II.
Rudolf Bodendorff ei seuraavana yönä paljoa levännyt.
Mikä ero hänen loistolla valmistetun lepohuoneensa ja kylmäkolkkoisen kasarmihuoneen välillä! Ja kuitenkin oli hän siellä monta surutonta yötä viettänyt. Moni olisi häntä kadehtinut. Mutta täällä Reihensteinissä ei hänelle suotu unta, vaan levottomana virui hän vuoteellaan, koettaen nukkua vaivalloisista, ennen arvaamattomista tunteista.
Syvän alentumisen tunteella nousi hän varhain ylös, lintujen kirkkaana aamuhetkenä hänen akkunansa edessä visertäessä. Hän tunsi sekä päässänsä että sydämessänsä jotain — hän ei tiennyt mitä —, mutta tuntuipa hänestä kuin olisi sydämeensä ilmestynyt hirmuinen luola, jota ei milläkään voitu täyttää.
"Enpä ole milloinkaan tähän asti pitänyt itseäni tyhmänä", mumisi hän itsekseen ja muisti samassa että hänen sanansa kumppalien joukossa oli päättävä, "ja nytpä olen kuin poika-nulikka, kainompi kuin kahdentoista vuotiaana tullessani sotakouluun. Ja tähän kaikkeen on syypää tuo inhoittava tyttö! Kaikki hän tietää, hän on hullumpi kuin rohvessori ja kärsimättömämpi kuin naisopettajatar."
Niin pahalla tuulella ollessansa, teki hän serkullensa väärin, Eipä tyttö taitavuuttansa tahallansa tai turhamaisuudesta näyttänyt, syy siihen oli ainoastaan hetkellinen into tutustuttaa Bodendorffia kotonansa.
"Hyvää huomenta serkku!" huusi tyttö puutarhasta. Bodendorff vastasi hänen tervehdykseensä lyhyesti, melkein epäkohteliaasti, sillä Herminan iloinen mieli oli mitä suurin vastakohta hänen omalle mielialallensa. Tyttö katosi pensaitten taakse, ja nyt katui hän tekoansa.
"Ennen jo tytön mielestä olin yksinkertaisen oikullinen olento, nyt hän minun ehkä pitää raakana karhuna!" Hän ei tietänyt itse miten olikaan, mutta pian astui hän alas puistoon ja etsi pensaitten välistä valkeata hametta. Vihdoin löysi hän immen istuen muutaman ruusupensaan vieressä ihaillen nauttimassa ruusujen huimaavata tuoksua.
"Miksi ette ennemmin laita itsellenne kukkaisvihkoa?" kysyi Bodendorff läheten häntä. "Olisihan se paljon mukavampaa kuin tuossa kumarruksissa niiden tuoksua nauttia."
"Ensiksikin", sanoi Hermina kuivasti, "en mielelläni taita kukkaisia ja toiseksi — nuo ruusut eivät ole minun!"
"Oh, sekö vain on esteenä!" Bodendorff otti kynäveitsen taskustansa ja alkoi, sanan mukaisesti, rosvota kukkaispensasta, kunnes Hermina estäen laski kätensä hänen päällensä.
"No, lakatkaa jo, te pahuuden tekijä!" huudahti hän nauraen. "Tehän teette koko pensaan kelvottomaksi. Olipa onneksenne ettei tässä pensaassa ole ohtakkeita, muuten kyllä olisitte saaneet pahuutenne kostetuksi."
"Ohdakkeita?" sanoi hän ja katseli vihkoa miettien. "Niin todellakin, ei ainoatakaan piikkiä. En tietänyt semmoisia ruusuja olevankaan. Tässä siis sananlasku tekee poikkeuksen."
Kumarruksetta, kohteliaista sanaa sanomatta, kurotti hän vihon
Herminalle sanoen: "Ottakaa!"
"Kiitos!"
Pila hymyili hänen silmistään ja suunsa ympäriltä, kun hän kohteliaalla kumarruksella otti vihon vastaan.
Bodendorff taasen huomasi taitamattomuutensa ja puri suuttuneena huuliansa.
