III.
Seuraavana aamuna seisoi Hermina taasen ruusupensaan vieressä, jossa joukko uudestaan puhjenneita ruusuja oli noussut eilisien sijaan.
"Hyvää huomenta, neiti! Niin aikaisin jo ylhäällä, ja noiden rakkaiden ruusujen luona!" sanoi vanha Werner.
"Eipä tämä niin aikaista ole, hyvä Werner, päin vastoin on nyt jo suurus-aika. Te voitte juuri lähettää jonkun ylös kysymään eikö kapteeni tahdo tulla alas. Äitini ei mielellänsä odota kauvan."
Werner katsoi turhaan tuon "jonkun" perään, mutta kun ei huomannut ketään, niin mennä tapsutteli hän itse, tuon tuostakin itseksensä mumisten: "Kyllä tulee vielä päivä kun pannaan suu säkin mukaan."
Hermina lausui juuri itseksensä muutaman Werner-ukolle ei erittäin miellyttävän mietinnön hänen vihaisuudestaan, kun ukko hengästyneenä tullen hänen luoksensa osoitti vastaisuuden.
"Hän on poissa, neiti, hän on kadonnut!"
"Kuka? Kapteeni Bodendorffiko? Mahdotonta! Jos hän ei ole huoneessansa on hän varmaan mennyt alas puutarhaan."
"Ei ei, hän on poissa, ja vaunut myös", vakuutti Werner, vetäen henkeänsä. "Huoneensa ovi oli auki, vuode melkein korjaamatta ja pöydällä oli kirje. Luulen että se oli teille, neiti!"
Ensikerran sai vanhus armottoman katsannon, ja hän ei tietänyt miten kävikään, kun neiti yht'äkkiä tuulen puuskana lensi huoneukseen.
Siellä oli kirje; päällekirjoitus majurittarelle. Herminalla oli oikeus avata ja vastata kaikki äitinsä kirjeet. Kotelo revittiin palaisiksi. Kirje sisälti ainoasti nämä rivit:
"Arvoisa rouva!
Suokaatte anteeksi että, ilman mitään erityistä hyvästijättöä, jätän Reihensteinin, mutta kun te vielä kaikissa tapauksissa viivytte täällä kaksi viikkoa, niin tulen siis tilaisuuteen puhutella teitä, enkä voi sitä ennen kadottaa toivoani nähdä päätöksenne muutettuna. Teidän ja neidin uskollinen
Rudolf Bodendorff."
"Lakoonillinen kuin Turkkilainen!" huudahti Hermina suuttuneena. "Tämäkö olisi jotain ei niin mitään!" Toki hän lohduttui pian huomatessaan kapteenin kauniin käsialan, joka ei ollut niinkuin sotilaiden yleensä on, nimittäin kuin riviin asetettuja sotamiehiä. Yhtäkaikki hehkuivat silmänsä vielä petetystä toivosta, kirje kädessänsä astuessaan äitinsä luo.
"No, nyt on lakkaamattomalla kinalla loppu", tuumi majuritar leppeästi.
"Niin on, se on nyt loppunut, mutta ainoasti taas kahden viikon kuluttua alkaakseen", sanoi Hermina liikutettuna. "Ah äiti, mikä kummallinen ihminen hän on!"
"On todella hän kummallinen, mutta lapseni, häntä emme saa kovasti tuomita. Hän ei ole koskaan vanhempiansa tuntenut ja setänsä, joka hänen sotakouluun vei, kuoli pian sen jälkeen. Hän sai kokonaan itseänsä kiittää siitä, mikä hän on, eikä voi olla sisällisittä hyveittä, koska hän kahdeksankolmatta vuotiaana on kapteeni."
Vanha nainen puhui aniharvoin niin paljon kuin nyt, mutta hänen sydämellänsä lepäsi mieli tytöstä kadottaa kaikki vihan serkkuansa kohtaan, että tyttöön samalla nousisi kateus.
