VI.
Majuritar Räder ei ollut tarkkajärkinen nainen, mutta hän oli lempeä äiti ja semmoisena näki hän, kasvavalla tuskalla, tyttärensä tilaisuuden, mutta hän erehtyi kuni useinkin: Hän piti sen ruumiillisena, joka tykkönään lähti sielusta.
"Tämä todella ei kauvan käy laatuun, lapseni", sanoi hän eräänä päivänä, kun Hermina oli erittäin heikko ja kelmeä. "Tahdonpa puhutella vanhaa rykmentinlääkäriä Wahlmannia, hän on meidän entisiä ystäviämme ja isäsi luotti häneen sangen paljon. Täältä ei ole niin pitkä matka pääkaupunkiin ja hän sinua paraiten on auttava."
Jo sen paikan nimi, jossa Bodendorff oleskeli, antoi nuoren tytön sydämeen piston, mutta ensikerran hän ei vastustanut pelkäävän äitinsä mielipidettä. Vanha lääkäri oli todella koetettu ystävä, Hermina oli lapsena monta kertaa hänen helmassansa istunut — hän tulkoon halusta.
Lääkäriltä Hermina ehkä saisi jotain tietoa serkustansa?
Asiasta ei äiti eikä tytär sen enempää haastellut. Seuraavana päivänä istui Hermina pienessä puutarhassa, jossa asterkukat syksyn tulon varmoina ennustajina jo alkoivat kukkia, ja katseli puistokäytävätä pitkin.
Jo kauvan oli hän istunut samassa paikassa, varroten jotain, joka hänen sisällistä suruansa hillitsisi.
Nyt näkyi etäällä vaunut, jotka tarkasti muistuttivat sitä päivää, jolloin Bodendorff ensikerran tuli Reihenstein'iin. Ne olivat ihan samanlaiset tomuiset ja raskaat, niitä veti pari väsynyttä hevosta, joita ajoi samaten väsynyt ajaja. Tämän muiston häntä saavuttaessa, vaipui hän taasen niin syviin mietteisin, ettei hän kuullut vaunujen pidättävän ennenkuin ääni kuului kysyvän neiti Räderiä ja eräs herra astui puutarhaan.
Herra oli vanha rykmentin lääkäri Wahlman. Hermina, kun ei voinut itseänsä mieliharhaudestansa eroittaa, ei huomannut ajatella, ettei kirje äidiltänsä mitenkään voinut ehtiä Wahlmannille ja ettei siis hänen tulonsa tänne ollut seurauksena siitä. Hänen sanoistansa vielä lisää vakuutettuna vastasi Hermina hänelle niin levollisesti kuin mahdollista.
"Armollinen neiti", alkoi vanha ukko, kohteliaasti kumartaen, "suonette minulle epäilemättä anteeksi, kun melkein hyökkään päällenne, mutta koska kerran olen täällä käskystä, alan heti, vanhaan totuttuun tapaani, asiani."
"Pelkään vain, että liiaksi varovainen äitini on turhaan herra tohtoria vaivannut", sanoi Hermina vähän hämmästyneenä utelevasta katseesta, jonka tohtori häneen lähetti, istuessaan hänen viereensä.
"Äitinne!" huudahti hän ihmetellen. "Hyvä neiti, siinä tapauksessa on minulla kahdenkertainen ilo olla täällä, sillä minua huvittaa, että majuritar vielä antaa minulle luottamuksensa. Mutta — minun täytyy myöntää, hänen käskystänsä en nyt ole täällä. Asiani on ihan toinen."
Nyt lensi vapiseva, muodoton arvelu, kertomaton pelko Herminan lävitse.
Hän ei voinut huuliansa avata.
"Virkani", alkoi lääkäri jonkinlaisena juhlallisena esipuheena, "sallii minun katsoa moneen, muuten hyvin kätkettyyn asiaan. Tahtomattamme olemme me, lääkärit paljoa useimmin kuin papit hoidettaviemme uskotut, sillä useassa kohden on meillä paljon enemmän tehtävää hengellisien asioiden kanssa, jotka asettuvat meidän koetuksiemme välille. — Sitten on kulunut monta vuotta kuin olen ollut yhteydessä teidän perheenne kanssa, mutta nyt hiljan jouduin taasen erään ystävän kautta."
