VIIDESTOISTA LUKU.
Effi oli matkustanut elokuun keskivaiheilla, ja syyskuun lopulla hän oli jälleen Kessinissä. Kuluneiden kuuden viikon aikana hän oli monet kerrat ikävöinyt takaisin, mutta kun hän nyt jälleen oli omassa kodissaan ja astui pimeään eteissuojaan, johon lankesi vain porraskäytävästä hieman kelmeätä valoa, hän tunsi mieltänsä jälleen äkkiä ahdistavan ja virkkoi hiljaa: »Tällaista kelmeätä, kellervää valoa ei Hohen-Cremmenissä näe.»
Niin, pari kertaa hän oli Hohen-Cremmenissä ollessaan ikävöinyt »loihdittua taloa», mutta yleensä hänen elämänsä vanhempien kodissa oli ollut täysin onnellista ja tyytyväistä. Huldan kanssa, joka ei vieläkään voinut olla odottamatta miestä tai sulhasta, hän tosin ei ollut voinut oikein mieluisasti seurustella mutta sitä paremmin kaksosten kanssa. Pelatessaan palloa tai krokettia heidän seurassaan Effi oli useat kerrat kokonaan unohtanut olevansa naimisissa. Ne olivat olleet iloisia neljännestunteja. Mutta kaikkein mieluimmin hän oli nyt, kuten aina ennenkin, seisonut ilmoilla heiluvan keinun laudalla ja tuntenut omituisen kirpeätä suloisen vaaran väristystä ajatellessaan: »Nyt minä putoan!» Vihdoin keinusta alas hypättyään hän sitten saatteli tyttöjä aina koulutalon edustalla olevan rahin luo saakka ja kertoi siinä piankin luo saapuvalle vanhalle Jahnkelle Kessinin elämästä, jonka sanoi olevan puolittain kansalaista, puolittain pohjoismaista ja joka tapauksessa aivan toisenlaista kuin Schwantikowissa ja Hohen-Cremmenissä.
Nämä olivat jokapäiväisiä pieniä huveja, joihin toisinaan liittyi tavallisesti metsästysvaunuissa suoritettuja retkeilyjä; mutta kaikkein tärkeimmät olivat Effille ne juttuhetket, joita hän melkein joka aamu vietti äitinsä seurassa. He istuivat ilmavassa, suuressa salissa, Roswitha tuuditteli lasta ja lauleli thüringiläisellä alasaksan murteella kaikenlaisia tuutulauluja, joita ei kukaan kunnollisesti ymmärtänyt, kenties ei hän itsekään. Effi ja rouva von Briest siirtyivät avoimen ikkunan luo ja katselivat keskustellessaan alas puistoon, näkivät aurinkokellon tai päiväkorentoja, jotka liitelivät melkein paikaltaan liikahtamatta lammen yläpuolella, tai kivetyn käytävän, missä Briest itse istui porrasulkoneman luona lukien sanomalehteä. Lehteä kääntäessään hän aina ensin otti lasit nenältään ja tervehti vaimoaan ja tytärtään. Kun sitten tuli viimeisen lehden vuoro — se oli tavallisesti »Havellandin Uutiset», Effi lähti alas joko istuutuakseen hänen luoksensa tai kuljeskellakseen hänen kanssaan puutarhassa ja puistossa. Erään kerran he niillä matkoilla ollessaan astuivat hiekkakäytävältä pienen, syrjemmällä sijaitsevan muistomerkin luo, jonka oli jo Briestin isoisä pystyttänyt Waterloon taistelun muistoksi. Se oli ruostunut pyramidi, jonka etupuolella nähtiin valettu Blücher ja takasivulla samanlainen Wellington.
»Käveletkö sinä näin Kessinissäkin», kysyi Briest, »ja saatteleeko sinua Innstetten kertoellen kaikenlaista?»
»En, isä, näin minä en kävele. Se on kerrassaan mahdotonta, sillä meillä on vain pieni puutarha talon takana, oikeastaan ei mikään puutarha; siinä näet on vain pari puksipuulavaa, vihannesviljelyksiä ja kolme neljä hedelmäpuuta. Innstetten ei sellaisesta välitä eikä luultavasti aio jäädä enää pitkäksi aikaa Kessiniin.»
»Mutta täytyyhän sinun saada liikuntoa ja raitista ilmaa, lapseni, olethan siihen tottunut.»
»Saankin. Talomme sijaitsee metsikössä, jota nimitetään Plantaašiksi.