Olipa aika, jolloin majurittaren mielestä hänelle tyttärineen oli tehty vääryyttä. Olihan hän, majuritar, myöntynyt onnettomuudessa olevan maalaajan sydämellisiin rukouksiin ja jättänyt oman kotinsa hoitaaksensa hänen talouttansa ja häntä itseänsä. Olihan Hermina kolmena vuotena ollut hänen seuraajansa ja joutohetkiensä valo. Kun Hermina istui harmoonion edessä, jota hän itse oli opettanut hänen soittamaan, uneksui sokea taiteilija itsensä takaisin entiseen elämäänsä, silloin unohti hän huonoutensa ja säveleiden siivillä nousi hänen murrettu sielunsa ylös kärsiväisyyden taivaasen.
Jokainen piti nuoren tytön hänen perillisenänsä; niin, majuritar luuli niin itse, ehkä hän oli liiaksi tunnollinen ja karttava siitä puhuakseen tyttärelleen.
Hermina sitä vastoin eli suruttomasti, katsomatta nykyisyyttä ulommaksi ja tämä nykyisyys olikin hänestä verrattoman ihana.
Josko eno olikin oikullinen ja mieleltänsä murtunut, jos hän kärsivän itsekkäisyydellä tuntikausia vangitsi hänet, jäi vielä monta hetkeä hänelle itselleen nauttiaksensa puutarhan, puiston ja kirjaston nautintoja.
Hänen kuolemansa ilmaantui yht'äkkiä ja hänen viimeisen tahtonsa säätös ei majuritarta yksin kummastuttanut. Hän kuitenkin osasi hyvin peittää petettyä toivoansa ja hänen nöyrä mielenlaatunsa nuhtelikin häntä tästä liian rohkeasta toivosta.
"Minä olen ainoasti hänen veljensä käly," arveli hän, "ei Hermina kanna hänen nimeänsäkään."
Mutta perillinen ei myöskään hänen nimeänsä kantanut, hän oli vainajan sisarenpoika. No — samahan se.
Lahja, jolla vainaja oli Herminaa muistanut, varmuutti hänen tulevaisuutensa ja nyt oli ainoastaan perustettavana uusi koti. Ennen oli majuritar asunut pääkaupungissa, mutta nyt hänellä oli luonnollinen syy pysyä sieltä pois, sillä Bodendorffin rykmentti majaili siellä!
Sitte päätti hän muuttaa erääsen pieneen naapurikaupunkiin, jossa olisikin enemmän rauhaa. Tämän rauhan rikkominen tapahtui aniharvoin, mutta joskus sentään, sillä likeisyydessä oli suuri linna ja yhteispuisto, siis oli tämä rikkominen, silloin tällöin tullen, mieluisata. Ensiksi tahtoi majuritar sentään käydä muutamassa kylpylaitoksessa, sillä tämä olisi Herminan terveydelle tarpeellista. Joka päivä voi selvää selvemmästi huomata, että nuori tyttö paljon kaipasi Reihensteiniä. Hänen iloisuutensa väheni nyt jo päivä päivältä. Epätoivoisena ja mitään tekemättä kuleksi hän ympäri, jätellen kaikille lempipaikoilleen hyvästi.
Kaikki oli matkaan valmistettu. Määrätyt kaksi viikkoa olivat loppuneet, mutta vielä ei kapteeni ollut itseänsä näyttänyt. Tänään hän kuitenkin oli tuleva, sillä sanaansa hän ei syöne.
Hermina kuunteli suuremmalla tarkkuudella jokaista jylinää maantieltä, ja pian kuuluikin, mutta vanhoja vaunuja ei näkynyt, vaan niiden sijassa lensi ratsastaja komealla ratsullaan maataloa kohden, sepä olikin Bodendorff.