"En ymmärrä mitä tarkoitatte?" kysäsi Hermina epätoivossa.
"Pian näette kaikki selvemmin", sanoi lääkäri hymyillen. "Ystävä, josta puhun, on serkkunne, kapteeni Rudolf Bodendorff. Hänen käskystänsä olen täällä."
"Se ei paljoa selitä", sanoi Hermina, joka nyt alkoi tointua, kun ei se, mitä hän odotti, käynyt toteen. "Me olemme sangen vähän tutut, enkä minä ole missään yhteydessä serkkuni kanssa."
"No no!" sanoi vanha lääkäri päätänsä pudistaen ja pieniä teräviä silmiänsä räpyttäen. "Pikku neiti kieltää niinkuin Pietari Herraansa! Sitä ei rehellinen Bodendorffini ansaitse. Jonkinlaisessa yhteydessä teidän kai täytyy keskenänne olla, muuten hänellä ei olisi teidän valokuvaanne. —"
"Hänellä? minun valokuvani — mahdotonta!" huusi hän kovasti punastuen.
"Asia on niinkuin sanoin!" vakuutti lääkäri vähän leikillisellä äänellä, mutta äkkiä alkoi hän sangen vakaana: "Noin kolme viikkoa sitten teimme pienen retken tänne puistolle, Kapteeni Bodendorffia, joka perinnön saatuansa on tykkänään muuttunut, ko'imme kaikin voimin saada joukkoomme vielä kerran, sillä minä voin vakuuttaa teille, hyvä neiti, hänettä ei mikään huvi meistä minkään arvoinen ollut. Hän, rajuin ratsastaja, paras laulaja meidän seurassamme, tunnettu rehellisestä, kullankirkkaasta mielestänsä, hän ei saanut jäädä pois. Tänäkin iltapäivänä lauloi hän meille laulun, — viimeisen pitkäksi ajaksi."
"Jumalani, mitä sillä tarkoitatte?" huudahti Hermina vaaleten.
"Vuottakaa, hyvä neiti! — Hän lauloi, mutta näytti sen jälkeen kovin rasitetulta ja jättikin meidät pian sen jälkeen. Minä en ollut tyytynyt häneen aina siitä kun hän hevosensa selästä putosi, mutta hänestä ei kukaan viisastunut, hän kätki kaikki itseensä. Mitä muuta hänen kanssansa samana iltana oli tapahtunut, sitä en tiedä, mutta myöhäiseen palasi hän kasarmiin ja aamulla häntä ei ollut raportissa. Hän oli ollut niin yksipäinen ettei hän kärsinyt palvelijaa likeisyydessään ja meidän täytyi siis murtaa hänen ovensa löytääksemme hänen hengetönnä maaten verissänsä."
"Oi Jumalani! — Totta hän ei tahtonut." —
"Ei", sanoi vanha lääkäri, joka ymmärsi tytön pelon, "hän ei ollut mitään tehnyt, mutta tietämättömäksi itsemurhaksi sen kuitenkin voisi kutsua, siitä syystä, että hän niin kauvan kärsimistänsä salasi."
"Ja nyt, nyt? Onko hän siis vieläkin hädässä?"
"En voi sitä kieltää, ehkä hän nyt on tullut niin pitkälle, kuin hänen, taiteen avulla olen saanut. Kireässä se oli. Hän puhui tuhansittain hullutuksia vihasta, perinnöstä ja monesta muusta asiasta, kirosi erästä tiettyä kuvaa ja huusi yhtäkaikki yhtämittaa sen omistajata. Selvänä ollessansa ei hän siitä mitään puhunut ja kun minä kerran kysyin, jos hänelle terveisiä veisin, suuttui hän."
"Te ette siis tulekaan hänen käskystänsä?" kysäsi Hermina ajatuksissansa.
"Tulen, hyvä neiti. Pahimmallaan ollessansa antoi Bodendorff minulle luottamuksensa siihen määrään, että hän käski minun toimittaa asiansa valmiiksi ennen lähtöänsä."
"Onko hän lähtenyt pois? — Ja minne?"