"Nyt tahdon teille näyttää vielä jotain", sanoi Hermina kädellään viitaten Bodendorffia itseänsä seuraamaan.
"Eikö katseleminen milloinkaan lopu?" kysäsi hän ja jäi seisomaan.
"Pitääkö tämän päivän taasen alkaman niinkuin eilen loppui?"
"Eilinen loppui sillä, että kävimme levolle", sanoi tyttö hymyten.
"Mutta menkäämme nyt!"
Bodendorff lähti vihastuneena siitä että hän seurasi tyttöä ja kuitenkin hän ei voinut olla sitä tekemättä.
Huoneuksen toiselta puolelta astuivat he erääsen sangen vähän valaistuun eteishuoneesen; siellä avasi Hermina oven.
"Täällä vietti onneton enoni viimeiset elonhetkensä suruisessa yksinäisyydessä."
Huone tummentui siitä, että se oli ympäröitty viheriäisellä vaatteella, niin että ainoasti epäselvässä valossa voi nähdä yksinkertaiset, viheriäiset huonekalut, korkean viheriöillä uutimilla ympäröidyn vuoteen ja rukoustuolin yläpuolella olevan neitsy Marian kuvan.
"Tämä näyttää sangen mystilliseltä", sanoi Bodendorff melkein kammoittavalla tunteella. "Onko tämä kirkko vai vankihuone?"
"Eno paralleni tämä oli kumpaistakin laatua", sanoi Hermina suruisesti.
"Miksi häntä aina paraksi ja onnettomaksi sanotte?" kysyi Bodendorff.
"Siksi, että onnetar, hänen kauniisen ympäristöönsä katsomatta, teki hänet säälittäväksi; — kolme vuotta ennen kuolemaansa tuli hän — sokeaksi!"
"Sokeaksi? — sitä en tietänyt!"
"Niin, sentähden suru häntä vaivasi, sentähden häntä nimitettiin 'erakoksi'. Hän, nerokas taiteilija useammassa kuin yhdessä taiteessa, sillä hän myöskin veisti kuvia sangen hyvin, mutta etenkin oli mainio maalaja, jonka somat kuvat ihastuttivat koko maailmaa ja vakuutti hänelle taiteen historiassa kuolemattoman nimen, hän kadotti silmiensä valon siinä ijässä, jossa voimat vielä olisivat häntä auttaneet työssänsä, jolloin koko hänen sielunsa vielä eleskeli taiteen maailmassa ja jolloin näön lahja olisi voinut tuottaa hänelle lukemattomia nautintoja."
"Se on surkuteltavaa! — Mutta — hänellä oli kuitenkin tieto, oli muisto siitä, että hänkin on ollut jotain!"
Hermina ymmärsi esiin vivahtavan katkeruuden Bodendorffin sanoissa.
Parempi että ihmiselle olisi teon ja tiedon rikas maailma ikuiseksi suljettu, kuin että olisi sen valoisasta portista astunut sisälle! — Hermina nosti vaatteen akkunan edestä pois ja nyt levisi täysi päivän valo huoneesen ja kirjoitus-pöydän päällä olevan taulun ympärille.
"Tämä oli hänen viimeinen työnsä", sanoi hän surumielisesti, "sitten otti sallima siveltimen hänen kädestään äkkiä, ja — iki-päiviksi! — —"
Kuva osoitti hempeätä naisen päätä, täynnänsä viattomuutta, immellisyyttä ja ihanuutta. Harva, läpitsehohtava huntu ympäröi vaalean ruunit hiukset ja suloisen kauniin vartalon; näkyipä sen alta kuvaama-taiteellisesti ympyriäinen käsivarsi, jonka sievästi muodostunut käsi varjoten lepäsi uneksuvien silmien yläpuolella. Selittämätön ihastus vangitsi katsojan tämän kuvan viereen, jolle kaikki somuus, kaikki kauneuden ja sulouden valo oli suotu, ja kuitenkin puuttuu siltä korkein ihanuus — silmien auringoinen säde! — Tahtoiko maalaaja sillä omaa kohtaloansa kuvata? Oliko hänelle vastenmielistä maalata kirkasta silmä-terää, kun hän tunsi omansa pimenevän?
