VII.
Hermina huomasi, mitä jo moni häntä ennen oli huomannut, — nimittäin, että läkki ja kynä ovat paljoa avoimmat, kuin me itse. Ainakin tämä soveltuu naisiin. Me miehet puhumme halusta totuuden, naiset sen kirjoittavat halukkaammin.
"Ettei lähettämäänne kirjoitusta revitty palaisiksi ja senkaltaisena teille lähetetty", kirjoitti hän avosydämisesti, "esti ainoasti se, että tarkemmin mietittyäni pidin parempana sen teille ehjänä antaa. Te palajatte joskus ja silloinpa ihmettelette miten niin kummallista olette voineet määrätä."
Jos tyttö olisi nämät sanat puhunut Bodendorffille, olisi hän ehkä taasen niissä nähnyt vihaa ja ylenkatsetta, mutta pitkä matka ja kirjoitetut sanat keveyttivät hänen käsityksensä. Yleensä oli kaikki hänessä nyt enemmän hyvyyttä ja lempeyttä siitä asti, kuin hän oli joutunut siihen päätökseen ettei elämällä nyt enää ollut tarjottavana edes tyhjää tulevaisuuttakaan.
Hän koetti puolustaa ett'ei ilo Herminan kirjeistä häneen juurtuisi ja hän vastasi:
"Minä kiitän teitä siitä armeliaisuudesta, jolla olette kirjoitustani kohdelleet, ja jos olisitte sen repineet, olisi sen seuraukset olleet vielä parantumattomammat. Nyt olen kuitenkin huomannut, että voitte lempeyttäkin harjoittaa ja että näette vaivaa miettiä josko tekonne olisi minua loukannut.
"Kysytte hyväntahtoisesti terveyteni tilaa! Ainoan hyveen tunnen saaneeni: nyt toivon parantuvani! — Kaikessa muussa tulee Meeranin tehdä ihmetyö ja se vaatii aikaa."
Siitä ajasta alkaen tapahtui että joka viikko sekä tuli että meni kirje. Joka kirjeestä, kuin tuli, tuntui Herminasta ikäänkuin olisi hänkin Alppien terveellistä ilmaa hengittänyt, niinkuin jos olisi hänen suonissansa raikkaampi veri alkanut juosta.
Missä olivat ne pahat idut, joita Bodendorff heidän yhdessä ollessaan oli kylvänyt. Miksi hän tyttöä nyt ymmärsi? Bodendorff oli tietämättänsä, tahtomattansa runoilija, luontonsa syvyydessä. Hän tosin ei kirjoittanut mitään sonetteja alpeille, mutta hän kuvasi ne kirjeissänsä kynällä. Hän, joka oli pois suljettu kaikista niistä lähteistä, joista sievempi siveys saa ravintonsa, hän, jonka rikkaalta taipumukselta ainoastaan puuttui hoito, hän, joka itse oli saanut itsensä muodostaa, hänellä, kaikkien tietojen ja taiteiden vieraalla, oli kuitenkin oikea käsitys ja todellinen tunne, joka useinkin puuttuu niiltä, jotka ovat tarkemman hoidon saaneet. Hän oli etsinyt ravintoa oikeasta lähteestä ja sen kautta saavuttanut voimallisen sielun.
Hän ei ymmärtänyt itse, millä tunteiden rikkaudella hän astui esiin ja miten hänen ajatus-maailmansa levitettynä, suurennettuna ja uusilla ilmiöllä täytettynä avaantui. Hän ei tietänyt että hän kirjoitti itsensä Herminan sieluun.
Talvi oli loppunut ja kevätmyrskytkin olivat tau'onneet. Joka päivä toivoi nuori tyttö serkkunsa palajavan.
"Pääskyt ovat kotonansa jo taaskin", kirjoitti tyttö, "mutta turhaan kyselen heiltä, jos ovat lentäneet sen paikan ylitse, jossa te asutte?"
Tämäkö sana sai Bodendorffin jättämään etelän? Eräänä iltana säveltyi kansanlaulu taasen harmooniosta, — kun hän seisoi tytön takana ja vei sydämellisesti kätensä huulillensa, ja siten ryöväsi sen "tervetulon", jossa tytön sielu jo riemuitsi.
Hiljaisella sydämellisyydellään yhtyi majuritar heidän joukkoonsa ja vastaan otti Bodendorffin kuni äiti poikansa. Tänään jäi Bodendorff heille, niinkuin se olisi ollut luonnollista.
Hermina vapisi ennen tuntemattomasta onnesta, johon kuitenkin sekaantui salainen sanomattoman tuskallinen pelko.
