TOINEN LUKU.
Kesällä, välistä jo toukokuussa, tai ainakin kesäkuussa lähti Tony Buddenbrook suuresti riemuissaan isovanhempiensa luokse Burgtorin takaiseen huvilaan.
Siellä oli hauskaa, sai olla luonnon keskellä, asua ylellisesti sisustetussa huvilassa, johon kuului laajat sivurakennukset, palveluskunnan asunnot ja vajat sekä suunnattoman suuri hedelmä-, vihannes- ja kukkatarha, joka ulottui alas Traveen asti. Krögerit elivät suurellisesti, ja vaikka oli eroa tämän häikäisevän rikkauden ja Tonyn oman kodin vankan, mutta hiukan raskaanlaisen varakkuuden välillä, näkyi selvästi, että isovanhempien luona kaikki kuitenkin oli tuntuvasti komeampaa kuin kotona. Eikä tämä ollut tekemättä vaikutusta nuoreen neiti Buddenbrookiin.
Minkäänlainen hääräily talossa tai keittiössä ei täällä tullut kysymykseen, jota vastoin kotona Mengstrassen varrella isä ja isoäiti, vähemmin isoisä ja äiti, usein kehoittivat häntä pyyhkimään pölyä ja pitämään esikuvanaan ahkeraa, nöyrää ja aulista Thilda-serkkua. Pikku neidissä liikkuivat äidin suvun feodaaliset taipumukset hänen jaellessaan käskyjä kamarineidolle tai kamaripalvelijalle keinutuolissa istuen… Paitsi näitä kuului vanhan herrasväen palvelusväkeen kaksi naispalvelijaa ja kuski.
Sanottakoon mitä hyvänsä, on miellyttävää herätä aamulla vaalealla kankaalla verhotussa makuukamarissa, kun käsi ensimmäiseksi sattuu raskaaseen atlaspeitteeseen; ei myöskään tunnu hullummalta saada parvekehuoneeseen, johon avoimesta lasiovesta virtaa puutarhan raikas aamuilma, aamukahvin tai -teen asemesta kupillinen suklaata, oikeata nimipäiväsuklaata, paksun tuoreen kaakkupalan kera.
Tämän eineen sai Tony tietenkin nauttia yksin muulloin paitsi sunnuntaisin, sillä isovanhemmat tulivat näkyviin vasta paljon myöhemmin. Syötyään leivoksensa ja juotuaan suklaan tarttui hän kirjalaukkuun, sipsutti parvekkeen rappusia alas ja kulki hyvinhoidetun etupuutarhan läpi kouluun.
Pikkuinen Tony Buddenbrook oli hyvin sievä. Olkihatun alta riippui paksu tukka, jonka väri vuosien kuluessa tummui, luonnonkiharoina alas, ja hiukan ulkoneva ylähuuli antoi noille raikkaille kasvoille ja sinisenharmaille, iloisille silmille pirteyden, joka myös ilmeni hänen pienessä, sirossa olennossaan: hän pisti kapeat jalkansa lumivalkoisiin sukkiin keinuvin, joustavin liikkein. Moni tunsi konsuli Buddenbrookin pikku tyttären ja tervehti häntä hänen astuessaan puutarhaportin kautta kastanjakujaan. Joku vihannesmyyjätär, joka ajoi pikku rattaitaan kylästä kaupunkiin, päässään iso räikeänvihrein nauhoin koristettu olkihattu, saattoi huutaa hänelle »Ka, hyvää päivää, mamsseli!» ja pitkä viljankantaja Matthiesen, joka kulki hänen ohitseen pukunaan musta takki, puhvihousut, valkoiset sukat ja solkikengät, nosti hänelle karkeatekoista silinteriään…
Tony jäi hetkeksi seisomaan odottaakseen naapuriaan Julchen Hagenströmiä, jonka seurassa hän tavallisesti kulki koulumatkan. Tämä oli vähän liian korkeahartiainen lapsi, jolla oli suuret, kirkkaat, mustat silmät ja joka asui viereisessä, kokonaan viiniköynnösten peittämässä huvilassa. Hänen isänsä, herra Hagenström, jonka perhe ei ollut asunut vielä kauan paikkakunnalla, oli naimisissa nuoren frankfurtittaren kanssa, jolla oli tavattoman paksu musta tukka ja korvissaan kaupungin suurimmat timantit ja jonka nimi muuten oli Semlinger. Herra Hagenström, joka oli Strunck & Hagenström nimisen vientiliikkeen osakas ja otti innokkaasti ja kunnianhimoisesti osaa kaupungin asioihin, oli kuitenkin naimisensa kautta joutunut hiukan vieroksutuksi säädykkäämmissä piireissä, — joihin kuuluivat muiden muassa Möllerdorpfit, Langhalsit ja Buddenbrookit — eikä hän ollut erittäin rakastettu, huolimatta touhukkuudestaan komiteoissa, toimikunnissa, hallintoneuvostoissa ja muissa samankaltaisissa. Hän näytti ottaneen tehtäväkseen vanhojen tunnettujen sukujen jäsenten vastustelun kaikissa tilaisuuksissa, koetti kumota heidän mielipiteensä viekkaudella, saada omansa hyväksytyksi ja osoittaa itsensä heitä paljon taitavammaksi ja tarpeellisemmaksi. Konsuli Buddenbrook sanoi hänestä: »Heinrich Hagenström on tungetteleva ja juonikas… Hänellä on varmaan joitakin henkilökohtaisia aikeita minua vastaan; missä hän suinkin saattaa, asettaa hän esteitä tielleni… Tänään oli aika kahakka Keskus-Köyhäinhoito-jaostossa, pari päivää sitten Rahatoimikamarissa…» Ja ukko Johann Buddenbrook lisäsi tähän: »Mokoma riitapukari!»