Hiljainen, melkein jumalainen pöyristys tunki Bodendorffin sielun lävitse. Tämä näkö pyhitti muiston hänen muuten niin yksimielisestä enostansa. Nyt ymmärsi hän paremmin, mikä henki oli elähyttänyt tämän huoneen, ja että kaikki mitä täällä löytyi, oli koottu todellisella innolla, korkealla taiteilijan mielellä ja rakkaudella kaikkeen mitä kauniista ja jaloa on. Nyt ei hän enään pitänyt vainajata turhamaisena, oikullisena arvollisien aarteiden kokoojana, joilla hän ainoasti tahtoi koota loistoa, vaan hän näki hänen oikeutettuna, itseluojana taiteilijana, joka tässä ympäristössä oli löytänyt elämänsä päätarkoituksen.
"Löytyneekö mitään surkeimpaa, kuin tuollainen kohtalo?" sanoi Hermina ajatellen. "Sallima ei milloinkaan niin rajusti ilveile kuin silloin, kun se kuolettaa sen hermon, jota taiteilija taiteensa täyttämiseen välttämättä tarvitsee."
"Sama surullinen suhtaisuus on Beethoven'inkin kanssa, joka keskellä ihanimpia säveliänsä kadotti korviensa käytännön — kuulonsa!" muistutti Bodendorff, yhtämittaa vielä katsoen kuvaan.
Hermina katsoi Bodendorffiin mieli-hyvän hymyllä, joka kirkasti koko hänen muotonsa.
Ikäänkuin olisi suuren sävel-taiturimme nimi huomauttanut häntä soitannon valtakunnasta, arvasi hän huoneessa olevan harmoonion ja soitti muutamia säveliä.
Ensimmäiset sävelet "Kuutamo sonaatista" suhisi lempeinä, sulavina ääninä huoneessa. Sitten aikoi tyttö taasen nousta ylös, mutta Bodendorff seisoi estäen hänen takanansa.
"Oh — vielä kerran!" sanoi hän hiljaa ja rukoillen. Hermina soitti saman kappaleen vielä kerran ja Bodendorff nautti sen säveliä kuin kukkasen tuoksua.
"Te siis rakastatte soitantoa?" kysyi Hermina sulkiessaan harmonion.
"Rakastan! — Enkä ole vielä kenenkään kuullut niin soittavan!"
"Onko teillä lempi soittokonetta? Soitatteko mitään?" huusi tyttö elähyttävästi.
"Ei, — en!"
Taasen hän käytti lyhyttä, kuivaa puhetta, jolla käänsi itsestään äkkinäiset kysymykset; kuitenkaan hän ei nyt puhunut totta. Hänellä oli maailman sointuisin soittokone: kaunis ääni, jota kumppalien joukossa pidettiin mainiona, sitä paitse muisti hän sangen paljon lauluja ulkoa.
Mutta hän häpesi sitä puhua, sillä hän ei sitä minäkään aarteena pitänyt. Tarkalla tutkivalla silmällä katsoi hän takaisin koko entiseen elämäänsä ja huomasi sen tyhjäksi, ilman arvoa ja tarkoitusta. Hetkellisen vihan käsissä ollessansa alensi hän itsessään kaikki, ainoastaan ihaillaksensa Herminaa, ja kuitenkin ajatteli hän: hän vihaa minua ja minä — vihaan myös häntä.
Mitä tyttö tunsi eli tiesi, seuraus tarkasta kasvatuksesta, oli hänestä pahe. Luonnolliset taipumukset eivät hänessä olleet mistään arvosta, koska ei kukaan ollut tullut noitasauvallansa lähteitä kalliosta avaamaan.
Hermina pahastui uudestaan Bodendorffin kylmästä käytöksestä, ja hänenkin käytöksensä sentähden muuttui kuivaksi.
Bodendorff ei ollut tottunut sievempään kohteliaisuuteen huomataksensa että kukkaisvihko, jonka hän aamulla oli Herminalle antanut, oli päivällispöydällä, ja että ainoasti yksi ruusu kaunisti tytön hiuksia. Hän näytti siten aina käyttävän kukkaisia päässänsä. Eilen hänellä oli purppuraneilikka.
