BUDDENBROOKIT I
Erään suvun rappeutumistarina
Kirj.
THOMAS MANN
Tekijän luvalla suomentanut
Siiri Siegberg
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1925.
Ensimmäinen luku.
»Mitä se on — Mitä se on…»
»Siinäpä se solmu onkin, ma très chère demoiselle!»
Konsulitar Buddenbrook loi silmäyksen lähellä olevassa nojatuolissa istuvaan mieheensä paikaltaan anoppinsa vierestä, suoratyyliseltä, valkoiselta sohvalta, jota koristi kullattu jalopeuranpää ja jonka patjat olivat päällystetyt kirkkaankeltaisella kankaalla, sekä ryhtyi auttamaan isoisän polvella ikkunan ääressä istuvaa pientä tytärtään.
»Tony!» hän sanoi, »minä uskon, että Jumala—» Ja pieni kahdeksanvuotias hentorakenteinen Antonie, jolla oli yllään aivan ohut vaalea silkkimekko, käänsi hiukan sievää vaaleakutrista päätään isoisän kasvoista, toisti vielä kerran, katsoen harmaansinisillä silmillään pinnistyneesti ja mitään näkemättä huoneeseen: »Mitä se on», ja saneli sen jälkeen hitaasti: »Minä uskon, että Jumala», ja lisäten sitten nopeasti — »on minut ynnä kaikki muut luontokappaleet luonut» tunsi päässeensä tutulle tolalle ja lateli nyt onnesta loistaen yhteen menoon koko uskonkappaleen tarkalleen vastikään vuonna 1835 ilmestyneen katkismuksen uusitun laitoksen sanoilla, jonka sanamuodon korkeastioppinut senaatti oli hyväksynyt. Kun tyttö oli päässyt vauhtiin, tuntui hänestä se samanlaiselta kuin mäenlasku kelkalla talvella veljien kanssa Jerusalemin-vuorelta: pää oli mennä pyörälle eikä voinut pysähtyä, vaikka kuinka olisi tahtonut.
»Lisäksi vaatteet ja kengät», hän hoki, »ruoan ja juoman, kodin ja kartanon, vaimon ja lapset, pellon ja karjan…» Hänen tätä ladellessaan purskahti vanha M. Johann Buddenbrook peittelemättömään nauruun, hänelle ominaiseen hyväntuuliseen hihitykseen, jota hän jo hetken aikaa oli pidättänyt. Hän nauroi sydämen pohjasta voidessaan ilvehtiä katkismuksen kustannuksella ja oli luultavasti yksinomaan tämän vuoksi ryhtynyt koko pikku tutkinnon pitoon. Hän tiedusti Tonyn peltoja ja karjaa, kysyi, paljonko tämä tahtoi vehnäsäkistä ja alkoi hieroa kauppaa. Hänen pyöreitä, rusottavia ja hyvänsuopia kasvojaan, joita hän ei parhaalla tahdollaankaan olisi saanut vihaisen näköisiksi, kehysti lumivalkoiseksi puuteroitu tukka, josta takana työntyi hiirenkarvaisen takin leveälle kaulukselle pieni palmikon alku. Hän oli seitsenkymmenvuotiseksi asti pysynyt uskollisena nuoruutensa pukukuosille; hän oli luopunut vain nappien ja isojen taskujen välisestä kalunakoristuksesta, mutta pitkiä housuja hän ei ollut käyttänyt koko elämässään. Hänen kaksoisleukansa pullotti leveänä, kaksipoimuisena ja tyynen leppoisana valkoisella pitsiröyhelöllä.
Kaikki olivat yhtyneet hänen nauruunsa, pääasiallisesti kunnioituksesta perheenpäätä kohtaan. M:me. Antoinette Buddenbrook, syntyisin Duchamps, hihitti aivan samaan tapaan kuin hänen miehensä. Tuo pyylevä rouva, jonka tukka riippui valkoisina kiharoina korvallisilla, oli puettu mustan- ja vaaleanharmaaraitaiseen, koristeita vailla olevaan pukuun, joka ilmaisi yksinkertaisuutta ja vaatimattomuutta, ja hänellä oli vieläkin kauniit valkoiset kädet, joissa hän piteli pientä samettista käsilaukkua. Hänen piirteensä olivat vuosien vieriessä ihmeellisesti muovautuneet puolison piirteiden kaltaisiksi. Vain silmien muoto ja eloisa tummuus viittasivat hänen puolittain romaanilaiseen syntyperäänsä; hän polveutui isoisän puolelta eräästä ranskalais-sveitsiläisestä suvusta ja oli kotoisin Hampurista.
