I.
"Nytpä hän jo voisi olla täällä! Kyllähän nyt jo päivällisaika on!"
Tätä lausui äreällä äänellä ja suurella malttamattomuudella vanha ukko, joka kuitenkin näytti olevan hyväntahtoisuus itse. Hän seisoi muutaman ruusupensaan vieressä sitoen siellä täällä kiinni jonkun heikon oksan.
Likellä otevalta lavitsalta, niinikasvilla ympäröityn huoneuksen vierestä kuului vastaukseksi heleä ääni: "Olettepa kovin tarkkaan lukeneet minutit, hyvä Werner! Arvatkaapas kuinka paljon esteitä voi ilmautua matkustajalle!"
"Niin, neiti rupeaa aina koko maailman asianajajaksi", alkoi vanha pehtoori taasen, tuon tuostakin murmattaen jotain "onnen helma lapsista, jotka paisuvat ja ajavat toiset tieltänsä pois", ja muuta senkaltaista.
"Nytpä teihin on juurtunut pelkkiä pahoja luuloja tulevasta herrastanne, Werner", sanoi nuori tyttö, katsoen vanhukseen moittivasti suurilla, kauniilla sini-silmillään. "Mistä syystä katsotte niin vierain silmin entisen herranne perilliseen? Kenelle Reihenstein tulisi, ellei minun serkulleni."
"Hm! — Tiedän kyllä kenelle", mumisi Werner-ukko kiukkuisena reväisten poikki muutaman niininauhan. "Älkää suuttuko, neiti, mutta kylläpä se oli konnan työ ja senpätähden en häntä koskaan voi luullakaan autuaaksi."
Nuoren tytön poskille levisi säälinhymy harmaantuneen pehtoorin ymmärtämättömyydestä. Hän heitti ruunit, paksut kiharansa taaksepäin ja huusi nuoruutensa elävyydellä: "Te olette yks'päinen, Werner. Minulleko enoni olisi pitänyt antaa omaisuuden, vaikka serkullani on yhtä suuri oikeus siihen? Tiedätte kyllä, että yhtäpaljon huolta, kuin iloakin seuraa semmoista omaisuutta kuin tämä on. Muuten eno vainajani kyllä on meille ollut niin antelias, että mainiosti voimme elää yhdessä, ja se omaisuus ehkä vielä minulle toimittaa miehenkin!"
Tämä pila, jolla tyttö sekä vältti ukon periaatetta, että yhtäkaikki viittasi siihen, oli sangen hyvin sovitettu, mutta ennenkuin ukko tähän ehti vastata, kuului vaunujen kolina, jotka tulivat ihan portaitten eteen.
Ajokalut olivat mitä suurin vastakohta hyvin hoidetulle ympäristölle ja somalle, mainion kauniille maatalolle. Ne olivat vanhat, tomuttuneet ja raskaat ja niitä ajoi unelias ajaja. Niistä astui nyt kuitenkin alas se mies, joka täst'edes oli omistava edessänsä olevan rakennuksen kukoistavine puutarhoineen, metsineen ja peltoinen.
Ainoalla silmäyksellä näki nuori tyttö serkkunsa ulkomuodon, näki hänen, jota hän ei ollut nähnyt, sittekuin pienenä poikana. Rudolf Bodendorffin korkea, hoikka, mutta vankan suora vartalo, jota vihkatakki ei liiaksi kiristänyt, näytti sotamiestä, joka ei tahtonut olla muu kuin — sotamies. Hän varmaankaan ei ollut aikanaan niitä seura-uroita, joiden perään tytöt naisväen kouluissa huokailevat.
Hän ei ollut kaunis, mutta hänen koko olennossansa oli levollinen vakavuus. Vilkas katsanto tummista, pitkillä silmäripseillä varjostetuista silmistä, joilla hän silmäili huonetta, ei vähintäkään salannut omistajan iloista ylpeyttä. Hän oli kylmä ja vakaa.
Vasta sitte kun hän lyhyesti, ehkei äkäisesti, oli käskenyt ajajansa pois, katsoi hän tarkempaan ympärillensä, mutta Herminan lähestyessä levisi tumma varjo hänen kasvoillensa.
"Terve tuloa Reihensteiniin, Bodendörff-serkkuni. Se on jo liian kauvan saanut olla herraansa paitsi!"
Kapteenin ensimmäinen aikomus oli: olla tarttumatta tytön ojennettuun käteen, vaan vähän mietittyänsä koski hän niin vähän kuin mahdollista serkkunsa sormenpäihin. Olihan tyttö tähän asti ollut hänelle melkein vieras.
