ENSIMMÄINEN LUKU.
Kaksi ja puoli vuotta myöhemmin, huhtikuun keskivaiheilla, oli tavattoman varhainen kevät, ja samoihin aikoihin oli sattunut tapaus, joka sai ukko Buddenbrookin rallattamaan hyvästä mielestä ja tuotti hänen pojalleen mitä suurinta iloa.
Yhdeksän aikaan eräänä sunnuntaiaamuna istui konsuli aamiaishuoneen ikkunan ääressä olevan suuren ruskean kirjoituspöydän ääressä, jonka kupera kansi oli työnnetty syrjään konstikkaan mekanismin avulla. Hänen edessään oli paksu nahkasalkku, joka oli täynnä papereita, mutta hän oli ottanut esiin paksun nahkakantisen kirjoitusvihon, joka oli koristettu kultakirjaimin, ja kirjoitti nyt siihen, innokkaasti pöydän ääreen kumartuneena nopealla, ohuella, pienellä käsialallaan — pysähtymättä, keskeytymättä, kastaen vain silloin tällöin hanhenkynää suureen, metalliseen mustepulloon…
Molemmat ikkunat olivat auki, ja puutarhasta, missä lämmin aurinko paistoi ensimmäisiin umppuihin ja missä pari pikkulintua keskusteli toimekkaasti, tunkeutui sisään raitis, lemuava kevätilma leyhytellen silloin tällöin hiljaa ja äänettömästi ikkunauutimia. Päivä paistoi häikäisevänä aamiaispöydän valkoiselle liinalle, jossa siellä täällä näkyi leivänmurusia, ja väikkyi huhmarenmuotoisten kuppien kullatuissa koukeroissa ja uurteissa…
Makuuhuoneen molemmat ovenpuoliskot olivat auki, ja sieltä kuului Johann Buddenbrookin ääni tämän hyräillessä aivan hiljaa muuatta vanhaa hullunkurista sävelmää:
»Mies kelpo oot, mies oiva oot, mies, josta pitää naiset, jos keität, lasta tuuditat ja sipulille haiset.»
Hän istui pienen, vihreillä silkkiverhoilla varustetun kätkyen vieressä, joka oli konsulittaren korkean uudinvuoteen ääressä ja jota hän keinutteli tasaisesti toisella kädellään. Konsulitar puolisoineen oli palveluskunnan työn helpottamiseksi sijoittunut joksikin aikaa välikerrokseen, kun taas vanha herra ja madame Antoinette, joka parastaikaa hääräili pöydän takana flanellin ja liinavaatetarpeiden keskellä, käyttivät välikerroksen kolmatta huonetta makuukamarinaan.
Konsuli tuskin vilkaisikaan vierashuoneeseen, niin hän oli syventynyt tehtäväänsä. Hänen kasvoillaan oli totinen ja melkein kärsivän harras ilme. Hänen suunsa oli puoliavoinna, leuka hiukan riipuksissa ja hänen silmänsä himmentyivät tavantakaa. Hän kirjoitti:
»Tänään, 4 p. huhtikuuta 1838, kello kuusi aamulla synnytti rakas vaimoni Elisabeth, synt. Kröger, Jumalan avulla onnellisesti pienokaisen, tyttären, joka on pyhässä kasteessa saava nimen Klara. Jumala auttoi häntä armollisesti, vaikka synnytys tohtori Grabowin arvelun mukaan tapahtui jonkun verran liian aikaisin ja vaikka hänen vointinsa ei sitä ennen ollut aivan hyvä, vaan hän sai kestää kovia tuskia. Missä on sinun kaltaisesi Jumala, Herra Zebaoth, joka autat meitä hädässä ja vaaroissa ja opetat meitä tuntemaan sinun tahtosi, jotta pelkäisimme sinua ja taitaisimme olla uskolliset sinun tahdollesi sekä käskyillesi! Oi, Herra, johda meitä meidän vaeltaessamme maan päällä…» — Kynä kiiti edelleen tasaisesti, kevyesti, tehden silloin tällöin kauppatyyliin kuuluvan koukeron ja puhuen rivi riviltä Jumalalle. Kaksi sivua etempänä oli näin kuuluva kirjoitus:
»Olen laatinut tyttärelleni 150:n taalerin vakuutuskirjan. Johda sinä häntä, Herra, sinun teillesi ja anna hänelle puhdas sydän, että hän kerran pääsisi ikuisiin rauhan asuntoihin. Sillä me ihmiset tiedämme, miten vaikea on uskoa täydestä sydämestä, että rakas Herra Jeesus on meidän Lunastajamme, sillä meillä on niin pieni kehno sydän…»