Hänen miniänsä, konsulitar Elisabeth Buddenbrook, syntyisin Kröger, nauroi krögeriläistä naurua, joka alkoi posahtavalla huuliäänellä ja jonka aikana leuka painui rintaa vasten. Hänellä, kuten kaikilla Krögereillä, oli erittäin ylhäinen ulkomuoto, ja joskaan häntä ei voinut sanoa suorastaan kauniiksi, herätti hän kuitenkin levollisine, varmoine ja pehmeine liikkeineen jokaisessa turvallisuuden ja luottamuksen tunteen. Hänen punertaviin hiuksiinsa, joista osa oli kiedottu päälaelle pieneksi kruununtapaiseksi sykeröksi, kun taas toinen osa riippui leveinä, taidokkaasti käheröityinä hiuskiehkuroina korvallisilla, liittyi hienonhieno valkoinen hipiä, jossa erotti joitakuita pieniä kesakoita. Lukuunottamatta hiukan liian pitkää nenää sekä pientä suuta oli hänen kasvoissaan luonteenomaisinta se, ettei alahuulen ja leuan välissä ollut minkäänlaista syvennystä. Hänen lyhyet puhvihihaiset liivinsä, joiden jatkona oli kaita, kirkaskukkainen, ilmava silkkihame, jättivät paljaaksi verrattoman kaunismuotoisen kaulan, jota ympäröi suurin hohtokivin koristettu atlasnauha.
Konsuli kurottautui eteenpäin hiukan hermostuneesti. Hänellä oli yllään kanelinvärinen, leveärinnuksinen takki nuijanmuotoisine hihoilleen, jotka vasta ranteen alapuolella kuroutuivat tiukasti käden ympärille. Hänen ruumiinmukaiset housunsa olivat valkoisesta pesukankaasta, ja niiden ulkolaitaa pitkin kulki musta viiru. Kankean kohokauluksen ympärille oli sidottu paksu silkkinen kaulaliina, joka peitti värikkäiden liivien aukeaman… Hänellä oli isänsä jonkun verran syvällä olevat siniset, valppaat silmät, vaikka niiden ilme kenties oli haaveellisempi; mutta hänen kasvonpiirteensä olivat vakavammat ja ankarammat, hänen nenänsä teki korkean, voimakkaan kaaren, ja posket, joiden keskivaiheille ulottui vaalea, kihara poskiparta, eivät olleet lähimainkaan yhtä pyöreät kuin vanhuksen.
Madame Buddenbrook kääntyi miniänsä puoleen, töykkäsi tämän käsivartta, katsoi hihittäen hänen helmaansa ja sanoi:
»Mon vieux pysyy aina samana, eikö totta, Bethsy?»
Konsulitar heristi vain ääneti hentoa sormeaan, niin että hänen kultainen ranneketjunsa kilahti, sitten hän vei kätensä hänelle ominaisella tavalla suupielestä tukkalaitetta kohti, ikäänkuin sipaistakseen pois jonkun löyhentyneen kiharan.
Mutta konsuli sanoi suopean hymyn ja nuhtelun sekaisella äänellä:
»Voi teitä, isä, joko te taas teette pilaa pyhistä asioista!…»
Istuttiin »maisemahuoneessa», vanhan Mengstrassen varrella sijaitsevan avaran rakennuksen ensi kerroksessa, jonka toiminimi Johan Buddenbrook oli ostamalla hankkinut itselleen joku aika sitten, mutta jossa perhe ei vielä ollut asunut kauan. Vahvat kimmoisat seinäpaperit, jotka seinästä erotti tyhjä ala, olivat koristetut suurilla maisemakuvilla; ne olivat väriltään vaaleat samoin kuin ohut, pehmeä lattiamatto, joka peitti koko lattian, ja niissä oli 18:nnen vuosisadan maun mukaisia idyllejä: hilpeitä viininkorjaajia, ahkeroita peltomiehiä, nauhoilla koristettuja paimentyttöjä, jotka istuivat peilikirkkaan veden rannalla, sylissään puhtoinen karitsa, tai suutelivat lemmekkäitä paimenia… Maisemia valaisi enimmäkseen kellertävän auringonlaskun hohde, joka sointui hyvin yhteen valkoisten huonekalujen ja molempien ikkunoiden keltasilkkisten uutimien kanssa.