Kuinka hän nyt näytti toisemmalta! Kun hän ainoalla vedolla pakoitti hevoisen pysähtymään, sievästi hyppäsi sen selästä ja lyhyesti sotamiehen tapaan tervehtäen astui eteenpäin, ei hän ollenkaan näyttänyt olevan sama mies.
Eteisessä sattuivat silmänsä matka-kirstuihin, ja rypistyneellä otsalla sanoi hän: "Ja kuitenkin!"
"Niin, kuitenkin", sanoi Hermina nostaen olkapäitään. "Mutta mikä jalo eläin teillä tuossa on! Vähän raju vaan, ei ole oikein hyvin opetettu."
"Erehdytte", vastasi hän, "Almansor ja minä olemme vanhat toverit. Enpä tiedä ketään, johon niin voisin luottaa kuin tähän uskolliseen eläimeen!"
"Enpä juuri usko semmoista luottamusta. Jos se usein noin rajusti tanssii, niin se pian heittää teidät tomuun."
"Ja mitäpä se olisi?" sanoi hän katkerasti. "Meidät heittää usein tomuun — sallima."
Viimeinen koetus, jonka kapteeni vielä ehkä aikoi tehdä, koettaessaan saada majuritarta jäämään, raukesi itsestään, kun hän näki matkan valmistukset. Otsansa kävi syviin ryppyihin ja hehkuvin, melkein vihaisin silmin katseli hän serkkuansa. Koska Bodendorff piti tytärtä, äitiin katsoen, väkevämpänä tahtona, niin luki hän ainoasti hänen syyksensä heidän kovan kieltonsa.
Samana iltapäivänä puhui hän ison aikaa Werner-ukon kanssa ja kun he viinein erosivat nosti ukko syvästi kumartaen lakkiansa ja katsoi mitä suurimmalla mielihyvällä uuden hallitsijansa perään.
"Mutta nytpä täällä tulee hirmuisen yksinäistä, hyvä neiti", sanoi vanhus myöhemmin, kun Hermina jo huomispäivän matkapuvussa kuljeskeli puutarhassa.
"Niin, niin — sangen yksinäistä. Mutta varmaankin vain lyhyeksi ajaksi. Kapteeni kyllä tulee hauskan seuran kanssa usein tänne."
"Hm, hm!"
Werner pudisti harmaata päätänsä.
"Minulla on valtuuskirja kolmeksi vuodeksi, joka näyttää siltä, kuin kapteeni lähtisi joko Egyptiin tai Kiinaan. Muuten hän on ajatellut kaikkea ja ottanut tiedon kaikesta, jossa auttavaa herraa tarvitaan. Köyhiä hän ei myöskään ole unohtanut ja minulle, neiti, minulle on hän luvannut isommat huoneet! 'Koska näki minut nyt kerran herranansa pitää', sanoi hän, 'niin tulee heidän nähdä, että minä muistan heitä siinä, missä sitä tarvitaan.' Tietäkää neiti, sitä en olisi hänestä uskonut ja se tuntui minusta niin hyvältä. Hänellä on sydän oikealla paikallansa."
Herminakin tunsi saman kun Werner-ukko: hänestä tuntui hyvältä se, jonka hän kuuli.
Vielä elähytettynä siitä tapasi hän Bodendorffin, joka ei ymmärtänyt mistä tuo aurinkoinen hymy tuli, jolla tyttö häntä tervehti.
"Vieläkö kerran tahdotte seurata minua enoni huoneesen?", kysäsi hän äkkiä.
"Jos niin haluatte — tahdon. Muuten olen jo jättänyt hyvästi hänen muistollensa."
"Ei sentähden", vastasi hän äkkiä. "Ett'ette siihen tarvitse mitään vaivaloista todistajata, sen kyllä ymmärrän."
Tyttö vaikeni vähän ihmetellen hänen liikutettua ääntänsä.
"Aikomukseni oli pyytää teiltä ystävän palvelusta", kysyi hän hetken äänettömyyden perästä.