Hermina katsoi siihen mieheen, joka hänelle oli maksanut niin monen sisällisen kiistan, joka oli maksanut hänen ylpeytensä ja vapaan sydämensä ja muuttanut hänen luontonsa.
Oliko tuo sama mies, joka raakana ja röyhkeänä oli mennyt hänen luotansa sanoen hänet teeskentelijäksi. Hän oli nyt ihan toinen. Hänen itseensä luottava kylmä röyhkeys oli sortunut. Hänen jäseniensä vahvuus oli kadonnut, mutta sitä vastoin lepäsi hengellinen jalous hänen valkealla otsallaan ja silmissä paloi tuli — osoittaen hänen sielunsa hyvyyttä.
Vakaalla liikunnolla antoi Hermina takaisin Bodendorffille paperin, jonka hän oli tohtori Wahlman'ilta saanut.
"Ottakaa tämä, ja jättäkää kaikki selitykset", sanoi hän lempeästi, "yhtä ainoata asiaa teiltä pyydän: hävittäkää se tässä minun nähteni. Olisinpa tehnyt sen itsekin, mutta pelkäsin sillä suututtavani teitä!"
"Ja kuitenkin olette mieleni pahoittaneet", sanoi hän hiljaa, "pahoittaneet niin, ettette ehkä koko sydämenne katumuksella voi sitä parantaa."
"Minä! — mitenkä?"
"Ylpeän kieltonne, halveksivan kylmyytenne kautta! — Ettekö minua ymmärtäneet! Tuskallisessa tiedossa, että minua halveksitte, vihasitte, kärsin tuskia, joita en voi selittää, ja kuitenkin etsin teidän likeisyyttänne."
"Minä luulen, että te pikemmin pakenitte minua", sanoi Hermina nuhdellen.
"Ei, ei! Minä tulin salaa, sillä teidän soittonne lievitti suruani ja silloin löysin — kuolemani jyvän!"
"Rudolf!"
Bodendorff nosti hänet ylös, laski hänen päänsä rintaansa vasten ja nimettömässä onnessa suuteli hänen kyyneleensä pois.
"Jos minun tällä hetkellä pitäisi kuolla, tekisin sen halusta siitä riemusta, jonka nyt olet minulle laittanut", sanoi hän innolla. "Sinun sydämestäsi lähti minun nimeni huuliesi ylitse ja sinä olet minun! Mitä olenkin tähtesi kärsinyt, liikaa se ei ollut!"
Rakkaalla ylpeydellä, jolla nainen nojaa sen miehen rintaa vasten, jota hän rakastaa, katsoi Hermina häneen, mutta pelon tunne liittyi hänen iloonsa nähdessänsä kirkastuneen katseen hänen kummallisesti kiiltävistä silmistänsä ja kärsivän näön hänen otsallansa.
"Nyt varmaankin lähdet Reihenstein'iin, rakkaani", sanoi hän rukoillen, "siellä alat voida hyvin."
"Sinun kanssasi, lemmittyni", sanoi hän sydämellisesti. "Jättäkäämme kuitenkin Reihenstein ulommaksi, jos siihen suostut. Minun täytyy mennä takaisin etelään, toki ei enää yksin, ei enää ohdake rinnassani, vaan minua olet sinä seuraava rakkaana vaimonani ja nyt ei enää mikään pimeyden valta voi sinua minulta riistää!"
Kuinka selittämätöntä eikö hänestä ollut, kun hän ei heti antanut tämän miehen löytää tietä hänen sydämeensä, nyt kun hän vapisi hänen edessänsä, nyt huomasi hän kuinka rakas hän hänelle todella oli.
Ja kauvan sai Hermina vielä pelätä ja vavista hänen elämästänsä.
Kaksi vuotta olivat he Italiassa, kun Bodendorff taasen uskalsi koettaa kotimaan ilman-alaa.
Eron virastansa oli hän jo aikoja sitten ottanut.
Vihdoin muuttivat he Reihensteiniin, todellisella rakkaudella yhdistettyinä. Nyt Bodendorff ei enään ollut vieras eno-vainajansa taideaarteille. Italiassa oli hänen avoin sielunsa pian löytänyt oikean tolan, jonka kautta hän tiesi omaisuuttansa pitää arvossa. Ei enää kauvemmin pakoitettuna häpeällisenä seisomaan naisen edessä seisoi hän vapaasti ja Hermina katsoi häneen, kuni olisi hän ollut hänen opettajansa.
Majuritar on onnellinen Reihenstein'issä vallitsevan rauhan tähden, sillä toivolla kuitenkin että tämä rauha ilolla toivotulla tapauksella rikottaisiin. Hän näetten pian tulee — "mummuksi!"
End of Project Gutenberg's Reihensteinin perillinen, by Theodor Reinwald