Jatkettuaan vielä kolme sivua oli konsuli kirjoittanut sanan »amen», mutta kynä lensi edelleen, lensi suihkaen vielä monen lehden yli, kirjoitti suloisesta lähteestä, joka virvoittaa väsynyttä matkamiestä, autuuden Herran pyhistä, vertavuotavista haavoista, laveasta ja kaidasta tiestä ja Jumalan suuresta kunniasta. Tosin näytti konsuli väliin haluavan keskeyttää kirjoittelun ja laskea pois kynän rientääkseen puolisonsa luo tai konttoriin. Mutta saattoiko hän niin pian väsyä puhelemaan Luojansa ja Ylläpitäjänsä kanssa! Ei, hän ei saanut ryöstää aikaa Herraltansa omiin asioihinsa… Ja juuri epähurskaan halunsa rangaistukseksi kirjoitti hän yhä pitempiä otteita pyhästä Raamatusta, rukoili vanhempiensa, vaimonsa, lastensa ja oman itsensä puolesta, rukoili vielä veljensä Gottholdinkin puolesta — kunnes viimein, kirjoitettuaan viimeisen raamatunlauseen ja viimeisen, kolmikertaisen aamenen, siroitti kirjoitushiekkaa paperille ja oikaisihe huokaisten tuolinselkää vasten.
Jalka polven yli heitettynä selaili hän hitaasti vihkoa lukeakseen sieltä täältä jonkun päivämäärän tai katkelman, jonka hän oli merkinnyt muistiin, ja tunteakseen taas kiitollisin mielin, kuinka Jumalan käsi aina ja kaikissa vaaroissa oli silminnähtävästi siunannut häntä. Hän oli sairastanut niin ankaraa isoarokkoa, että kaikki luulivat hänen siihen kuolevan, mutta hän oli pelastunut. Kerran poikana ollessaan oli hän ollut mukana eräiden häiden oluenpanotilaisuudessa (siihen aikaan oli tapana valmistaa olut kotona) ja siellä oli asetettu oven eteen telineille suuri olutamme. Se suistui alas ja pohja sattui poikaan semmoisella voimalla ja ryskeellä, että naapurit ilmestyivät ulos taloistansa ja kuudella miehellä oli aika tekeminen sen nostamisessa jälleen paikoilleen. Hänen päänsä oli pahasti ruhjoutunut ja veri valui pitkin koko ruumista. Hänet kannettiin erääseen kauppapuotiin, ja kun hänessä vielä huomattiin vähän eloa, lähetettiin lääkäriä ja haavuria noutamaan. Hänen isäänsä kehoitettiin tyytymään Jumalan tahtoon, sillä oli mahdotonta, että poika enää jäisi eloon… Mutta katso: Kaikkivaltias Jumala siunasi hoidon ja lääkkeet ja antoi hänelle jälleen täyden terveyden! — Verestettyään nyt muistissaan tuota onnettomuustapausta tarttui konsuli vielä kerran kynään ja kirjoitti viimeisen aamenensa jälkeen: »Niin, Herra, ole kiitetty iankaikkisesti!»
Kerran taas, hänen saapuessaan nuorena Bergeniin, oli Jumala auttanut hänet suuresta merihädästä. »Ponnistellessamme kaikin voimin kalastusalusten välissä laituriin päästäksemme, sillä oli aika, jolloin Jäämeren-purjehtijat juuri olivat palanneet», oli hän kirjoittanut, »seisoin minä aluksen reunalla jalat hankaa vasten auttaakseni laivaamme lähemmäksi laituria. Silloin katkeaa tammipuinen hanka, jota vastaan minä olin asettanut jalkani, ja putoan päistikkaa veteen. Nousen ensin veden pinnalle, mutta kukaan ei ole kyllin lähellä ehtiäkseen avukseni; toisen kerran nousen pintaan, mutta alus kulkee pääni yli. Ei ole puutetta auttajista, mutta näiden täytyy ensin työntää laivaamme ja kalastusalusta kauemmas toisistaan, etteivät ne painaisi minua alleen. Kaikki tuo ei olisi kuitenkaan hyödyttänyt mitään, ellei eräs köysi samassa silmänräpäyksessä olisi itsestään katkennut Pohjankävijä-aluksella, jonka johdosta se soljui kauemmaksi, ja minulle, aivan kuin Jumalan sallimuksesta, jäi tilaa päästä veden pinnalle. Ja vaikka kolmannella kerralla jaksoin nousta vain niin korkealle, että hiukseni näkyivät, onnistui erään miehistämme. jotka kaikki olivat laivan laidalla ja tuijottivat veteen, tarttua keulapuolelta hiuksiini, jolloin minä tartuin hänen käsivarteensa. Mutta kun hän ei jaksanut kestää painoani, huusi ja reuhasi hän niin kauheasti, että toiset kuulivat sen ja tarttuivat hänen lanteisiinsa pidellen hänestä kiinni, jottei hän suistuisi veteen. Minäkin pitelin kiinni kaikin voimin, vaikka hän puri minua käsivarteen, ja pelastuin siten…» Tätä seurasi hyvin pitkä kiitosrukous, jonka konsuli luki kostein silmin.