Siellä minä olen usein kävelemässä, ja Rollo kerallani.»
»Aina vain Rollo», nauroi Briest. »Ellei paremmin tietäisi, voisi melkein luulla, että Rollo on sinulle rakkaampi kuin mies ja lapsi.»
»Ah, isä, sehän olisi kauheata, vaikka — se minun täytyy myöntää — olikin eräs aika, jona en olisi mitenkään tullut toimeen ilman Rolloa. Se oli silloin… tiedäthän… Silloin se minut kerrassaan pelasti, niin ainakin minusta tuntui, ja siitä lähtien se on minun hyvä ystäväni ja aivan erikoinen turvani. Mutta onhan se kuitenkin vain koira. Ihmiset ovat tietenkin etusijalla.»
»Niin, niinhän aina sanotaan, mutta minulla on siinä suhteessa omat epäilykseni. Luontokappaleita koskeva kysymys on sekin aivan erikoinen, ja lopullisesti ei ole vielä päätetty, mikä siinä suhteessa on oikeata. Usko minua, Effi, siinäkin aukeevat eteen laajat alat. Merkillistä on ajatella, että jonkun henkilön joutuessa venhematkalla tai heikolla jäällä hukkumisen vaaraan, sellainen koira, sanokaamme sellainen kuin sinun Rollosi, mukana ollen ei lepää, ennenkuin saa vaarassa olevan maihin. Ja jos onnettomuuden uhri on jo kuollut, se asettuu kuolleen viereen ja haukkuu ja ynisee, kunnes joku tulee, ja ellei ketään tule, se jää vainajan viereen makaamaan, kunnes kuolee siihen itse. Ja niin menettelee sellainen eläin aina. Ajattele sensijaan ihmisiä! Jumala minulle syntini anteeksi antakoon, mutta monesti minusta tuntuu kuin luontokappale olisi ihmistä parempi.»
»Kuulehan, isä, jos kertoisin tuon Innstettenille…»
»Jätä se mieluummin tekemättä, Effi…»
»Rollo minut tietenkin pelastaisi, mutta Innstetten pelastaisi minut hänkin. Onhan hän kunnian mies.»
»Epäilemättä.»
»Ja rakastaa minua.»
»Selvä juttu. Ja missä on rakkautta, on myöskin vastarakkautta. Niin on laita kerta kaikkiaan. Minua vain ihmetyttää, ettei hän ole kertaakaan ottanut lomaa ja pistäytynyt täällä luonamme. Kun miehellä on niin nuori vaimo…»
Effi punastui, koska ajatteli aivan samoin. Hän ei kumminkaan tahtonut sitä myöntää. »Innstetten on erittäin tunnollinen, tahtoo luullakseni pysytellä suosiossa ja suunnittelee tulevaisuuttaan; onhan Kessin vain eräs asemapaikka. Ja onhan lopulta niinkin laita, etten karkaa pois. Minä pysyn hänen omanaan. Kun mies on liian hellä… ja sitäpaitsi on ero iässä… niin ihmiset vain hymyilevät.»
»Niin tekevät, Effi. Mutta siitä ei saa välittää. Älä muuten virka siitä mitään, älä äidillekään. Siinä joutuu liian avaroille aloille.»
* * * * *
Tällaisia keskusteluja oli Effin kotona ollessa sattunut useita kertoja, mutta onneksi ne eivät olleet vaikuttaneet kauan jälkeenpäin. Samoin oli se hieman apea vaikutelma, jonka Effi oli kokenut kotiinsa Kessiniin palattuaan, sekin nopeasti haihtunut. Innstetten osoitti monin tavoin pientä huomaavaisuutta, ja kun tee oli juotu ja kaikki kaupungin asiat ja ilmenneet lemmenseikat oli mitä hilpeimmän mielialan vallitessa käsitelty, tarttui Effi hellästi hänen käsivarteensa jatkaakseen keskustelua hänen huoneessaan ja kuullakseen vielä muutamia juttuja Trippellistä, joka oli jälleen ollut vilkkaassa kirjeenvaihdossa Gieshüblerin kanssa ja nyt, kuten aina ennenkin sellaisissa tapauksissa, lisännyt milloinkaan tasoittamattoman tilinsä velkapuolta. Effi oli tämän keskustelun aikana erittäin hilpeä, tunsi itsensä nimenomaan nuoreksi rouvaksi ja oli iloinen päästessään epämääräiseksi ajaksi eroon Roswithasta, joka sijoitettiin palvelijoiden suojiin.