"Meeraniin. — Koska hän ei millään muotoa tahtonut tulla Reihensteiniin ja vuoden-aikakin jo oli myöhäinen, niin lähetin hänet etelään, sillä penseä ja lauhkea ilman-ala oli hänelle välttämätön. Kun talvi täällä on meidät jättänyt, toivon hänen terveenä palajavan luoksemme."
Lääkäri vaikeni ja katseli tyttöä puoleksi säälillä puoleksi leikillä.
Pienien sormien lävitse, joilla hän peitti kasvonsa, tunkeutui kyyneleet. Tohtori otti hiljaa käden hänen kasvoiltansa pois.
"Te ette siis ole missään yhteydessä serkkunne kanssa? Oh, te olette pieni teeskentelijä, neiti!"
Tämä sana pisti häntä taas, kuni kerran ennenkin, mutta sen kautta sai hän ryhtinsä jälleen.
"Ja teidän toimenne, herra tohtori?" sanoi hän kylmästi.
"On tässä", sanoi tohtori, antaen hänelle suuren sinetityn kirjeen ja lisäten vakaasti: "Tämä on kopia kapteeni Bodendorffin jälkeen säätöksestä. Alkukirja on laillisesti valvottu. Hän on valinnut teidän perijäksensä!"
Tukahutettu huudahdus oli kaikki mitä Hermina vastasi.
"Koska serkkunne lähti ihan toivottomana, piti hän välttämättömyytenä järjestää asioitansa. Muuten, jos häntä oikein ymmärsin, oli hänen aikomuksensa: ei milloinkaan asua Reihensteinissä."
Nyt ei enää ollut yksi vastustettu kyynel, joka immen silmistä tunki, vaan koko virta syvän surun kyyneleitä, jotka ikäänkuin yhteen painettuna hänen sydämeensä, sulkunsa murtaen tulvasivat ulos.
Sillä hetkellä oli Tohtori Wahlman'illa yksi ainoa toivo, — se — että
Bodendorff senlaisena olisi nähnyt serkkunsa.
Mutta Herminan tila tuli nyt paljoa pahemmaksi, ja vanha lääkäri joutui tilaisuuteen hänelle antamaan sitä apua, jota hän tarvitsi.
Pelästynyt majuritar itki tyttärensä kera, mutta ei tarkemmin mietittyänsä voinut ymmärtää, mistä tuo äkkinäinen sielun kiristys oli tullut.
Kun tytär myöhemmin illalla vähemmän väsyneenä, mutta muuten vielä sangen heikkona, istui kuunnellen hyväntahtoisen lääkärin mietteitä, sanoi majuritar: "Rudolf parka! Hän mahtoi olla kovin suuressa epätoivossa, kun hän tämän voi tehdä! Hän on vielä niin nuori ja ryhtevä, kuinka hän niin itsensä pelastamattomaksi luulee!"
"Sentähden, kun hänellä ei ollut mitään toivoa, johon hän iloisena olisi tarttunut, arvoisa rouva. Ilman ihanata, tahi ainakin lempeätä päämaalia, ei kukaan ihminen halusta elä, ja ollensakin kun kärsimys on ihmisen niin syvään painanut, tarvitaan välttämättä jotain, joka hänen taluttaa raittiimpata elämätä nauttimaan, tarvitaan ainakin toivo, josko se olisikin kuinka kaukainen tahansa, mutta Bodendorff paralla ei sitäkään ollut! Ajatelkaapas hänen suruista olemustansa niin monena kiusan ja kivun päivänä! Pari ajattelemattomasti puhelevata kumppalia, jotka tulivat ja menivät, häntä enemmän kiusasivat kuin huvittivat, ja kun minä hänelle lausuin hyvin ajatellun pilan, näytti hän vain kylmiä kasvoja. Luulenpa että hän minun sielustani luki, että häntä tuskin enään voi pelastaa."
"Mutta nyt teillä on toivoa? Oh! eikö ole totta, että hän paranee varmaan?" sanoi hiljainen majuritar joutuen ihan intoihinsa.
"Toivonpa niin", sanoi Tohtori Wahlman, "sitä enemmän kun hän tietää ettei Reihenstein enää alppina paina ja raskauta häntä."
