V.
Ei hän vielä voinut lähteä kotiin, ja koska ei kumppalien hauska seura, johon hän tänään poikkeuksella oli ottanut osaa, häntä miellyttänyt, kulki hän edestakaisin puistossa Herminan kuva yhä kädessään.
"Ja näillä ihanilla kasinoillakin on niin taipumaton luonne!" sanoi hän vaipuneena surumieliseen tarkastelemiseen. "Onko hän todella niin jalo, kuin tämä kuva osoittaa? Jos hän olisi jalomielinen, olisi hänen pitänyt huomata, mistä takasta hän olisi minut pelastanut, ottamalla edes osan siitä, jonka hänelle tarjosin. Silloin hän ei vihaisi minua rosvona, joka ajoi hänet pois rakkaasta kodista, ei halveksisi minua onnen-etsijänä, joka häneltä on hänen oikeutensa anastanut."
Näistä suruisista mietteistä leijuivat ajatuksensa toisiin, ei vähemmin suruisiin. Hän hengitti syvään ja sitä seuraavasta kivusta muisti hän syyn siihen.
Sittenkuin hän viimeisenä aamuna oli sanonut jäähyväiset, oli hänen elämänsä alinomainen muute epätietoisuuden, surumielisyyden, odottamisen ja petettyjen toivojen välillä. Ensi aikoina toivoi hän itseänsä kutsuttavaksi, ellei hänen, niin ainakin hänen äitinsä luokse. Häntä suretti, kun hän näki että olivat hänen niin unhoittaneet. Hän unohti sen, että hän kylmyydellään oli itse ollut syynä siihen, sekä että hänen olisi pitänyt käydä molempia naisia etsimässä.
Sitä hän ei myöskään huomannut. Hän oli liiaksi ylpeä pakoittamaan itseänsä heidän seuraansa ja liian vähän turhamainen luulla itseänsä kaivatuksi. Ja kuitenkin — kuitenkin voi hän toivoa, varrota kutsumusta!
Hän punehtui omasta heikkoudestaan ja koki väkisin tunteitansa hillitä, mutta yhtäkaikki häntä vaivasi polttava epäilys ja palava halu saada kerta vielä kuulla hänen soittavan.
Hänen ainoa lohdutuksensa oli se, ettei Hermina ollut lähettänyt harmooniota takaisin, ehkä häntä pahetti kun siitä ei hänelle mitään ilmoitettu.
Tässä mielenlaadussa hänen tunteitansa ei mikään muu hillinnyt, kuin raju ratsastus, ja ehkä Almansoria moitittiin, kantoi hän herraansa niin pitkälle kuin tämä vain tahtoi. Alussa näillä matkoilla ei ollut mitään tarkoitusta, pää-asia oli kauvas — pitkälle vain mennä, kunnes eräänä iltana, kuun jo korkealla kirkkaana paistaessa, uskollinen eläin nosti päätänsä ja pysähti. Ei mitkään käskyt tai hyräilyt auttaneet. Bodendorff antoi väsyneen hevosensa huo'ata ja katsoi ympärillensä; nyt vasta huomasi hän että hän jo oli ajanut lähes neljä tuntia ja ehtinyt naapurikaupunkiin.
Mutta — mitä nyt…?
Kantoihan tuuli hänen luoksensa hyvin tunnetuita säveleitä.
Niin — hän oli ainoastaan pyssyn kantaman matkaa Herminan kodista ja säveleet kauniista kansanlaulusta: "lennä lintuseni", juhlallisena ja sävelrikkaana tunkeutuivat ihmeteltävällä ihanuudella hänen rintaansa.
Hän sitoi hevosensa kiinni muutamaan aitaan ja lähti Herminan akkunan alle. Tämä soitti kauvan, ja pitkä aika kului ihanasti Bodendorffille.
Siitä hetkestä hän usein tuli sinne. Ei kukaan ymmärtänyt missä hän kävi ja miksi hän vasta puolyön aikaan palasi kotiin vaahtoisella ratsullansa. Hän oli niitä luonteita, joita utelijaatkin jättävät rauhan.
Palausmatkalla eräältä näiltä retkiltä kompastui Almansor ei koskaan enää noustaksensa. Toinen reisi oli taittunut.
Kapteeni Bodendorffkin loukkasi itsensä sangen pahoin ja, ehk'ei hän sitä tunnustanut, kärsi hän useinkin sanomattomia tuskia, mutta pahin niistä kuitenkin oli se, kun hän hevosensa menetti. Vapisevalla kädellä laahasi hän pistoolin ja sillä lopetti eläinraukan tuskat. Nyt piti hän itsensä vielä yksinäisempänä. Toinen hevonen oli tosin myöskin tallissa, mutta se ei voinut Almansoria vastata ja Bodendorffin täytyi jättää öiset retkensä, sillä se ei voinut kärsiä niin pitkää rasitusta.
