrätyssä tarkoituksessa. Niin ei kumminkaan ollut laita. Innstetten vain piti erään pieniä moraalisia esitelmiään, joihin hän yleensäkin taipui. »Gieshübler on minun mieleiseni», virkkoi hän sovittelevasti, »aina kavaljeeri, mutta siitä huolimatta varmat periaatteet.»
Majuri oli sillävälin toipunut hämmingistään ja virkkoi entiseen sävyyn: »Niin, Gieshübler; maailman parhain mies, ja periaatteet, jos mahdollista, sitäkin paremmat. Mutta mistä ja miksi oikeastaan? Siitä, että hänellä on oma 'harminsa'. Sellainen henkilö, jonka varressa ei ole vikaa, on kevytmielinen. Elämä ilman kevytmielisyyttä ei yleensäkään ole laukauksen arvoinen.»
»Kuulkaahan, Crampas, toisinaan jää tulos sittenkin ylen niukaksi.»
Samalla hän silmäili majurin vasenta, hieman lyhentynyttä käsivartta.
Effi ei ollut kuullut paljoa tuosta keskustelusta. Hän oli astellut siihen kohtaan, jossa hylje oli maannut, ja Rollo seisoi hänen vieressään. Sitten he katselivat molemmin paadelta merelle odotellen tulisiko 'merenneito' vielä kerran näkyviin.
* * * * *
Lokakuun lopulla alkoi vaalitaistelu, joka esti Innstetteniä lähtemästä mukaan huviretkille, ja Crampasin ja Effinkin olisi kaiketi ollut kelpo kessiniläisten vuoksi niistä luovuttava, elleivät Knut ja Kruse olisi olleet jonkinlaisena kunniakaartina. Siitä johtui, että ratsastusretket jatkuivat aina marraskuuhun saakka.
Sää tosin oli muuttanut luonnettaan, alinomainen luodetuuli ajeli valtavia pilvijoukkoja, ja meri kuohui voimallisesti, mutta sadetta ja pakkasta vielä puuttui, ja niin olivat nämä harmaan taivaankannen alla ja rantahyrskyjen pauhatessa suoritetut huviretket melkein kauniimmatkin kuin aikaisemmat, päivänpaisteen ja tyynen meren suosimat. Rollo kiiti edellä silloin tällöin vaahtohyrskyn kastelemana, ja Effin ratsastushatun harso hulmusi tuulessa. Oli melkein mahdoton mitään puhua; mutta kun sitten käännyttiin pois meren rannalta, suojaavien rantasärkkien taakse tai vielä paremmin etäämpänä sijaitsevaan petäjistöön, niin ilma tyventyi, Effin harso lakkasi liehumasta, ja kapea tie pakotti ratsastajat ihan toistensa viereen. Siinä, jo tielle ulottuvien kyhmyisten juurien vuoksi astuen ajettaessa, sopi ryhtyä jälleen jatkamaan aaltojen pauhinan katkaisemaa keskustelua. Crampas, joka oli hyvä juttelija kertoi silloin sota- ja rykmenttijuttuja, myöskin pieniä ja luonteenomaisia tarinoita Innstettenistä, joka vakavana ja vaiteliaana ei ollut milloinkaan oikein sopinut toverien vallattomaan piiriin, joten häntä oli aina oikeastaan enemmän kunnioitettu kuin rakastettu.
»Sen arvaan», virkkoi Effi. »Onni vain, että kunnioitus on pääasia.»
»Niin, aikanaan. Mutta aina se ei kumminkaan sovellu. Ja kaiken muun lisäksi tuli hänen mystillinen taipumuksensa, joka toisinaan herätti pahennusta, ensinnäkin siitä syystä, etteivät sotilaat yleensä ole sellaiseen taipuvaiset, ja toiseksi senvuoksi, että me, kenties väärin, otaksuimme hänen sittenkin suhtautuvan niihin asioihin hieman toisin kuin hän koki meille uskotella.»
