TOINEN LUKU.
Herra Jean Jacques Hoffstede, kaupungin runoilija, joka varmasti oli varannut taskuunsa pari säettä tämänkin päivän kunniaksi, ei ollut paljon nuorempi Johann Buddenbrook vanhempaa, ja hännystakkinsa vihreää väriä lukuunottamatta oli hänkin puettu samanlaisen muodin mukaan. Mutta hän oli vanhaa ystäväänsä hoikempi ja liikkuvampi, ja hänellä oli pienet, vilkkaat, vihertävät silmät ja pitkä, terävä nenä.
»Parhaimmat kiitokseni», lausui hän pudistettuaan talon herrojen kättä ja sanottuaan naisille pari niitä mairittelevinta kohteliaisuutta — kohdistaen ne erikoisesti konsulittareen, jota hän kunnioitti rajattomasti — kohteliaisuuksia, jollaisia nuori polvi tuskin enää kykeni keksimään ja joihin yhtyi mitä huomaavaisin hymy. »Parhaimmat kiitokseni ystävällisestä kutsustanne, arvoisa talonväki. Nämä nuorukaiset», sanoi hän osoittaen Tomia ja Christiania, jotka seisoivat hänen vieressään siniseen takkiin ja nahkavyöhön puettuina, »tapasimme tohtorin kanssa Königstrassella heidän palatessaan opinnoiltaan. Pystyviä poikia — vai kuinka, rouva konsulitar? Thomaksella on jykevä, vakava järki, hänestä täytyy ehdottomasti tulla kauppias. Christian sitävastoin näyttää minusta vähän hulivililtä, hän taitaa olla hiukan incroyable… Mutta en salaa engouement'iäni. Hän tulee varmaankin jatkamaan lukujaan: hän on terävä ja sukkelapuheinen…»
Herra Buddenbrook avasi kultaisen nuuskarasiansa.
»Oikein! Eikö hänestä yksin tein voi tulla runoilija, Hoffstede?»
Mamsseli Jungmann veti uutimet ikkunoiden eteen, ja pian valaisi huonetta yksinomaan kristallikruunun ja kirjoituspöydällä palavien haarakynttilöiden miellyttävä, vaikka hiukan levoton loiste.
»No, Christian», sanoi konsulitar, jonka tukka välkkyi kullankarvaisena, »mitä sinä olet nyt iltapäivällä oppinut?» Kävi ilmi, että Christianilla oli ollut kirjoitusta, laskentoa ja laulua.
Christian oli seitsenvuotinen poika, joka jo nyt oli miltei naurettavassa määrässä isänsä näköinen. Hänellä oli samat jokseenkin pienet, pyöreät, syvällä olevat silmät, isän korkea, kaareva nenä alkoi jo olla havaittavissa, ja poskiluiden alla ilmaisi pari piirtoa, etteivät hänen kasvonsa aina tulisi säilyttämään nykyistä pyöreyttään.
»Ai kun meitä nauratti tänään», alkoi hän lörpöttää, siirtyen kuulijasta toiseen. »Kuulkaapas, mitä herra Stengel sanoi Siegmund Köstermannille.» Hän taivuttautui eteenpäin, ravisti päätään ja alkoi painokkaasti jäljitellä: »Ulkoa sinä, rakas lapsi, olet sileä kuin muna, niin olet, mutta sisältä sinä, rakas lapsi, olet musta…» Tämän hän sanoi jättäen pois »r»:n ja matkien muutenkin niin onnistuneesti opettajan ääntämistä ja inhon ilmaisua tuota ulkoista siloisuutta kohtaan, että kaikki purskahtivat nauruun.
»Kuulkaahan tuota!» toisti ukko Buddenbrook killittäen. Mutta herra
Hoffstede oli haltioissaan.
»Mainiota!» huusi hän. »Verratonta! Aivan kuin Marcellus Stengel. Juuri niin! Sepä oli erinomaista!»
Thomas, jolta puuttui tämäntapaiset lahjat, seisoi nuoremman veljensä vieressä nauraen hänkin sydämellisesti ja kadehtimatta. Hänen hampaansa eivät olleet erittäin kauniit, vaan pienet ja kellertävät. Mutta hänen nenänsä oli erikoisen siromuotoinen, ja hän muistutti silmiltään ja kasvonpiirteiltään tuntuvasti isoisää.