Hänen pitkä poissa olonsa Herminan likeisyydestä oli varmaankin pää-asiallisesti saattanut hänen tänään seuraamaan kumppaliansa. Mutta vaikka tämä ratsastus oli ollut sangen hiljainen, tunsi hän, laulettuansa, seurauksen siitä. Nyt oli hän väsynyt, hurmeuksiin saakka väsynyt, niin että hän mielihyvällä vaipui viheriöille lehville ja sulki silmänsä. Pitkänänsä lavitsalla voitti hänet väsymys, ja houraavan uni hänet saavutti, niin ettei lintujen viserryskään häntä herättänyt.
Askeleita kuului lähenevän, mutta makaava niitä ei kuullut.
"Jumala, äiti, tuoss' on joku!"
"Hiljaa, lapseni, hän makaa."
"Suuri Jumala! — se on Bodendorff!"
Hän ei herännyt Herminan huudosta, ja siinäpä todistus että hänen unensa oli enempi hurmeista kuin oikeata unta.
Majuritar meni lähemmäksi.
"Kummallista", sanoi hän hiljaa, "hän on täällä makaamassa, kumppalien tuolla aimo tavalla iloitessa."
Äkkiä tunki hyvän rouvan päähän ajatus, että hän voisi olla juopunut.
"Katsokaahan äiti, miten hän näyttää muuttuneelta!"
"Samalta näyttää se minullekin. Mutta — me emme voi jäädä tänne, tällä aikaa voi kävelijöitä olla kaikkialla."
Hermina myöntyi vastahakoisesti ja katsoi mennessään tuon tuostakin taaksensa, mutta serkku jäi vain makaamaan.
"Mikäpä hänelle on tapahtunut?" Hermina ei saanut ajatuksiansa hänestä pois. Surumielinen tuska hänen muodossansa juurtui tytön mieleen.
"En tiedä, mutta ehkä viini ja helle on häntä väsyttänyt."
"Näittehän, äiti, ettei hän Reihensteinissä nauttinut tippaakaan viiniä."
Majuritar muisti sen ja vaikeni.
He olivat palanneet ensimmäiselle paikallensa. Meluava joukko oli poissa, ne olivat menneet keilinheitto paikalle, josta kuului pallien jylinä.
Hermina istui paikallensa epätietoisuudella, joka tavan takaa ajoi veren hänen poskillensa ja saattoi hänen hengittämättä kuuntelemaan ikäänkuin joka hetki toisi mukanansa jotain kummallista, mutta mitään ei tapahtunut.
Miellyttävä illan hiljaisuus oli hänestä raskas, ja tähän asti tuntematon suru täytti hänen silmänsä kyyneleillä. Niitä peittääksensä laski hän päänsä käsiänsä vastaan ja vaipui surullisiin mietteisin. — Painoiko hänen elonsa hermoja maneitillisen valon voima kahdesta leimuavasta, tarkastavasta silmästä.
Viheriään pensaan takana seisoi Bodendorff, joka oli herännyt hurmeen tapaisesta unestansa ja tietämättänsä joutunut heidän läheisyyteensä.
"Tuohan on sokean maalaajan viimeinen kuva!" ajatteli hän, kun Hermina istui alas vaipuneella päällä, tuulen hiljaa hänen ruunia kiharoitansa tuuvitellessa.
Kapteenin sydän tykytti niin kovasti että se oli tukehduttaa hänet, eikä hän kuitenkaan uskaltanut astua esiin.
Majuritar rikkoi hiljaisuuden.
"Nyt meidän pitää mennä, rakas lapseni!" Nuori tyttö nousi vastustelematta ikäänkuin unesta heränneenä.
Bodendorff, joka oli oikaissut erästä sivutietä myöten, seisoi nyt heidän edessänsä.
Heikko huuto tunkeutui Herminan huulien yli.
"Pelkäättekö minua?" kysyi hän pahastuneena.
"Myönnänpä että jo ennen", sanoi majuritar, "meitä vähän peloititte, kun löysimme teidät makaamassa lavitsalta tuolla."
"Näittekö sen? Ja — mitä siitä ajattelette?"
Rouva raukka oli, kun olisi kynttelillä valaistu kaikkia hänen ajatuksiansa.
"Minä luulin teidän olevan sangen väsyneenä eli voivanne pahoin, eli ehkä vielä molempiakin", sanoi Hermina lempeästi nostaen silmänsä häneen, "ja luulenpa vieläkin niin. Oletteko kipeä?"
"Pieni pahoinvointi joka pian minun jättää."
"Ja mikä siihen on syynä, mikä teitä vaivaa?" uteli majuritar.
"Hevoseni pudotti minut!" vastasi hän lyhyesti.
"Noo, ja —?"
"Niin, mitäpä vielä?" kysäsi hän ivallisesti. "Minähän vain heitettiin tomuun!"
"Oh, tuo ilkeä Almansor!" huusi Hermina. "Sanoinhan minä, että sen niin piti käydä."