Seuraavana aamuna hän sanoi: »Sää on kaunis ja leuto, ja minä toivon Plantaašin puolella olevan kuistikon olevan vielä siinä kunnossa, että voimme nauttia siellä aamiaisemme. Huoneissamme saamme olla riittävän kauan; onhan Kessinin talvi tosiaankin neljä viikkoa liian pitkä.»
Innstetten oli aivan samaa mieltä. Se kuistikko, josta Effi oli puhunut ja jota olisi kenties oikeammin pitänyt nimittää teltaksi, oli järjestetty jo kesällä, neljä viikkoa ennen Effin Hohen-Cremmeniin lähtemistä. Siinä oli suuri puupermantoinen koroke, etualalta avoin, yläpuolella valtavan suuri ulkokaihdin ja vasemmalla ja oikealla leveät palttinauutimet, jotka liikkuivat renkaitten varassa rautatangoissaan. Se oli viehättävä olopaikka, ja kaikki kylpyvieraat, joiden kesän aikaan täytyi kulkea siitä ohi, olivat sitä ihailleet.
Effi istui keinutuolissa, siirsi kahvitarjotinta miehensä puoleen ja virkkoi: »Kuulehan, Geert, sinä voisit tänään toimia rakastettavana isäntänä; minä puolestani istun niin mukavasti tässä keinutuolissa, ettei tee ollenkaan mieleni nousta. Ponnistele siis parhaasi mukaan, ja jos olet oikein iloinen tulostani, niin minä kyllä asian sinulle korvaan.» Samalla hän veti valkoisen damastiliinan suoraksi ja laski siihen kätensä, johon Innstetten tarttui sitä suudellen.
»Kuinka olet oikeastaan tullut toimeen ilman minua?»
»Sangen huonosti, Effi.»
»Sinä vain sanot niin ja näytät alakuloiselta, mutta se ei sittenkään ole totta.»
»Mutta Effi…»
»Minä todistan sen sinulle. Jos olisit hiemankin kaivannut lastasi — itsestäni en tahdo mitään puhua, sillä mikä olenkaan minä sellaiselle korkealle herralle, joka on viettänyt monet vuodet nuorenamiehenä eikä ollenkaan kiirehtinyt…»
»Mitä sitten?»
»Niin, Geert, jos olisit tuntenut hiemankin kaipausta, et olisi jättänyt minua kuudeksi viikoksi ypöyksin Hohen-Cremmeniin. Minä istuin siellä kuin leskeksi jääneenä, ainoana seuranani Niemeyer ja Jahnke ja toisinaan Schwantikowilaiset. Rathenowista ei saapunut ketään — ikäänkuin olisivat minua pelänneet tai kuin olisin ollut heille liian vanha.»
»Kuinka puhutkaan, Effi! Tiedätkö, että olet pieni keimailija?»
»Jumalan kiitos, että niin sanot. Mitään parempaa ei nainen voikaan teille olla. Ja sinä et ole toisia parempi, vaikka olet olevinasi hyvinkin juhlallinen ja kunniallinen. Minä tiedän sen varsin hyvin, Geert… Oikeastaan sinä olet…»
»Mikä?»
»Jätän sen mieluummin sanomatta. Mutta minä tunnen sinut varsin hyvin; sinä olet oikeastaan, kuten Schwantikowin eno kerran sanoi, hellyyksien ihminen ja lemmentähden alla syntynyt, ja eno Belling oli aivan oikeassa niin sanoessaan. Sinä vain et tahdo sitä osoittaa ja ajattelet, ettei se sovi ja että virkauralla eteneminen joutuu siitä kärsimään. Osunko oikeaan?»
Innstetten nauroi. »Hieman oikeassa olet. Tiedätkö, Effi, sinä näytät minusta aivan muuttuneelta. Ennen Annikin syntymistä sinä olit lapsi. Mutta yhtäkkiä…»
»Mitä sitten?»
»Yhtäkkiä olet kuin vaihdettu. Mutta se sopii sinulle hyvin, minä pidän sinusta kovin, Effi. Tiedätkö mitä?»
»Mitä?»
»Sinussa on jotakin viettelevää.»
»Ah, ainokainen Geertini, tuo mitä sanoit, on kerrassaan suurenmoista; nyt mieleni vasta oikein keventyy… Anna minulle vielä puoli kuppia… Tiedätkö, että olen aina toivoellut itselleni sellaista. Meidän täytyy olla vietteleviä, muuten emme ole mitään…»
»Onko tuo omia ajatuksiasi?»
