IV.
Kaksi kuukautta on kulunut ja neljä viikkoa on majuritar uudessa kodissansa pienessä kaupungissa asunut. Hän oli vahventunut terveyteensä katsoen, ja voi taasen ottaa osaa niihin harvoihin huveihin, joita oli tarjolla, mutta jotka Herminalle olivat sangen tarpeen.
Tyttö huomattiin pian sievän käytöksensä ja kauniin muotonsa tähden. Häntä kuljetettiin kaikenlaisiin huveihin, jotka olivat ihan tuntemattomia sille, joka oli Reihensteinin rajapiirin sisäpuolella asunut ja kuitenkin —. häneltä aina puuttui jotain. — Majuritar piti puuttumisen luonnollisena.
"Hän kaipaa sitä komeutta ja niitä sielun nautintoja, joista
Reihenstein on niin rikas", ajatteli äiti huo'aten.
Heidän asuntonsa oli melkein kaupungin toisessa päässä, se oli pieni, sievä huoneus pienen viheriän ruoho-lakeuden vieressä. Siihen kuului pieni sangen hyvin hoidettu puutarha, jossa oli pari varjokasta paikkaa, jossa kävi lukea, työskennellä ja vieläpä teetäkin juoda.
Mutta Hermina uneksuen pudotti kirjan eli työn helmaansa. Tarkasteliko hän nykyistä ja entistä elämäänsä. Sen hän vain tiesi että kaikissa niissä ruusuissa, joita hän täällä poimi, oli ohdakkeita. Hänen olonsa täällä oli kuni raskasta päivätyötä. Vasta silloinkun hän iltasella astui kammioonsa, hengitti hän helpommin, sillä siellä seisoi — enonsa harmoonio.
Niin todella, se oli siellä ja joka ilta raikuivat urkuisen sävelet yli puutarhan ja vieläpä uloimmaskin.
Kun Hermina ensikerran astui huoneesensa, näki hän soittokoneen. Se häntä odotti ja tervetuliaisia toivotti, kuni vanha ystävä, mutta Hermina ei tahtonut ystävyyttä tunnustaa.
"Me emme sitä pidä, äitini!" huudahti hän liikutettuna.
"Mitä sinä ajattelet, lapseni?" kysyi äiti ihmetellen. "Totta et sinä tahdo Bodendorffin kohteliaisuutta kieltää? Katsomatta siihen, ettei hän sitä itse voi käyttää, niin on hän erittäin huomannut mikä sinusta on kallista, ehkei hän muuten mitään erittäin arvoista kappaletta sinulle lahjoittanut. Tiedän nimittäin varmaan, että Reihensteinissä kaikki on arvoisampata, kuin tämä, mutta hän arveli ettei mikään sinua enemmän miellyttäisi."
Hermina omisti, tällä kertaa niin kaunopuheiselle, äidillensä oikeuden, kuitenkin kiitti hän: "Se minua aina on rasittava, äiti!"
Oi, kuinka usein hän ei myöhemmin ajatellut niitä sanoja. Nyt enään hän tuskin voi odottaa sitä hetkeä, jolloin hän saisi istuutua soittamaan mahdikkailla sävel-aalloilla surunsa takkaa sielultansa pois.
Mutta niinkuin ei riviäkään ollut seurannut lahjaa, niin jäi Bodendorff itsekin näkymättömiin, kuin maailmasta kadonnut. Hän näkyi todella asettuneensa joko Niili- tahi Gangesvirran rannoille. Ja kuitenkaan niitä ei eroittanut kuin neljän tunnin matka. Bodendorff ei tahtonut lähestyä häntä, se oli selvää.
Mutta toiset Herminaa etsivät ja saattoivat hänen jokapäiväisien kuivien, yksitoikkoisien lavertelemisien kautta epätoivoon. Erittäinkin oli niissä eräs hiljan vänrikiksi päässyt nuorukainen, joka äitinsä kautta — majurittaren vanhoja ystäviä — antoi itseänsä esitellä majurittarelle.
Luutnantti Wellnau ilmestyi vielä usein äitinsä kera, todistus hänen lapsellisesta viattomuudestansa.
Hermina vakuutti hänelle yhtämittaa, että hän suututti häntä leveillä puheillaan; tämä vain tuotti hänelle itserakkaan hymyilyn. Hän näytti olevan todellinen todistus herra Bolgac'in selitykselle: "herra saappaineen". Ainakin alkoi tämä ritarillinen nuorukainen itseihailemisensa alhaalta ylöspäin ja katseli aina todellisella lemmellä jalkineitansa.
Kuitenkin eli Hermina siinä iloisessa toivossa, että hän pian muuttaisi pääkaupunkiin ja kuunteli kärsiväisesti hänen keveitä puheitansa ja raskaita kukkais-vihkojansa.
Päivät olivat nyt jo niin helteisiä, että molemmat naiset jättivät puutarhansa ja menivät suureen siimeksiseen kansanpuistoon, jossa yksinäisiä paikkoja oli viljoin tarjona vahtera- ja pyökkipuiden alla.