»Voisin kertoa paljon», luki hän toisesta paikasta, »jos tahtoisin puhua intohimoistani, mutta…» Konsuli liukui tämän yli ja luki rivin sieltä, toisen täältä avioliittonsa ja ensimmäisen isyytensä ajoilta. Tämä suhde ei ollut, sen hän rehellisesti myönsi, niinsanottu lemmenavio. Hänen isänsä oli lyönyt häntä olkapäälle ja kiinnittänyt hänen huomionsa rikkaan Krögerin tyttäreen, joka oli tuova kauppaliikkeeseen tuntuvan myötäjäiserän. Hän oli suostunut tähän mielellään ja oli aina kunnioittanut puolisoaan Jumalan hänelle suomana kumppalina…
Hänen isänsä toinen avioliitto ei ollut ollut tämän kummempi.
»Mies kelpo oot, mies oiva oot, mies, josta pitää naiset,»
rallatti isä hiljaa sänkykamarissa. Oli vahinko, että hänen isänsä välitti niin vähän kaikista näistä vanhoista muistiinpanoista ja papereista. Hän eli täydelleen nykyhetkessä eikä piitannut suuria perheen menneisyydestä, vaikka hän itsekin ennen vanhaan oli liittänyt tähän paksuun kultareunavihkoon muutaman, etupäässä ensimmäistä avioliittoaan koskevan muistiinpanon hiukan koukeroisella käsialallaan.
Konsuli aukaisi nuo lehdet, jotka olivat paksumpaa ja karkeampaa paperia kuin paperi, jonka hän itse oli kiinnittänyt vihkoon; ne alkoivat jo kellertää… Johann Buddenbrook oli varmaan rakastanut liikuttavan hellästi ensimmäistä vaimoaan, erään bremeniläisen kauppiaan tytärtä, ja vuosi, jonka hän oli saanut elää tämän rinnalla, oli nähtävästi ollut hänen ihanimpansa. »L'année la plus heureuse de ma vie» oli siihen kirjoitettu ja alle oli vedetty korea aaltoviiva, huolimatta siitä, että madame Antoinette saattoi nähdä sen…
Mutta sitten oli Gotthold tullut maailmaan, ja tuo lapsi oli vaatinut Josephinen hengen… Tämän johdosta oli karkealle paperille kirjoitettu kerrassaan merkillisiä tunnustuksia. Johann Buddenbrook näkyi vihanneen tuota uutta oliota kaikesta sydämestään siitä hetkestä alkaen, jolloin sen ensimmäiset voimakkaat liikahtelut olivat tuottaneet äidille tuskia — vihanneen yhä, kun se ilmestyi maailmaan terveenä ja elinvoimaisena samalla kuin Josephine, verettömät kasvot tyynyihin painettuna, heitti henkensä — eikä hän näyttänyt koskaan voineen antaa anteeksi tuolle tulokkaalle, joka kasvoi ja varttui huolettomasti, sitä, että se oli tuottanut äidilleen surman… Konsuli ei ymmärtänyt tätä. Tuo nainen kuoli täyttäessään vaimon pyhän velvollisuuden, hän ajatteli, ja minä olisin siirtänyt häntä kohtaan tuntemani rakkauden siihen olioon, jolle hän oli lahjoittanut elämän ja jonka hän erotessaan jätti jälkeensä maailmaan… Mutta isä ei ollut oppinut koskaan näkemään vanhimmassa pojassaan muuta kuin onnensa katalan häiritsijän. Myöhemmin oli hän mennyt kihloihin Antoinette Duchampsin, Hampurin rikkaimpiin ja arvossapidetyimpiin piireihin kuuluvan perheen tyttären kanssa, ja nuo kaksi olivat sitten eläneet rinnatusten kunnioittavina ja huomaavaisina toinen toistaan kohtaan…