"Voittepa iloita nyt, sillä Almansor on kuollut!" sanoi hän katkerasti.
"Minäkö siitä iloitsisin, kun te siitä niin paljon piditte?" sanoi
Hermina pahoilla mielin, "pidätte minua siis pahantahtoisena!"
"Pelkäänpä että te pidätte minua semmoisena", sanoi hän puoli-ääneensä.
Tyttö katsoi häneen suurin silmin, mutta Bodendorff häntä ei ymmärtänyt. Eihän tyttönen tietänyt, että serkku oli siinä uskossa että hän — Bodendorff — muka oli rosvonnut tytön omaisuuden, mutta sen hän tiesi, ettei Bodendorff uskonut hänen ystävyyttänsä. Sana: "teeskentelijä" kaikui vielä hänen korvissansa. Nämä ajatukset tekivät hänet taasen kylmäksi, Bodendorff teki samoin, hänkin tuli kylmäksi ja katkeraksi, ja kuitenkin olivat heidän sielunsa riemuinneet tästä yhteentulosta; kumpikin olisi voinut sanoa toisellensa: "Sinutta on elämäni iloton ja autio!"
Bodendorff käveli koneellisesti molempien naisien vieressä, kunnes olivat joutuneet heidän kodillensa, jonne ei ollut hänen aikomuksensa.
"Juokaatte kupillinen teetä kanssamme", sanoi majuritar ystävällisesti, "te näytätte sangen väsyneeltä!"
Leimuava katse kiitti häntä, mutta Hermina vaikeni, eikä edes katsonutkaan häneen — ja hänen iloisesti tykyttävä sydämensä kokoontui taasen.
"Minun tulee olla kotona tänään, sillä huomenna aamulla aikaisin on minulla virkatoimia!" sanoi hän karttaen. Kuitenkaan hän ei voinut olla suutelematta majurittaren kättä — poikana? Olihan rouva lausunut sanan, joka olisi tehnyt hänet onnelliseksi, jos se olisi löytänyt myötäisyyttä tyttäressä.
Kuni untunut palasi hän ravintolaan, jossa hänen hevosensa oli, ja kumppalien, jotka päivänsä olivat hauskasti viettäneet, jo aikoja sitten levätessä, palasi hän — viimeinen — hiljaa, väsyneenä ainoa tunne mielessänsä, tunne, joka sisälti kuoleman halveksimista koko elämällensä ja olennollensa.
Samalla aikaa sanoi Hermina äidillensä: "Tuossa nyt näet, äiti, kuinka koston haluinen hän on; kun me emme hänen pyyntöänsä, Reihensteiniin jäämällä, täyttäneet, niin hän ei nyt tule meille!"
"Mutta, rakas lapseni, hän kielsi nähtävästi vastahakoisesti, ja luultavasti se olikin totta, että virkansa kutsui häntä."
Majuritar oli niitä ihmisiä, jotka eivät koskaan toisessa ihmisessä näe virheitä. Heillä on aina puolustus tai ainakin syyn pienennys valmiina.
Jos joka kahdestoista ihminen maailmassa olisi semmoinen kuin majuritar, niin varmaankin täällä olisi enempi rauhaa.
"Hän tulee kaiketi toisten!" lohdutti äiti, joka todella oli niin hyvä-mielinen, että hän uskoi omia sanojansa.
"Ei koskaan!" ajatteli tytär.
Kun Hermina suuttuneena kapteenin kiellosta — johon hän kuitenkin itse oli syypää — ei enää tahtonut muistaakaan koko miestä, lensivät kuitenkin hänen ajatuksensa häneen, eikä mikään voinut hillitä suuren suurta surua hänen sielussansa.
Harmooniokin jäi aukaisematta, ja hän, joka ennen teki monen tunnin matkan saadaksensa kuulla sen säveleitä, hänkin oli poissa.
Kuni unissa-kävijän, meni tytön ohitse kaiken ulkomailman tapaukset. Hän melkein ei huomannut, että hänen kiusallinen rakastajansakin yht'äkkiä lakkautti käyntinsä ja kukkaisvihkonsa ja tuli ainoasti jäähyväisille. Se hyvästijättö oli kohtelias ja melkein pelollinen; nuorukainen ei edes uskaltanut katsoakaan häneen.
Hermina jätti nyt seuraelämän ja jäi kotiinsa, jossa hänen päivänsä paraiten kuluivatkin.
Muutamat viikot elettyä tässä mielen laadussa ja näillä tunteilla saavat pian vuosien merkityksen! Mieli sen alla kypsyy kuni hedelmä kesä-auringon paistaessa. Ja kesä olikin kuumimmallansa niin luonnossa kuin Herminan sydämessäkin, mutta yhtä vähän kuin hedelmä tietää, mikä sen kypsyttää, yhtä vähän tiesi Hermina, mitä hänen povessansa palava liekki merkitsi.