Eräänä iltapäivänä istuivat he muutamalle jo sangen tutulle paikalle, jossa tähän aikaan mikään ei ollut heidän rauhaansa rikkonut. Hermina näytti ihanalta kuni ainakin, mutta hänen kasvoillansa lepäsi surumielisyys, joka osoitti että hänen ajatuksensa olivat kaukana poissa.
Kaikkialla oleva hiljaisuus, jota ainoasti lintujen viserrys keskeytti, oli ihana, mutta nyt sen rikkoi aika meteli. Sapelien helinätä, monta yht'aikaa puhuvaa ääntä ja rivakkaat askeleet ilmoittivat upseerijoukon tulon, jotka kuni joukko lavertelevia papukaijoja, istuutuivat tavalliselle paikallensa.
"Lähtekäämme, äiti!" kuiskasi Hermina mielipahoillaan.
"Ei vielä, lapseni! Tätä paikkaa ympäröitsee vahvat pensaat ja luultavasti herrat eivät jää istumaan, varmaankin he menevät keiloja heittämään."
"Mutta äiti, — tiedäthän kuinka vapaasti ne usein haastelevat!"
Sen majuritar omasta kokemuksestansa tiesi, eikä siis voinut muuta kuin etsiä turvallisempaa olo-paikkaa. Pöydän ympärillä olikin pelkkää iloista väkeä ja sittenkuin muutamia pulloja oli tyhjennetty, nousi riemu kuni elävä hopea auringon paisteessa.
"Kas niin, ei noin surullisena, veikko!" kuului monelta taholta.
"Laulapas meille laulu!"
Hän, jolle nämä sanat lausuttiin, ei ollut niitä kuulevinansa, mutta kun meteli lisääntyi pyysi hän hiljaisuutta.
Kaikki huuto loppui heti ja norjalla, sointusalla barytonilla alkoi hän mainion sotalaulun, jonka loppusävelen: "Tyroolin maass'", kaikki köörinä kertoivat. Raivoisa mieltymys seurasi laulua. "Bravo, Bodendorff!"
"Vielä laulu, vielä yksi!" huusivat uudestaan kaikki.
"Antakaa minun olla rauhassa, min'en osaa enempää!" vastasi kapteeni
Bodendorff ja pyyhki nenäliinallansa hikeä otsastansa.
"Hän on kankea, kuni muumio!"
"Hänellä on hermotauti!"
"Häntä vaivaa onneton rakkaus!" kuului joka taholta.
"Luulenpa sinut sairaaksi!" virkko säälivä ääni hänen vieressänsä.
"Jotain semmoista!" sanoi Bodendorff vihaisesti.
"Sitäpä jo useasti olen sanonut teille, Bodendorff", sanoi alempana istuva rykmentin lääkäri. "Teidän tarvitsisi ottaa virkavapautta ja hengittää maailmaa. Kuka sitä helpommin voisi tehdä kuin te? Lähtekää Reihensteiniin!"
"Me sinua kyllä käymme tervehtimässä ja maistelemassa niitä viinipulloja, jotka jo liian kauan ovat saaneet levätä kellarissa!"
Kapteeni Bodendorff kuunteli kaikkea tätä ja hymyili katkerasti. Samassa silmänräpäyksessä kuin laulu loppui, oli kaikki väri hänen kasvoiltansa kadonnut ja nyt hän nousi rauhattomana ylös suurien hikipisarien tippuessa hänen otsaltansa.
"Mikä sinua vaivaa?" kysyi hänen säälivä naapurinsa.
"Ei mikään", vastasi hän yhteenpuristetuin huulin. "Täällä on kärsimättömän kuuma!" ja nyt vaaleutta seurasi rusko, joka punotti kuni kuumetautisen.
"Kerronpa sanani vielä", sanoi vanha, ystävällinen lääkäri, "onpa välttämätöntä että muutamaksi ajaksi jätätte tämän pelumyllyn, jota viraksi nimitetään. Lankeemisenne oli kuitenkin vaarallisempi kuin luulitte!"
"Kirottu Almansor! En ole siitä koskaan uskonut hyvää!" huusi eräs upseereista.
"Almansor on saanut sen maksaa kuolemallansa!" vastasi Bodendorff synkkämielisenä.
"Ja sinä saat siitä vielä yhtämittaa maksaa", sanoi hänen säälivä kumppalinsa. "Sinä et nyt enään koskaan ole itsenäsi. Voipa hyvin päältäsi nähdä."
"Hiljaa!" huusi Bodendorff suuttuneena. "Oletteko nyt kaikki muuttuneet vanhoiksi akoiksi?"
Heti muutettiin puheenainetta ja pian kokoontui koko joukko erään nuoren upseerin ympärille, joka oli ottanut esiin erään valokuvan.
"Ah! kauneuden-galleria on taasen lisääntynyt yhdellä onnellisella!"
"Kauniit kasvot!"
"Ihmeteltävän kauniit, voin vakuuttaa teille, mutta hän on ylpeä — sangen ylpeä!"