»Voisi olla omianikin. Mutta olen sen saanut Niemeyeriltä…»
»Niemeyeriltä! Taivaallinen isä, onpa siinä pastori. Ei, sellaisia ei ole täällä. Mutta kuinka hän johtui sellaista sanomaan? Sehän on kuin jonkun Don Juanin tai sydäntensärkijän lausuma.»
»Niin, kukapa tietää», nauroi Effi… »Mutta eikö tuolla tule Crampas? Ja rannalta. Eihän vain liene ollut kylpemässä? Syyskuun 27:nä päivänä…»
»Hän tekee usein sellaisia tekosia. Pelkkää kerskailuhalua.»
Crampas oli sillävälin ehtinyt aivan lähelle ja tervehti.
»Hyvää huomenta!» huusi hänelle Innstetten.
»Tännepäin, tänne!»
Crampas astui luo. Hän oli siviilipuvussa ja suuteli tuolissaan edelleenkin keinuvan Effin kättä. »Suokaa anteeksi, majuri, että minä toimin aivan huonosti emäntänä; mutta kuistikko ei ole mikään talo, ja kello yhdeksän aamulla ei oikeastaan ole mikään aika. Silloin ihminen paneutuu tavoista piittaamattomaksi tai, jos niin tahdotte, intiimiksi. Istukaahan nyt ja tehkää tiliä edesottamuksistanne. Hiuksistanne — toivoisin niitä olevan enemmän — näkee selvästi, että olette ollut kylpemässä.»
Crampas nyökkäsi.
»Anteeksiantamatonta», virkkoi Innstetten, puolittain vakavasti, puolittain leikillään. »Neljä viikkoa sitten näimme, miten kävi pankkiiri Heinersdorfin, joka hänkin otaksui meren ja suurenmoisten hyökylaineiden kunnioittavan häntä, miljoonanomistajaa. Jumalat ovat toisilleen kateellisia, ja Neptunus asettui muitta mutkitta vastustamaan Plutoa tai ainakin Heinersdorfia.»
Crampas nauroi. »Niin, miljoonanomistajaa! Parahin Innstetten, jos minä olisin siinä asemassa, en luultavasti olisi uskaltanut; vaikka näet sää onkin kaunis, vedessä on vain yhdeksän astetta. Mutta meikäläinen, jolla on miljoona takatekoa — sallittehan hieman kehuskella — meikäläinen voi uskaltaa niin menetellä pelkäämättä jumalten kateellisuutta. Sitäpaitsi; täytyy hakea lohdutusta siitä lausumasta, jonka mukaan 'ei voi veteen hukkua se, joka on hirttä varten syntynyt'.»
»Mutta hyvä majuri, ettehän tahdo puhua, tekisi mieli sanoa kaulaanne, tuollaista ylen proosallista. Tosin uskovat useat, että… tarkoitan sitä, mistä vastikään puhuitte… että sen ansaitsee jokainen, toinen suuremmassa, toinen vähemmässä määrässä. Mutta sittenkin, majuri… majurille…»
»… Se ei ole mikään tavanomainen kuolemantapa. Huomautuksenne myönnetään oikeaksi, armollinen rouva. Se ei ole tavanomainen eikä edes todennäköinenkään — siis pelkkä lainalauselma tai vieläkin oikeammin façon de parler. Ja kuitenkin on asiassa jotakin vilpittömästi tarkoitettua, kun sanon, ettei meri minulle mitään mahda. Uskon näet varmaan kuolevani oikean ja toivottavasti kunniallisen sotilaankuoleman. Se on lähinnä vain mustalaisen ennustusta, mutta sen kaiku kuuluu omassa mielessäni.»
Innstetten nauroi. »Se lienee vaikeata, Crampas, ellette aio lähteä suurturkin tai kiinalaisen lohikäärmeen palvelukseen. Siellä ne taistelevat parastaikaa. Täällä on historia, uskokaa minua, joutunut kolmeksikymmeneksi vuodeksi seisahduksiin, ja henkilön, joka tahtoo kuolla sotilaan kuoleman…»
»… Täytyy ensin tilata sota Bismarckilta. Tiedän, tiedän, Innstetten. Mutta sehän on teille helppo juttu. Nyt on syyskuun loppu; ruhtinas on jälleen Varzinissa viimeistään kymmenen viikon kuluttua, ja koska hän tuntee teihin kohdistuvaa likingia — kansanomaisempaa lausepartta en tahdo käyttää, jotten joudu suoraan pistolinsuunne eteen — niin varmaan voitte toimittaa vanhalle Vionvillen aikaiselle toverillenne hieman sotaa. Onhan ruhtinaskin vain ihminen, ja suostuttelu auttaa.»