Konsuli käänteli lehtiä edestakaisin. Hän luki aivan viimeisiltä sivuilta omia lapsiaan koskevat pikku muistiinpanot, näki milloin Tomilla oli ollut tuhkarokko, Antoniella keltatauti ja milloin Christian oli parantunut vesirokosta; hän luki Pariisin-, Sveitsin- ja Marienbadin-matkoistaan, jotka hän oli tehnyt puolisoineen, ja aukaisi aivan kirjan alkupäässä olevat pergamentintapaiset, kellertävät, repeytyneet sivut, jotka hänen isoisänsä, vanha Johann Buddenbrook, oli kirjoittanut suurikoukeroisella käsialalla haaleansinisellä musteella. Nämä muistiinpanot alkoivat laajalla sukuluettelolla, joka seurasi päälinjaa. Niissä kerrottiin vanhimmasta Buddenbrookista, joka oli elänyt 16:nnen vuosisadan loppupuolella Parchimissa ja jonka poika oli päässyt Gradaun raatimieheksi. Sitten oli muuan Buddenbrook, ammattikuntansa räätäli, nainut vaimon Rostockista, elänyt »erittäin hyvissä varoissa» — tämä oli alleviivattu — ja siittänyt epälukuisen määrän lapsia, kuolleita ja eläviä, miten milloinkin sattui… Tämän jälkeen oli eräs, jonka ristimänimi oli ollut Johann, jäänyt kauppiaaksi Rostockiin, kunnes lopulta pitkän ajan kuluttua konsulin isoisä oli muuttanut tänne ja perustanut viljaliikkeen. Tämän esi-isän vaiheet olivat jo aivan tunnetut: Kirjassa oli tarkat tiedot siitä, milloin hänellä oli ollut tuhkarokko ja milloin tulirokko; miten hän oli pudonnut kuivaushuoneen kolmannesta kerroksesta alas lattialle, mutta jäänyt eloon, vaikka monta hirttä oli ollut tiellä. Ei sitäkään, miten hän kerran ankaraa kuumetta sairastaessaan oli saanut raivokohtauksen, ollut jätetty mainitsematta. Hän oli myös liittänyt muistelmiinsa monta hyvää kehoitusta jälkeläisilleen, joista eräs, suurin, huolellisin goottilaisin kirjaimin piirretty ja koukeroin ympäröity lause kuului näin: »Poikani, tee uutterasti kauppoja päivällä, mutta vain sellaisia kauppoja, että voit nukkua rauhassa yösi!» Sen jälkeen oli perinpohjainen selitys siitä, että vanha, Wittenbergissä painettu raamattu kuului hänelle ja että se sen jälkeen oli menevä perinnöksi hänen esikoiselleen ja niin edelleen aina perheen vanhimmalle pojalle…
Konsuli Buddenbrook veti nahkasalkun lähemmäksi lukeakseen vielä jonkun vanhan paperin. Siinä oli iänikuisia, keltaisia, repaleisia kirjeitä, joita surevat äidit olivat kirjoittaneet kaukana oleville pojilleen ja joihin vastaanottaja oli pannut lisäyksen: »Saatu ja mieleen painettu.» Oli velkakirjoja, jotka oli varustettu vaakunalla ja vapaan Hansakaupungin sinetillä, oli vakuutuskirjoja, onnentoivotusrunoja ja kummiksipyyntökirjeitä. Siinä oli liikuttavia kauppakirjeitä, joita joku poika oli kirjoittanut isälleen ja liikekumppanilleen Tukholmasta ja Amsterdamista ja joissa hän pyysi, ilmoittaen ensin vehnän jokseenkin varmasta sijoituksesta, heti lausumaan terveiset vaimolle ja lapsille… Oli muuan konsulin oma päiväkirja, jonka hän oli kirjoittanut Englannin ja Brabantinmatkoistaan, vihkonen, jonka kannessa oleva kuparilaatta kuvasi Edinburgin linnaa sitä ympäröivine jylhine luontoineen. Ja joukossa olivat surullisina todistuskappaleina Gottholdin ilkeät isälleen kirjoittamat kirjeet sekä viimein, iloisena loppuna, Jean Jacques Hoffsteden viimeinen juhlaruno.