»Mystillinen taipumuksensa?» virkkoi Effi. »Mitä sillä tarkoitattekaan, majuri? Eihän hän ole voinut pitää salaisia hartauskokouksia eikä näytellä profeetan osaa. Ei edes sen, joka esiintyy oopperassa… olen unohtanut hänen nimensä.»
»Ei, niin pitkälle hän ei mennyt. Mutta lienee parasta olla asiasta enempää puhumatta. En tahtoisi hänen selkänsä takana sanoa mitään sellaista, mikä voitaisiin tulkita väärin. Sitäpaitsi ne ovat asioita, joita voi varsin hyvin käsitellä hänen läsnäollessaankin, asioita, jotka tahtoen tai tahtomattaan paisutetaan joksikin eriskummalliseksi, ellei hän ole itse kuulemassa voiden joka hetki puuttua puheeseen meitä vastustaakseen tai kenties meille nauraakseenkin.»
»Mutta sehän on julmaa, majuri. Kuinka voitte tuolla tavoin kiduttaa uteliaisuuttani? Ensin se on jotakin, ja sitten se jälleen muuttuu ihan olemattomaksi. Entä mystiikka! Onko hän henkiennäkijä?»
»Henkiennäkijä! Sitä en tahdo nimenomaan mennä väittämään. Mutta hän kertoili meille mielellään kummitusjuttuja. Ja kun hän siten oli saanut meidät suuren kiihtymyksen valtaan, toisia kenties kerrassaan säikähtymäänkin, näytti yhtäkkiä jälleen siltä, kuin hän olisi vain tahtonut pitää pilkkanaan kaikkia herkkäuskoisia. Sanalla sanoen, kerran sattui, että minä lausuin hänelle ihan avoimesti: 'Mitä joutavia, Innstetten, tuohan on kaikki pelkkää komediaa. Minua ette petä. Te vain laskette leikkiä meidän kustannuksellamme. Oikeastaan ette usko enempää kuin mekään, mutta tahdotte tehdä itsenne mielenkiintoiseksi, koska ajattelette, että epätavalliset seikat ovat ylempien silmissä parempana suosituksena. Korkeampiin virkoihin ei tahdota ottaa mitään arki-ihmistä. Ja koska olette sellaisissa aikeissa, olette etsinyt jotakin erikoista ja olette niin menetellen tavoittanut aaveet'.»
Effi ei virkkanut sanaakaan, ja vaitiolo alkoi vihdoin rasittaa majuria. »Te olette vaiti, armollinen rouva.»
»Niin olen.»
»Saanko kysyä minkätähden? Olenko jollakin tavoin loukannut? Vai pidättekö epäritarillisena, että olen rohjennut, kuten kaikesta huolimatta myönnän, hieman moitiskella poissaolevaa ystävää? Mutta siinä tapauksessa teette minulle kuitenkin vääryyttä. Koko tämä keskustelu voi huoletta jatkua hänen kuultensa, ja minä toistan silloin jokaisen sanan, jonka olen nyt lausunut.»
»Sen uskon. Nyt Effi katkaisi vaitiolonsa ja kertoi, mitä oli piirineuvoksen asunnossa kokenut ja kuinka merkillisesti Innstetten oli silloin asiaan suhtautunut. Hän ei myöntänyt eikä kieltänyt, ja minä en saanut hänestä mitään selkoa.»
»Siis aivan vanhallaan», nauroi Crampas. »Sellainen hän oli silloinkin, kun olimme samassa leirissä ensin Liancourtissa ja sitten Beauvaisissa. Hän asui siellä eräässä piispanpalatsissa — sivumennen sanoen teissä herättänee mielenkiintoa se seikka, että Orleansin Neitsyen tuomitsi roviolla poltettavaksi eräs Beauvaisin piispa, onneksi 'Cochon' (Sika) nimeltään — ja niinpä ei kulunutkaan yhtään päivää, toisin sanoen yhtään yötä, jona Innstetten ei olisi kokenut uskomattomia asioita. Tosin vain jollakin tavoin puolinaisesti. Saattoi olla niinkin, ettei se ollut mitään. Kuten kuulen, toimii hän yhä vielä saman periaatteen mukaisesti.»