Effi oli tuon keskustelun aikana pyöritellyt leipäpallosia, heitteli niitä kuin arpanappuloita ja asetteli niitä kuvioiksi, siten osoittaen, että halusi puheenaiheen vaihtuvan. Siitä huolimatta Innstetten näytti aikovan vastata Crampasin leikkisiin huomautuksiin, ja Effi päätti niin ollen mieluummin puuttua heti asiaan. »En voi käsittää, majuri, minkätähden kuolemanne pitäisi askarruttaa ajatuksiamme; onhan elämä meitä lähempänä ja sitäpaitsi paljoa vakavampi asia.»
Crampas nyökkäsi.
»On oikein, että myönnätte minun olevan oikeassa, Kuinka ihmisen on täällä elettävä? Se on toistaiseksi kysymyksenä, ja se kysymys on kaikkia muita tärkeämpi. Gieshübler on siitä minulle kirjoittanut, ja ellei olisi epähienoa ja itserakasta — siinä näet on kaikenlaista muutakin ohimennen mainittuna — näyttäisin kirjeen teille… Innstettenin ei tarvitse kirjettä lukea, hänellä ei ole taipumusta sellaiseen… käsiala oli muuten kuin taiteilijan piirtimen jälkeä ja lauseparret sellaiset kuin olisi Kessinin Vanhantorin varrella asustava ystävämme kasvatettu vanhassa ranskalaisessa hovissa. Se seikka, että hän on viallinen ja käyttää röyhelökauluksia, jollaisia ei enää ole kenelläkään muulla — ihmettelen vain, mistä hän löytää sellaisen silittäjättären — sopii mainiosti. Gieshübler siis kirjoitti minulle huvi-iltamista ja eräästä urakoitsijasta nimeltä Crampas. Nähkääs, majuri, se miellyttää minua enemmän kuin sotilaan kuolema, muusta puhumattakaan.»
»Samoin minua itseänikin. Ja talvikausi muodostuu varmaan kerrassaan loisteliaaksi, jos saamme luottaa siihen, että armollinen rouva meitä avustaa. Trippelli tulee…»
»Trippelli? Silloinhan minä olen tarpeeton.»
»Ettepä suinkaan, armollinen rouva. Trippelli ei voi laulaa sunnuntaista toiseen, se olisi liikaa hänelle ja meille; vaihtelu on elämän viehätys, siinä totuus, jota tosin tuntuu kumoavan jokainen onnellinen avioliitto.»
»Jos onnellisia avioliittoja on olemassa, minun liittoani lukuunottamatta…» sanoi Effi ojentaen kätensä Innstettenille.
»Siis vaihtelua», jatkoi Crampas. »Ja sen voittamiseksi meille ja huviseurallemme, jonka varapuheenjohtajana oleminen on nykyisin kunniakkaana velvollisuutenani, vaatii kaikkia taattuja voimia. Liittyessämme yhteen me varmaan saamme tämän koko loukon ylösalaisin kääntymään. Teatterikappaleet on jo valittu: Sota rauhan aikana, Monsieur Herkules, Wilbrandtin Nuoruudenrakkaus ja kenties Gensichenin Euphrosyne. Te olette Euphrosyne, minä vanha Goethe. Varmaan hämmästytte nähdessänne, kuinka hyvin minä trageeraan vanhaa runoruhtinasta… jos 'trageerata' on oikea sana.»
»Epäilemättä. Olenhan minä alkemistisen salakirjeenvaihtajani tiedonannoista jo havainnut, että olette kaiken muun hyvän ohella vielä runoilijakin, kun niikseen sattuu. Aluksi ihmettelin…»
»Koska minä en ollut mielestänne sen näköinen.»
»Niin. Mutta saatuani tietää, että uiskentelette yhdeksän asteen vedessä, olen muuttanut mieltäni… yhdeksänasteinen Itämeri, se on toista kuin Kastajan lähde…»
»Jonka lämpösuhteet ovat tuntemattomat.»
»Eivät minulle; ainakaan ei kukaan tule väittämään minua vastaan. Mutta nytpä täytyy tästä nousta. Tuolla tulee Roswitha tuoden Pikku-Annia.»
Hän nousi nopeasti, astui Roswithan luo, otti lapsen hänen käsivarreltaan ja nosti sen korkealle ylpeänä ja onnellisena.