"Enpä tietänyt — en aavistanut —"
Kapteenin vähäpuheliaisuus saatti hänet, tuon tuostakin, yhtämittaa pinteesen.
"Ette luulleet nyt vielä talonne olevan meidän hallussamme?" keskeytti Hermina häntä. "Syylläpä sitä ihmettelette ja minä olen velvollinen, teille asiata selittämään. Ensiksikin oli kuolleen enoni viimeinen tahto, että äitini ja minä jäisimme tänne, kunnes itse ottaisitte talon haltuunne ja toiseksi on äitini melkein kaiken aikaa ollut niin sairas, ettemme ole voineet muuttaa täältä."
"No, sepä nyt vielä todella puuttui, että te juhlallisesti pyydätte anteeksi", sanoi Bodendorff melkein suuttuneena. "Minä puolestani luulen että te paljoa suuremmalla oikeudella kuulutte tänne, kuin minä, ja että ainoasti vanhan, omituisen ukon kummalliset oikut valitsi minut sen takan kantajaksi, johon en ensinkään sovellu."
"Kiitän teitä!" sanoi Hermina heleällä naurulla. "Se, joka teidän hartioitanne liiaksi painaa, sen tahtoisitte nostaa minun hartioilleni. Mikä itsekkäisyys! Mutta jahka olette vähän kodistunut täällä, ajattelette varmaankin toisin!"
Bodendorff nosti olkapäitään ja näytti äkästyneeltä, vaikka jo mestarillisilla veistokuvilla koristetusta eteisestä korkeisin, valkeisin käytäviin ja somiin huoneisin kaikki näytti hymyilevän hänelle.
"Mikä mies hän oikein on?" arveli Hermina itsekseen, "koska hän niin halveksimalla voi kaikkia taide-aarteita katsella täällä? Eli olisiko hänen vastahakoisuudellaan toinen peruste. Ehkäpä olisi vanhalla viinillä täytetty kellari, biljaardisali, ja somilla hevoisilla varustettu talli häntä paremmin miellyttänyt?"
Mutta muistaessaan serkkunsa surkeannäköiset ajo-pelit, peruutti hän päätöksensä.
Samalla aikaa kun tyttökin, mietti Bodendorff näin: "Mitä tyhmyyksiä; panna minua seurustelemaan elottomien kivikuvien, öljymaalausten ja muun kilisevän ja kalisevan turhamaisen loiston kanssa. Minä halveksin kaikkea tätä ja vieläpä tyttöäkin tuossa, joka täällä on elänyt ja jo pitänyt itseänsä kaiken tämän omistajana. Hän varmaankin haluaa tätä loistoa ja vihaa minua, joka sen häneltä anastan. Häpeä, vanhan ukon säätökselle, vielä enemmän kun hän ei eläessään minulle edes ajatustakaan jakanut."
Arvasiko Hermina edes osaksikaan serkkunsa mietteitä? Tyttö näki ainoastaan hänen vastenmielisyytensä kaikelle kauneuden jaloudelle, hänen pimeän vastahakoisuutensa kaikille taide-aarteille, joita enonsa niin suurella innolla oli koonnut; ja nuori, ei vielä kolmenkymmenen vuotias serkkunsa, oli hänestä paljoa kummallisempi kuin vainaaja, joka täällä oli päivänsä kuluttanut lukemattomien mietteiden ja oikkujen keralla.
Hän ei ollut nähnyt Bodendorffia sitte lapsuutensa aikoja ja nyt kysyi hän itseltään: mitä tämä pitkä aika kätki, mitä elämä oli tehnyt silloin rajusta, myöhemmin niin ylen annetusta pojasta. Hän kadehti vai'eten miestä, joka näytti sille, ettei tahtonut hän itseltään paljoa kysyttää, vielä vähemmin tahtoi hän — tytön mielen mukaan — vastata kysymättä.
Kuitenkin oli tytöstä mieluisata näytellä hänelle kaikkea katsomisen ansaitsevaa. Hän tunsi jokaisen veistokuvan tekijän, hän tiesi niiden merkityksen. Tunsipa kaikki kirjat hyvin varustetussa kirjastossa, — ne olivatkin hänen uskotut ystävättärensä, — ja virkkoi lapsellisen ilonsa ja riemunsa kasveista ja kaikista vähimmistäkin esineistä.
Kaikille muille, paitsi Kapteeni Bodendorffille olisi tämä ensimmäinen katselmus-matka huoneiden ja puutarhojen lävitse ollut ihmeteltävän miellyttävä ja hän olisi itselleen sanonut: tämä tyttö on helmien helmi. Toki; kaikki mitä voitiin Bodendorffissa katselmuskävelyn jälkeen huomata, oli — väsymys. Hän unohti kiittääkin serkkuansa.