Toisen kerran tulivat isä ja poika suutuksissaan ja masentunein
mielin ruokapöytään… Mitäkö on tapahtunut? Ei juuri mitään… Suuri
Hollantiin lähetettävä ruislasti oli mennyt heiltä hukkaan; Strunck &
Hagenström oli siepannut tilauksen heidän nenänsä edestä. Tuo Heinrich
Hagenström oli aika kettu…
Tämän tapaisia puheita oli Tony kuullut usein, eikä hän ollut lainkaan hyvä ystävä Julchen Hagenströmin kanssa. He kulkivat kouluun yhdessä siksi, että olivat naapurukset, mutta enimmäkseen he torailivat.
»Minun isälläni on tuhat taalaria!» kerskui Julchen luullen sanoneensa aika valheen. »Paljonkohan sinun isälläsi mahtaa olla?»
Tony oli vaiti kateudesta ja nöyryytyksestä. Sitten hän vastasi aivan tyynesti ja välinpitämättömästi:
»Minun aamusuklaani maistui vasta hyvältä… Mitä sinä juot aamulla,
Julchen?»
»Ai, kuule», vastasi Julchen, »tahtoisitko sinä yhden minun omenoistani? — Ähä! minäpäs en anna!» Näin sanottuaan nirpisti hän yhteen huulensa, ja hänen mustat silmänsä kävivät kosteiksi mielihyvästä. —
Monesti kulki Julchenin veli Hermann, joka oli pari vuotta sisartaan vanhempi, heidän mukanaan kouluun. Hänellä oli vielä eräs vanhempi veli, nimeltä Moritz, mutta tämä oli kivuloinen ja luki kotona. Hermann oli vaaleaverinen, mutta hänen nenänsä oli hiukan lattea päästä ja lähellä ylähuulta. Hän maiskutti myös aina huuliaan, sillä hän hengitti yksinomaan suunsa kautta.
»Mitä sinä lörpöttelet», hän sanoi. »Isällä on paljon enemmän kuin tuhat taalaria.» Mutta hänessä oli se mielenkiintoinen puoli, ettei hän tuonut kouluun evääksi leipää, vaan sitruunapullan: valkoisen, soikean vehnäleivoksen, joka oli päällystetty paksulla kieli- tai hanhenrintakerroksella. Sellainen maku oli hänellä.
Tony Buddenbrookille tuo oli uutta. Sitruunaleivos, päällyksenä hanhenrintapaistia — mutta ehkäpä se maistui hyvinkin hyvältä! Ja kun poika antoi hänen katsoa läkkirasiaan, uskalsi hän ilmaista halunsa saada maistaa sitä hiukan. Eräänä aamuna sanoi Hermann:
»En voi antaa tätä sinulle, mutta huomenna tuon yhden viipaleen lisää, ja sinä saat sen, jos annat minulle sijaan jotakin muuta.»
Toisena aamuna astui Tony sitten lehtokujaan ja odotti viisi minuuttia, mutta Julchenia ei vain kuulunut. Hän odotti vielä yhden minuutin, ja silloin tuli Hermann, mutta yksin; hän heilutti eväsrasiaansa edestakaisin hihnasta ja maiskutteli hiljaa huuliansa.
»Nyt minulla on sitruunapulla, jossa on hanhenrintapaistia», sanoi hän; »siinä ei ole edes rasvaa, vaan pelkkää lihaa… Mitä sinulla on antaa sijaan?»
»Huolisitko — killingin?» kysyi Tony. He seisoivat keskellä kujaa.
»Killingin…» toisti Hermann; sitten hän nielaisi ja sanoi:
»En, minä tahdon muuta.»