»Hyvä, hyvä. Ja nyt vakava sana, Crampas, sana, johon pyydän yhtä vakavaa vastausta: kuinka selitätte kaiken tuon?»
»Nähkääs, armollisin rouva…»
»Ei mitään verukkeita, majuri. Tämä kaikki on minulle erittäin tärkeätä. Hän on teidän ystävänne ja minä olen teidän ystävänne. Minä tahdon tietää, kuinka on asian laita. Mitä hän siitä ajattelee?»
»Niin, armollisin rouva, Jumala näkee sydämeen, mutta piiripäällikön komennuskuntaan kuuluva majuri ei näe minnekään. Kuinkapa minä kykenisin ratkaisemaan sellaisia sielutieteellisiä ongelmia. Minä olen yksinkertainen mies.»
»Ah, Crampas, älkää puhuko niin typerästi. Minä olen liian nuori ollakseni etevä ihmistuntija, mutta minun täytyisi olla ihan ripilläkäymätön, melkeinpä kastamatonkin, jos pitäisin teitä yksinkertaisena miehenä. Päinvastoin, te olette vaarallinen…»
»Imartelevinta, mitä voidaan sanoa hyvälle neljänkymmenen ikäiselle, jonka käyntikortissa on luettavana lisä 'eron saanut'. On siis kysymyksessä, mitä Innstetten siitä ajattelee…»
Effi nyökkäsi.
»Niin, jos minun on välttämättä puhuttava, sanon hänen ajattelevan, että piirineuvosparooni Innstettenin laisen miehen, joka voi tulla milloin tahansa ministeristönjohtajaksi tai muuksi sellaiseksi (voitte näet uskoa, että hän tähtää korkealle), ettei parooni Innstettenin lainen mies voi asua aivan tavallisessa talossa, ei sellaisessa töllissä kuin piirineuvoksen asumus oikeastaan on, pyydän anteeksi, armollisin rouva. Niinpä hän auttaa asiaa. Talo, jossa kummittelee, ei ole mikään tavallinen talo… Se on eräs seikka.»
»Eräs seikka? Hyvä Jumala, onko teillä vielä jotakin sanottavana?»
»On.»
»Hyvä, minä olen pelkkää korvaa. Mutta jos mahdollista, sallikaa sen olla jotakin hyvää.»
»Sitä en varmaan tiedä. Se on jotakin arkaluontoista, melkein uskallettua, varsinkin teille sanottavaksi, armollisin rouva.»
»Tuo tekee minut vain sitäkin uteliaammaksi.»
»Hyvä. Innstetten siis tahtoo kiihkeästi päästä ylenemään virkaurallaan, maksoi mitä maksoi, vaikkapa olisi kummituskin avuksi otettava, mutta sen ohella hänessä on vielä eräs toinen intohimo; hän näet toimii kasvattavasti, on synnynnäinen pedagogi ja olisi, Basedow vasemmalla ja Pestalozzi oikealla puolellaan, (mutta kirkollisempana kuin kumpikaan heistä) oikeastaan soveltunut Schnepfenthaliin tai Bunzlauhun.»
»Tahtooko hän siis kasvattaa minuakin? Kasvattaa kummituksen avulla?»
»Kasvattaminen kenties ei ole oikea sana. Mutta joka tapauksessa kasvattaa kiertotein.»
»En ymmärrä, mitä tarkoitatte.»
»Nuori rouva on nuori rouva, ja piirineuvos on piirineuvos. Hän ajelee usein piirissään, ja silloin talo on yksin ja asumattomana. Mutta sellainen kummitus on kuin enkeli tulisine miekkoineen…»
»Ah, nytpä olemme ehtineet jälleen ulos metsästä», virkkoi Effi. »Ja tuolla on Utpatelin mylly. Nyt on vain vielä kuljettava hautausmaan ohi.»
Kohta senjälkeen he kulkivat rotkotietä hautausmaan ja aidatun paikan välitse, ja Effi katseli kiveä ja kuusta, joiden alla kiinalainen lepäsi.