"Mikä se olisi?"
"No niin, ensiksi kysymys, sitten, rukous!"
"Joihin vastataan ja myönnytään mahdollisuuden mukaan."
"Sanokaa minulle suoraan", alkoi Bodendorff, ensikerran syvästi hänen silmiinsä katsoen, "eikö sydämenne ole mihinkään tähän kiinnitetty, joka teille täällä on ollut uskottua ja arvoista. Tahdotteko todella erota täältä ottamatta mitään mukaanne näistä, jotka teille ovat aarteita, mutta joita minä ainoasti pidän kuolleina esineinä. Oletteko niin ylpeä tahi välinpitämätön, ett'ette rehellisesti voi tunnustaa, mikä teille tuottaisi iloa?"
"Rehellinen olen", vastasi hän, "ja oikeudellinen myös. Ja juuri sentähden tiedän, ettei minulle tule mitään muuta kuin se, minkä olen tänne tuonut, tai minkä enoni vapaehtoisena lahjana on antanut minulle. Minä en tahdo mitään, en mitään, en edes ruusua pensaasta, niinkuin tiedätte!"
"Mutta — sen kuin teille tarjoisin, jota rukoilisin teitä ottamaan?
Ottaisitteko sen?"
"En, — en nyt, enkä koskaan! Se on viimeinen sanani. Lausukaa nyt rukouksenne, kysymyksen olemme jo päättäneet."
Bodendorff ei vastannut mitään. Niin liikutettuna, että tumma suoni nousi hänen otsallensa, työnsi hän akkunan auki ja tirkisteli illan rauhaisuuteen, joka näytti tekevän pilkkaa hänen raivoisille tunteillensa.
"Oliko teillä vielä mitään sanottavaa?" keskeytti Hermina tukalan äänettömyyden.
"Aijoin pyytää teitä vielä kerran soittamaan!"
Pakoitettu rauha vapistutti hänen ääntänsä ja häneen katsomatta meni
Hermina soittamaan.
Hän soitti kuni — unessa. Kädet kävivät harhaan ja rinta kohosi.
Muutamia tahteja soitettuansa nousi hän ylös.
"Tänään en voi!"
"Minä olen tyytyväinen", sanoi Bodendorff kumartaen. "Minä kiitän teitä tästäkin!"
Samana iltana vallitsi näissä teepöydän ympärillä istuvissa ihmisissä raskaus ja — en tiedä mitä —, tuntuipa ikäskuin olisi ukkonen ollut ilmassa.
Hermina kuuli kapteenin käskevän että hänen hevoisensa aamulla aikaisin satuloittaisiin.
"Lähdettekö meidän kanssamme?" kysyi Hermina innolla.
"En, minä lähden ennen teitä!" sanoi hän kolkolla äänellä.
Päivän valjetessa seisoi Almansor satuloittuna varroten herraansa, mutta naisetkin tahtoivat lähteä aikaisin ja Bodendorffin tullessa alas, oli Hermina täydessä työssä matkakirstujensa kanssa.
Bodendorffin silmäily osoitti, ettei hän tahtonut serkkuansa tavata. Ikävyydellä ojensi hänelle Hermina kätensä ja sanoi todellisella sydämellisyydellä: "Eläkää hyvin!"
"Te teeskentelette, serkku", sanoi hän kolkosti, "eilen näytitte kuinka syvästi te minua halveksitte ja tänään te ojennatte minulle kätenne jäähyväisiksi!"
"Minä — halveksisin teitä?"
Bodendorff ei pitänyt vaivaa maksavana katsoa miten tyttö vaaleni, vaan katsoi alas ja kun hän koetti estää puhkeavia kyyneleitänsä, piti Bodendorff sen pahana omanatuntona.
"Hyvästi", sanoi hän kolkosti.
Almansor kiiti pois, kuin siivillä ja pian ei edes tomupilvikään näyttänyt hänen retkensä suuntaa. — —