"Ettehän luulle että hän tällä määräyksellä on siitä vapaaksi päässyt?" kysäsi Hermina äkkiä.
"Noin joksikin sen luulisin, hyvä neiti."
"Mutta se ei koskaan, ei koskaan tapahdu!" huusi hän palavin kasvoin.
"Tiedänpä mitä minun on tekeminen."
"Teidän tulee tehdä se, minkä sydämenne sanoo oikeaksi", vastasi tohtori Wahlman painavasti.
"Ei, — oikeuden tuntoni ja ylpeyteni tässä asiassa minulle kaavan tekevät", sanoi Hermina katkerasti liikutettuna, "että hän niin on voinut tehdä, on varmana todistuksena, kuinka vähässä arvossa hän minua pitää!"
Vanha lääkäri ei kumminkaan vähintäkään ymmärtänyt tätä naisellista logiikaa. Se näytti hänestä erinomaisen kummalliselta, mutta ukko luotti nuoren, "hieman romantillisen" tytön vaihtelevaan luontoon.
Hänen kaksinainen lähetyksensä oli nyt päättynyt, sillä Herminan luontokin sai pian entisen elävyytensä takaisin, kuni maa ja ilma ukkos-ilman loputtua.
Jos Hermina taikauskotta olisi katsellut serkkunsa käytöstä — olisi sydämensä löytänyt oikean tolan ja olisi silloin ilosta tykyttänyt, mutta ehkä hän tunsi ylpeytensä syvästi loukatuksi, ei hän kuitenkaan sielussansa löytänyt sitä ihanata, naisellista henkeä, joka uhraa ylpeyden nöyrän lemmen hengen edestä.
Bodendorff, antamalla hänelle vihatun perinnön oli häntä syvästi loukannut. Luultavasti hän antoi sen tytölle siinä luulossa, että tyttö kadehti häntä!
Lukemattomia kertoja olisi hän mielinyt repiä säätöstä palaisiksi ja semmoisena lähettää se hänelle takaisin, mutta hyvä henki esti hänet siitä.
Ajatus, että hän voisi kuolla siinä uskossa että Hermina ilolla oli ottanut sen perinnön haltuunsa, jonka hän siten oli itsestänsä viskannut, oli tytöstä yhtä hirveä kuin kysymys: Miten sitten käy, kun hän palajaa takaisin?
Mikäpä esti tämän, muuten niin selvään näkevän tytön, huomaamasta rakkautta serkkunsa teossa?
Muuan nerokas kirjailija sanoo: "Viha on usein rakkauden väärä tola."
Joskus kuitenkin rakkaus ei ole muuta kun pettävä kuvitelma vihasta.
Miksi ei Hermina naisellisella lemmellä avannut sydäntä ja omistanut, että hän rakasti serkkuansa?
Olihan hänellä hänen valokuvansakin, hän surun vallassa huusi hänen nimeänsä autioina hetkinä sairashuoneessa, hän karkasi kotoansa, ettei tytön likisyys häntä kiusaisi, hän laski mitä suurimman lahjan tytön jalkojen juureen — kaikki mitä hänellä oli!
Vieläkö hän lisää todistuksia tarvitsisi?
Mies varmaankin ymmärtää rakastetun naisen hänen teoistansa. Nainen sitä vastoin vaatii silmäyksiä ja sanoja.
Miehen äänetön rakkaus on kuni sokea lyhty, jonka kirkkaan puolen hän kääntää itseensä ja pimeän esineelle.
Jos Bodendorff edes kerrankin olisi kirkkaan puolen kääntänyt Herminaan. Mutta hän ei ollut koskaan nähnyt kuin varjopuolen hänen syvään kätketystä lemmestänsä.
Nyt oli Hermina päättänyt kirjoittaa Bodendorffille, kuinka raskaalta se tuntuikin, mutta äänettömyys olisi ollut vielä tukalampata.
Herminan tuli luonnollisesti pyytää hänen kirjeosoitteensa Tohtori Wahlman'ilta. Vanha lääkäri hymyili mielihyvillään ja sitä antaessansa ajatteli hän: "Meeran vaikuttaa tosin paljon, mutta tämä vaikuttaa vielä enemmän."