Kuului kevyt, vieno, kiireinen kellonkilke. Kirjoituspöydän yläpuolella riippuvaan himmeään tauluun, joka kuvasi vanhanaikaista toria kirkontorneineen, oli järjestetty tornikellontaulun paikalle oikea käyvä kello, joka nyt löi kymmenen. Konsuli sulki perhesalkun ja pisti sen hyvään talteen erääseen kirjoituspöydän takalokeroon. Sitten hän lähti sänkykamariin.
Sen seinät olivat verhotut tummalla, suurikukallisella kankaalla, samalla, jota myös lapsivuoteen korkeat uutimet olivat. Koko huone henki kestettyjen huolien ja tuskain jälkeen seurannutta suloista rauhaa ja ilmassa tuntui eau de Colognen ja lääkkeiden tuoksu; huonetta oli myös vielä hiukan lämmitetty. Eteenvedettyjen ikkunaverhojen läpi kuulsi valo vain hämärästi sisään.
Molemmat vanhukset seisoivat kätkyen yli kumartuneina katsellen nukkuvaa lasta. Mutta konsulitar, jolla oli yllään hieno pitsinen kaapu ja jonka punertava tukka oli mitä huolellisimmin kammattu, ojensi kauniin kätensä miehelleen onnellinen hymy huulilla, joskin vielä kalpeana. Hän käänsi tätä tehdessään tapansa mukaan kämmenpuolensa mahdollisimman paljon ylöspäin, mikä ikäänkuin lisäsi liikkeen sydämellisyyttä…
»No, Bethsy, miten voit?»
»Erinomaisesti, rakas Jean!»
Vaimonsa käsi omassaan kumartui konsuli, seisten vastapäätä vanhempiaan, lasta kohden, joka hengitti lyhyeen ja äänekkäästi, ja veti minuutin ajan sisäänsä lapsesta lähtevää lämmintä, mietoa tuoksua. »Jumala siunatkoon sinua», sanoi hän hiljaa, suudellen tuon pienen olennon otsaa, jonka keltaiset, kurttuiset sormet muistuttivat aivan kananvarpaita.
»Hän söi niin vankan aterian», virkkoi madame Antoinette. »Katsohan, paino on jo hämmästyttävästi lisääntynyt..»
»Luuletteko, että siitä tulee Netten näköinen?» Johan Buddenbrookin kasvot säteilivät onnea ja ylpeyttä. »Sillä on pikimustat silmät, piru vieköön…»
Vanha rouva teki torjuvan liikkeen: »Miten tuossa iässä voisi puhua näköisyydestä… Aiotko mennä kirkkoon, Jean?»
»Kyllä, kello on kymmenen — on jo kiire, minä odotan vain lapsia…»
Samassa kuuluivatkin lasten äänet. Lapset tulivat sopimattomasti rymisten portaissa, mutta samalla kuului myös Klothilden varoittava kuiske. Sitten he pukivat ylleen pienet turkkinsa — Marian-kirkossa tuntui vielä talvinen kylmyys — se tapahtui hiljaa ja varovasti ensiksikin pikku sisaren tähden, toiseksi, koska oli tärkeätä koota ajatuksensa ennen kirkkoon menoa. Heidän kasvonsa punoittivat innosta. Mikä juhlapäivä tänään oli ollut! Haikara, iso, väkevä haikara oli tuonut paitsi pikku siskoa kaikenlaista muuta hauskaa: uuden hylkeennahkaisen koululaukun Thomakselle, suuren nuken Antonielle — sillä oli ihan oikea tukka! — korean kuvakirjan kiltille Klothildelle, joka kuitenkin hiljaa ja kiitollisesti tutki melkein yksinomaan sokeritötteröä, jollaisen haikara myös oli tuonut jokaiselle lapselle, ja viimein Christianille täydellisen Kasper-teatterin, jossa oli sulttaani ja kuolema ja piru…
Lapset tulivat suutelemaan äitiään ja saivat vielä katsahtaa vihreiden silkkisien uutimien taa, minkä jälkeen he lähtivät astumaan kirkkoa kohti ääneti ja verkkaisin askelin isänsä kera, joka oli pukenut ylleen kaulusviittansa ja ottanut mukaansa virsikirjan. Perästä kuului vielä uuden perheenjäsenen läpitunkeva huuto, sillä lapsi oli äkkiä herännyt.