"Sinulle, — sen kyllä uskon!" pilkkasi muuan vanhempi luutnantti, jolla ei ollut galleriaa.
Tämän, jo sanantavaksi joutuneen valokuvakokoelman omistaja oli luutnantti Wellnau. Lyöden rintaansa sanoi hän sangen miehevästi: "Hän on ylpeä kaikille!"
"Ja kuitenkin lahjoittaa hän valokuvansa sinulle?"
"Ei! Minä olen sen ostanut — valokuvaajalta!" omisti hän lapsellisesti.
"Hyväpä että olet kylliksi rehellinen sitä omistamaan!" mumisi
Bodendorff, joka ei voinut nuorta upseeria kärsiä.
Samalla tuli kuva sattumasta hänen likeisyyteensä ja yksi silmäys siihen oli tarpeeksi. Se oli Hermina.
Bodendorff nousi ylös lumivalkeilla kasvoilla.
Kuitenkin huomasi hän, ettei tässä ollut paikka siitä enempää mainita ja, väkisin tunteitansa hilliten, hän melkein kaatui takaisin paikallensa.
Kaikki näkivät hänen liikutuksensa, mutta kukaan sitä ei ymmärtänyt.
Hetken päästä hän taas nousi ylös.
"Ethän vielä tahtone meitä jättää?" huusivat kaikki.
"En. Menen vain ravintolaan juomaan lasin — sokurivettä!"
Sivumennen kuiskasi hän luutnantti Wellnau'lle: "Tulkaa jälestäni kymmenen minuutin perästä. Minä tahdon puhutella teitä!"
Wellnau näytti sangen hämmästyneeltä. Onneksensa ei kukaan ollut huomannut tätä käskyä, jota Wellnau'n luonnollisesti tinkimättä tuli totella.
Bodendorff menikin todella ravintolaan. Hän tilasi lasillisen vettä, kaatoi sen pöydällä olevaan suolalla täytetylle lautaselle ja joi äkkiä kaikki. Sitten nojasi hän päänsä erästä puun runkoa vastaan ja painoi nenäliinan huulillensa.
Kun Wellnau aivan määrälleen kymmen minutia myöhemmin saapui paikalle, tapasi hän kapteenin rauhallisena kävelevän Sveitsiläis-tapaan rakennetun ravintolan edessä.
"Luutnantti Wellnau", sanoi Bodendorff melkein uhaten, "min'en tahdo sekautua teidän, enemmän tai vähemmän lapsellisiin lempi-asioihinne, siihen toimeen on teillä äiti, — mutta se valokuva, jonka tänään olette antaneet kumppaniemme pilkalle, on paljon suuremmassa arvossa pidettävä. Paha kyllä että se jo kerran on häväistykselle joutunut. Mutta, kuuletteko, se ei saa tapahtua! Sanokaapas nyt, kunnian-sanallanne vakuuttaen, oletteko todella sen ostaneet?"
"Miten sitten, herra kapteeni?" änkkäsi Wellnau hämmästyneenä. "Jos tunnette tämän naisen, tiedätte myös ettei hän valokuvaansa lahjota nuorelle luutnantille, joka — joka —"
"Hyvä", keskeytti häntä kapteeni kärsimättömyydellä. "Tehkää nyt minun tahtoni mukaan ja antakaa valokuva minulle. Ne maksavat kaikki yhtäpaljon", mumisi hän kylmällä pistoisuudella, "kauniin kuvitelma ja häjyin jokapäiväisyys — aina sama hinta!"
"En epäilekään täyttää tahtoanne, herra kapteeni", sanoi Wellnau vähän peläten, "sillä minä voin vakuuttaa, ettei minulla ole paljoa toivoa, mutta jos tämä on teille mieliksi, niin olkaa niin hyvä, — voinhan minä ostaa itselleni toisenkin kuvan."
Tämä lapsellinen totuus nosti taasen veren Bodendorffin vaaleille kasvoille.
"Mutta te ette saa sitä tehdä!" sanoi hän melkein käskien ja kuitenkin oli kuni rukous äänessä, kun hän lisäsi: "Minä pidän teitä nuorena kunnian miehenä ja semmoisena pyydän teidän luopumaan kaikesta yhteydestä tämän naisen kanssa."
"Se loppuu itsestään, sillä minä jätän tämän kaupungin pian", sanoi
Wellnau hiljaa.
"Hyvä, te olette nuori vielä, luutnantti", sanoi Bodendorff hiljaisella äänellä, "pitäkää tämä tapahtuma muistutukseksi teille. Te ette voi arvata, minkä uhrin nyt olen nuoruudellenne tehnyt. Jokaisen toisen olisin pitänyt lurjuksena."
"Tässä on kuva", sanoi nuorimies, vaikutettuna Bodendorffin vakavasta käytöksestä, "ja tässä on käteni, minä pidän sanani!"
"Se on oikein, jääkää hyvästi. Jos palajatte seuraan, sanokaa minun menneeni kotiin!"
"Näytte sairaalta, herra kapteeni."
"Olkoonpa. — Eläkää hyvin!"