"Kas niin, serkku", sanoi Hermina, kauvan aikaa hiljaa ja vaijeten istuttuansa, vielä hiljaisemman majurittaren vieressä, "päättäkäämme nyt asiamme. Neljäntoista päivän perästä olemme valmiit lähtemään, mutta siksi vielä pyydämme saada hyväksemme käyttää vierasvaraisuuttanne!"
"Vierasvaraisuuttani!" huusi Bodendorff punastuen vihasta.
"Tahi keneltä sitä pyytäisin? Ehkä teidän pehtoriltanne?" vastasi Hermina kylmästi. "Muuttaa tilaamme väkisin olisi arvoa alentavaa sekä teille että meille."
"Teistä olisi pitänyt tulla pappi", keskeytti Bodendorff häntä pilkallisesti. "Kuitenkin voin vakuuttaa teille ett'ette minua voi muuttaa. Minulla ei ole liukkaita sanoja, ei minkäänlaisia turhamaisia tapoja naisille näyttää, mutta minulla on vankka tahtoni, joka tähän päivään asti on ryhtinsä pitänyt."
"Kukapa sitä epäilisikään?" kysyi Hermina taasen hyvillään.
"Minä en tahdo kantaa Bodendorff-nimeä, jos jalallani astun tänne teidän muutettuanne. Heti lahjoitan Reihensteinin jollekulle kumppanilleni, eli pelaamalla sen hävitän, ehkä muuten sydämestäni halveksin korttipeliä. Minä annan kirotun huoneen rapistua, rauveta, hävitä tai palaa, jos ette lupaa sitä pitää kotinanne!"
Hermina nauroi sydämellisesti, Bodendorffin innossaan ja kiukussaan painaessa pistimen pöytäliinaan.
Nytpä hiljainen majuritar alkoi puhua.
"Hyvä Bodendorff, ajatteletteko ensinkään mitä sanotte? Ehkä ehdoituksenne yhdeltä puolen katsoen on sangen arvoisa, niin se toisaalta on liiaksi jyrkkä ja sopimaton. Minun tulee tyttäreni maineen tähden jättää Reihenstein, ja oikein on oikein. Te olette herra täällä ja meidän tulee mennä!"
"Jospa minäkin jo ennen teitä täältä lähden ainaiseksi?"
"Siinäkin tapauksessa. Muuten; ettehän te voi koko maailman edessä meitä solvaista. Ihmiset pian luulisivat teidät hulluksi."
"Minä taidan jo ollakin!" sanoi hän työntäen kätensä paksuihin hiuksiinsa. "Te siis ette jää?" kysyi hän vielä kerran.
"Emme todella?" vastasi majuritar päättävästi.
"Ja mitä silloin luulette Reihenstein'istä tulevan?"
"Oh, viehättävän asuinpaikan joutoajoillanne syksy-metsästyksille ja iloisille seuroille!" sanoi Hermina.
"Niinkö luulette?" kysyi hän katkerasti. "Pakoittasinpa itseni ampumaan luodin otsaani, jos kahta viikkoa täällä voisin olla, sillä minä olen kuni karhu kullatussa lintuhäkissä."
"Te pidätte paljon liikamaisuuksista, serkku, mutta ennen pitkää pitkästytte virkaanne ja silloin tulette Reihensteiniin."
"Älkää puhuko mitään virastani", sanoi hän vakaasti, "tähän asti oli se minulle kaikki, jonka ympärillä koko olentoni kääntyi, minä pidin sitä korkeassa arvossa, sillä sen kautta odotin minä itselleni jonkunlaista tarkoitusta, mielihyvää. Luvallinen kunnianhimo virassani ja puhdas kunniani olivat koko rikkauteni ja niissä oli minulle tarpeeksi. Nyt näen, että se on toisin."
"Ja mistä sen näette?"
"Anteeksi. Aikomukseni oli sanoa: nyt tunnen sen", sanoi hän ja nousi ylös. Lyhyellä tervehdyksellä jätti hän molemmat naiset, jotka, sekoitettuna kummallisiin tunteisin, katsoivat hänen jälkeensä.