Huoneen suuruuteen katsoen ei huonekaluja ollut varsin paljon. Pyöreä pöytä ohuine, suorine ja keveästi kullalla koristettuine jalkoineen ei ollut sohvan edessä, vaan vastakkaisen seinän vierustalla pienen harmonion kohdalla, jonka kannella näkyi huilukotelo.
Paitsi seinän viereen säännölliseen järjestykseen asetettuja jäykkiä nojatuolia ei huoneessa sitten ollut muuta kuin pieni ikkunan alla oleva ompelupöytä ja sohvan vastassa hienotekoinen loistokirjoituspöytä, joka oli täynnä koruesineitä.
Ikkunain kohdalla olevan lasioven takaa häämötti hämärä pylväskäytävä,ja tulijasta vasemmalla oleva korkea valkoinen kaksoisovi johti ruokasaliin. Mutta toisella seinällä olevassa puolipyöreässä syvennyksessä räiskyi takkatuli taidokkaasti tehdyn valurautaisen uuniristikon takana.
Oli näet aikainen talvi. Jo nyt, lokakuun puolivälissä, olivat kadun toisella puolen Marian-kirkon tarhaa ympäröivät pienet lehmukset aivan keltaiset, ja jykevien goottilaisten kaarien ja nurkkauksien komeroissa vinkui tuuli ja vihmoi kylmää tihkusadetta. Madame Buddenbrook vanhemman mieliksi olivat talvi-ikkunat jo asetetut sijoilleen.
Oli torstaipäivä, päivä, jolloin suku säännönmukaisesti joka toinen viikko kokoontui yhteen; mutta tänään oli paitsi suvun kaupungissa asuvia jäseniä kutsuttu myös pari ystävää vaatimattomalle päivällisaterialle, ja perhe istui nyt kello neljän tienoissa hämärässä vieraitaan odotellen…
Pikku Antonie ei ollut antanut isoisän aiheuttaman häiriön estää mäenlaskua, hän oli vain työntänyt nyrpeissään muutenkin ulkonevan ylähuulensa entistä ulommaksi. Hän oli saapunut »Jerusalemin vuoren» alle, mutta voimatta pysähdyttää vinhaa menoa antoi hän kelkan liukua kappaleen matkaa yli maalin…
»Amen», sanoi hän, »minäpä tiedän jotakin, isoisä!»
»Hän tietää jotakin!» huudahti vanha herra ikäänkuin olisi ollut aivan pakahtua uteliaisuuteen. »Oletkos kuullut kummempaa, äiti? Hän tietää jotakin! Eikö nyt kukaan voi sanoa…»
»Kun taivaassa on lämmin, lyö salama alas», sanoi Tony vahvistaen joka sanan päännyökkäyksellä, »mutta kun taivaassa on kylmä, lyö ukkonen alas!»
Tämän jälkeen pani hän käsivarret ristiin rinnalle ja katsoi voitonvarmasti toisten nauraviin kasvoihin. Mutta herra Buddenbrook vihastui tuosta viisaudesta ja tahtoi kaikin mokomin tietää, kuka oli opettanut lapselle mokoman typeryyden, ja kun kävi ilmi, että sen oli tehnyt Ida Jungmann, äskettäin lapsia varten hankittu Marienwerderistä kotoisin oleva mamsseli, täytyi konsulin käydä puolustamaan Idaa.
»Te olette liian ankara, isä. Miksi ei lapsi tuossa iässä saisi pitää omia ihmeellisiä kuvittelujaan…»
»Excusez, mon cher!… Mais c'est une jolie! Tiedäthän, ettei moinen lapsen järjen pilaaminen minua miellytä. Vai ukkonen lyö alas. Lyököönkin paikalla! Mokoma preussitär…»
Asianlaita oli se, ettei vanha herra suvainnut Ida Jungmannia. Hän ei ollut mikään ahdasjärkinen mies. Hän oli nähnyt palasen maailmaa, oli tehnyt Preussin armeijan hankkijana anno 1813 nelivaljakolla viljanostomatkan Etelä-Saksaan, hän oli käynyt Amsterdamissa ja Pariisissa eikä suinkaan, valistunut mies kun oli, halveksinut kaikkea, mikä oli ulkopuolella hänen vanhatyylisen synnyinkaupunkinsa piirin. Mutta milloin ei ollut kysymys kauppasuhteista, oli hän säätykysymyksissä suuremmassa määrin kuin hänen poikansa konsuli taipuvainen vetämään selvät rajat ja kohtelemaan vieraita loitontavasti. Ja kun hänen lapsensa toivat eräältä matkaltaan taloon tämän nuoren länsipreussiläisen, vasta