Pitkänänsä kauniin salin mukavimmassa nojatuolissa, sekoitti hän kukkaishajulla täytetyn huoneen ilman savupilvillä muutamasta, todella ei huonosta, sikarista. Teepöytä oli sangen viehättävästi valmiiksi katettu ja nyt tuli huoneesen vielä Herminan äitikin, leskimajuritar Räder.
Hänen emännöitsijätoimensa otti Hermina osallensa ja yleensä näytti, ei vielä vanha, mutta sangen heikko, nainen äänettömällä, ylhäisellä liikunnollaan ja pelkäävillä silmäyksillään rukoilevan toisiltakin samaa hiljaisuutta.
Harvat sanat, jotka majuritar tervehdyksien jälkeen lausui, olivat niinikään anteeksi pyyntö siitä, etteivät olleet tilaisuudessa heti Reihensteiniä jättää.
"Enpä ymmärrä", keskeytti häntä Bodendorff, "kuinka siitä voitte puhuakaan. Toivonpa että siksi pitkää päivää voisitte jäädä tänne. Minusta on ihan kummaa, miten enoni oli voinut niin päätöintä määräystä tehdä; hän varmaankaan ei saa haudassansa lepoa. Olenpa vakuutettu siitä, että vielä joskus, jostakin vanhasta kirjoituspöydän laatikosta löydän myöhemmän testamentin, joka määrää teidän tyttärenne perilliseksi."
Majuritar hymyili, mutta Hermina puhkesi sydämmelliseen nauruun.
"Niin, naurakaa vain!" sanoi Bodendorff äkästyneenä, "siitä en voi teitä kieltää, ainakin koska se tapahtuu minun kustannuksellani, mutta yhtä vähän te voitte minua kieltää sanomasta, mitä tahdon."
"Niin, niin, — mutta kukapa sitä tahtoisikaan?" kysäsi Hermina hyvillään.
"Tästä päivästä alkain on teidän tahtonne täällä laki, ja mitä taasen keksintöihinne kirjoituspöydän laatikoissa tulee, on teillä vapaus siten lyhentää aikaanne."
"Te teette minusta pilkkaa!" sanoi hän suuttuneena purren tummia viiksiänsä.
"Kyllä te sitä vähän ansaitsisittekin", sanoi Hermina puoleksi leikillä, puoleksi todella, "mutta minä sitä en tee. Minä pidän arvossa teidän hyvää tahtoanne, enkä vaadi enempää. Te olitte jo poikana, serkku, vähän lyhytnokkainen, vahinko vaan, ettei tiemme sitten olleet enemmän yhdessä!"
"Niin", sanoi hän katsoen lattiaan, "N:n sotakoulu oli liian pitkällä täältä, eikä kukaan huolinut rajusta pojasta. Joutoajat olivat kahdesti vuodessa kaikille muille, vaan ei minulle. — Minnepä minä olisin mennyt?"
Hermina antoi hänelle lempeän osaaottavan silmäilyn, vaan hän ei sitä huomannut.
Tyttö ymmärsi kuinka yksin ja turvattomana hän aikaisemmasta nuoruudestaan oli ollut. Hyvää vaikuttavan suunnan, jonka hyvä seura, järjestetty ja tarkka kasvatus antaa, sitä hänellä koskaan ei ollut. Hermina näki nyt mikä oli syynä synkkämielisyyteen, jolla Bodendorff vastaanotti tämän tilan, johon hän ei yksinkertaisella mielen laadullaan sopinut. Täällä tunsi Bodendorff vajavuudet ja aukot olemassaan, ja nyt alkoivat kiukku ja kainous riidellä hänen sielussaan. Näissä huoneissa, joissa enonsa korkealle nouseva taiteilijahenki oli vallinnut, oli hän — Herminan mielestä kuni tumma, vankka ja yksinäinen honka, joka kylmänä ja taipumattomana oli otettu kauniiden ja ihanien lehmipuiden keskelle.
Ja kuitenkin — eikö mikään tunteellinen henki asuisi tuon vapaan, leveän otsan takana?
Koko Bodendorffin elonaikana ei häntä koskaan niin tarkoin läpi-nähty, kuin nyt.
Senkötähden hänen otsansa pimeni? Tunsiko hän, että monen nuoren tytön hengellinen silmäily lepäsi hänen päällään? Näin sanoi hän nyt jo: jos hän ennen ei ollut arvossa pitänyt enonsa päätöstä niin hän kirosi sitä nyt!