Toiset istuivat tuoleilla, toiset sohvalla, juteltiin lasten kanssa, puhuttiin aikaisesta talvesta, talon asioista… Herra Hoffstede ihaili kirjoituspöydällä olevaa komeaa Sèvres-porsliinista mustepulloa, joka oli muodoltaan kuin mustatäpläinen ajokoira. Mutta tohtori Grabow, konsulin ikätoveri, jonka harvan poskiparran keskeltä hymyilivät hyväntahtoiset, lempeät kasvot, tarkasteli leivoksia, rusinaleipiä ja erilaatuisia suolakuppeja, jotka olivat nähtävinä pöydällä. Tämä oli se »suola ja leipä», jonka ystävät ja sukulaiset olivat lähettäneet tuliaisiksi uuteen asuntoon. Mutta kun tahdottiin näyttää, ettei lahja tullut köyhästä kädestä, oli leipä tehty makeasta, maustetusta leivostaikinasta ja suolakupit olivat puhdasta kultaa.
»Taitaapa minulle tulla työtä», sanoi tohtori osoittaen leivoksia ja lapsia. Sitten otti hän päätään heilutellen käteensä erään upean suola-, pippuri- ja sinappilaitteen.
»Se on Lebrecht Krögeriltä», sanoi M. Buddenbrook myhäillen. »Arvoisa sukulaiseni on aina runsaskätinen. Minun lahjani ei ollut yhtä suuri, kun hänen Burgtorin vieressä oleva huvilansa valmistui. Mutta hän onkin aina ollut niin… hieno, antelias, oikea à la mode-keikari…»
Kellonkilinä oli kaikunut jo useamman kerran kautta talon. Nyt saapui pastori Wunderlich, lyhytsäärinen, pitkään mustaan takkiin puettu vanha herra. Hänellä oli puuteroitu tukka ja valkopintaiset, hauskat, iloiset kasvot, joiden keskeltä vilkkui harmaa, hyväntuulinen silmäpari. Hän oli ollut jo useamman vuoden leski ja laski kuuluvansa entisen ajan vanhoihinpoikiin samoin kuin pitkä kaupanvälittäjä herra Grätjens, joka saapui hänen seurassaan ja piti aina toista laihaa kättään kiikarin tavoin silmiensä edessä kuin tarkastaen taideteosta; hän oli tunnustettu taiteentuntija.
Saapui sitten myös senaattori, tohtori Langhals rouvineen, kumpikin talon vanhoja ystäviä, — samoin viinikauppias Köppen suurine, punoittaville kasvoineen, jotka paistoivat avarain, korkealla pullottavien hihapuhvien keskeltä, sekä tämän yhtä pullea rouva…
Kello oli jo yli puoli viiden, kun vihdoinkin saapuivat Krögerit, konsuli Kröger ja hänen poikansa Jakob ja Jürgen, jotka olivat Tomin ja Christianin ikäisiä. Ja melkein samaan aikaan tulivat myös konsulitar Krögerin vanhemmat sekä muuan vanha, hempeä aviopari, puutavara-tukkukauppias Överdieck ja tämän rouva, jotka puhuttelivat toisiaan kaikkien kuullen mitä hellimmillä nimillä.
»Hienot ihmiset tulevat myöhään», sanoi konsuli Buddenbrook suudellen anoppinsa kättä.
»Mutta voimalla ja väellä!» — Johann Buddenbrook osoitti laajalla kädenliikkeellä tulijoita ja puristi sitten vanhan herran kättä.
Lebrecht Kröger, tuo à la mode-keikari, kookas, komea mies, käytti vielä hiukan puuteroitua tukkaa, mutta oli muuten nykyaikaisesti puettu. Hänen samettiliiveissään välkkyi kaksi riviä timanttinappeja. Justus, hänen poikansa, jolla oli pieni poskiparta ja suipoksi kierretyt viikset, muistutti isäänsä vartaloltaan; hänellä oli myös tämän pyöreät, hienot kädenliikkeet.
Aluksi ei laisinkaan istuuduttu, vaan jäätiin seisomaan pääasiaa, ateriaa odotellen, jutellen yhtä ja toista. Sitten Johann Buddenbrook vanhempi tarjosi madame Köppenille käsivartensa lausuen selkeällä äänellä:
»No niin, jospa sitten alkaisimme, mesdames et messieurs…»
Mamsseli Jungmann ja häntä seuraava sisäkkö olivat aukaisseet ruokasaliin vievän valkoisen kaksoisoven, ja seurue alkoi soljua sinne verkalleen, vakaisesti. Tässä talossa saattoi aina olla varma ruoan laadusta ja runsaudesta…