»Mitä?» kysyi Tony; hän oli valmis antamaan vaikka mitä tuosta makupalasta…
»Suukon!» huudahti Hermann Hagenström, kietaisi molemmat kätensä tytön ympärille ja alkoi suudella sokeasti minne sattui osumatta kasvoihin, sillä tyttö piti äärettömän notkeasti päätään takakenossa, työnsi vasemmalla kädellään kirjalaukkua vasten pojan rintaa ja mukiloi häntä oikealla kolme tai neljä kertaa kasvoihin… Toinen tuupertui takaperin; mutta samassa silmänräpäyksessä lensi pojan sisko Julchen esiin puun takaa kuin musta paholainen, tempasi Tonyltä hatun päästä ja raapi hänen kasvonsa pahanpäiväisiksi… Tämän jälkeen loppui toveruus melkein tyyten.
Mutta muuten ei Tony ollut suinkaan arkuudesta evännyt suudelmaa nuorelta Hagenströmiltä. Hän oli sangen terhakka ihmisalku, joka oli vallattomuudellansa tuottanut jo monta surua vanhemmilleen, varsinkin konsulille. Ja vaikka hänellä oli jotakuinkin terävä pikku pää, joka oppi koulussa hyvin sen mitä häneltä vaadittiin, oli hänen käytöksessään muuten niin paljon muistuttamista, että lopulta itse koulun johtajatar neiti Agathe Vermehren hikoillen tehtävänsä vaikeudesta ilmestyi Mengstrasselle pyytäen mitä kohteliaimmin konsulia antamaan vakavat nuhteet nuorelle tyttärelleen — tämä oli näet, huolimatta monista lempeistä kehotuksista, taaskin aikaansaanut julkista pahennusta kadulla.
Siinä ei ollut mitään pahaa, että Tony kävelyillään kaupungissa oppi tuntemaan kaiken maailman ihmiset ja lörpötteli jokaisen kanssa; varsinkin konsuli puolsi häntä tässä asiassa, koska se ei osoittanut ylpeää mieltä, vaan yhteistuntoa ja ihmisrakkautta. Hän kujeili kilpaa Thomaksen kanssa Traven rannassa sijaitsevien varastohuoneiden kaura- ja vehnäsäkeillä, joita oli kasattu lattialle; hän laski leikkiä työmiesten ja kirjurien kanssa, jotka istuivat pienissä pimeissä konttoreissa, joissa oli multalattia; olipa hän apuna ulkona säkkien vipuamisessakin. Hän tunsi teurastajat, jotka kulkivat Breitestrassea valkoisiin esiliinoihinsa puettuina kaukaloltaan kantaen; hän tunsi maitoakat, jotka tulivat maalta läkkihinkkeineen, ja ajoi usein heidän kanssaan kappaleen matkaa; hän tunsi harmaapartaiset mestarit pienissä puisissa kultasepän myymälöissä, jotka oli rakennettu torin kaariholveihin — tunsi kala- ja hedelmätorilla istuvat vihannestenmyyjättäret, samaten kaupunginlähetit, jotka seisoskelivat katujen kulmissa tupakkamällejään pureksien… Tuo oli kaikki hyvää ja kaunista!
Mutta eräs kalpea, parraton, surullisesti hymyilevä mies, jonka ikää on vaikea määritellä ja jonka oli tapana käydä aamukävelyllä Breitestrassella, ei mahtanut sille mitään, että hän alkoi hyppiä yhdellä jalalla jokaisen äkillisen äänen johdosta, kuten esimerkiksi jonkun sanoessa »Haa!» tai »Hoo!»; ja kuitenkin tanssitti Tony häntä joka kerran kun hänet tapasi, mikä ei ollut kaunista. Ei sekään ollut kaunista, että hän kiusasi muuatta pikkuruista rouvaa, jolla oli suuri pää ja jolla oli tapana kulkea joka ilmalla suunnaton rikkinäinen sateenvarjo levitettynä, huutamalla alituiseen »sateenvarjorouva!» taikka »herkkusieni!». Ei myöskään ollut sopivaa ilmestyä parin kolmen samanmielisen koulutoverin kanssa vanhan Nukke-Liisan luo, joka möi villaisia sukkia talopahasessaan erään kapean kujan varrella ja jolla oli niin kummallisen punaiset silmät — vetää kaikin voimin soittokelloa ja vanhuksen ilmestyessä esiin kysyä teeskennellyn ystävällisesti, asuuko täällä herra ja rouva Sylkylaatikko — ja sitten juosta tyrskien tiehensä… Tätä kaikkea Tony Buddenbrook kuitenkin harjoitti ja valitettavasti näköjään aivan tunnonvaivoitta. Sillä jos joku noista kiusatuista sanoi uhkauksen, sai hän nähdä tytön astuvan askeleen takaperin, keikauttavan kauniin päänsä takakenoon, työntävän esiin ulkonevan ylähuulensa ja sanovan »Pyh!» ikäänkuin tarkoittaen:
»Koetapas mennä kantelemaan! Minä olen konsuli Buddenbrookin tytär, ellet sitä tiedä ennestään…»
Hän liikkui kaupungilla kuin pieni kuningatar, jolla on oikeus olla lempeä tai julma, mielensä ja tuuliensa mukaan.