kaksikymmenvuotisen tytön — orvon, jonka isä, muuan majatalonomistaja, oli kuollut vähää ennen Buddenbrookien tuloa Marienwerderiin — oli konsuli saanut kestää hurskaan tekonsa johdosta aika nujakan isänsä kanssa, ja vanha herra oli tällöin puhunut pelkkää ranskaa ja alasaksaa… Muuten oli Ida Jungmann osoittautunut taitavaksi taloudenpidossa ja lasten hoidossa ja soveltui kuuliaisuutensa ja preussiläisten arvokäsitteittensä vuoksi erinomaisesti asemaansa tässä talossa. Hänellä oli ylimysmieliset periaatteet ja hän osasi tehdä hiuksenhienon erotuksen parhaimpien ja lähinnä parhaimpien piirien, keskiluokan ja alemman keskiluokan välillä, oli ylpeä siitä, että kuului parhaimpien piirien uskollisiin palvelijoihin, eikä olisi suonut Tonyn seurustella sellaisten koulutovereiden kanssa, jotka hänen mielestään kuuluivat vain lähinnä parhaimpaan keskiluokkaan…
Samassa näkyi preussitär pylväskäytävässä ja astui sisään lasiovesta. Hän oli kookas, kulmikas, mustiin puettu tyttö, jolla oli sileäksikammattu tukka ja rehelliset kasvot. Hän talutti pikku Klothildea, tavattoman laihaa, kukikkaaseen karttuunimekkoon puettua lasta, jolla oli kiilloton, harmaaseen vivahtava tukka ja hiljainen ikäneidon ilme. Hän kuului erääseen aivan varattomaan Buddenbrook-suvun haaraan, oli Rostockissa asuvan vanhan herra Buddenbrookin veljenpojan tytär, ja hänet oli kasvatettu talossa siksi, että hän oli aivan samanikäinen kuin Antonie ja muuten nöyräluontoinen lapsi.
»Kaikki on valmista», sanoi mamsseli Jungmann. »Klothilde on auttanut ahkerasti keittiössä, Trinan ei ole tarvinnut tehdä juuri mitään…» Hän kurahutti r:n hullunkurisesti kurkussa, sillä hän ei alunpitäen ollut osannut lausua sitä lainkaan.
M. Buddenbrook kaularöyhelöineen hymyili pilkallisesti Idan oudolle ääntämiselle, mutta herra konsuli silitti pienen sukulaisensa poskea ja sanoi:
»Se on oikein, Thilda. 'Rukoile ja tee työtä', kuuluu käsky. Meidän Tonymme saisi ottaa oppia siitä. Hän on aivan liian halukas joutilaisuuteen ja vallattomuuksiin…»
Tony painoi alas päänsä ja katsoi alta kulmain isoisään, sillä hän tiesi tämän tapansa mukaan puolustavan häntä.
»Ei, ei», sanoikin isoisä, »pää pystyyn, Tony, courage! Sama ei sovellu kaikille. Kukin laatunsa mukaan. Thilda on kunnon tyttö, mutta arvo on meillekin annettava. Puhunko raisonnable, Bethsy?»
Hän kääntyi miniänsä puoleen, joka tavallisesti yhtyi häneen, kun taas mme. Antoinette enimmäkseen kannatti konsulia, tosin luultavasti enemmän järkisyistä kuin vakaumuksesta. Näin ojensivat nuo kaksi ihmispolvea toisilleen ristikkäin kättä.
»Te olette kovin hyvä, isä», sanoi konsulitar. »Tony on tekevä parhaansa, että hänestä tulisi viisas kunnon nainen… Ovatko pojat palanneet koulusta?» kysyi hän Idalta.
Mutta Tony, joka oli isoisän polvelta kurottunut katsomaan ulos katupeilistä, huusi melkein yht'aikaa:
»Tom ja Christian tulevat Johannisstrassea pitkin… ja herra
Hoffstede… ja tohtorisetä…»
Pyhän Mariankirkon kellot alkoivat soittaa koraalia: ping, ping — pang! huononlaisessa tahdissa, joten oli vaikea tietää, mitä säveltä ne oikein tarkoittivat, mutta se kuului sentään hartaan juhlalliselta. Ja pienen ja suuren kellon iloisesti ja arvokkaasti lyödessä neljää kajahti samassa alhaalta ulko-oven kellon kilinä avaran eteisen halki, minkä jälkeen Tom ja Christian todellakin ilmestyivät näkyviin ensimmäisten vieraiden, Jean Jacques Hoffsteden, runoilijan, ja tohtori Grabowin, kotilääkärin, kanssa.