ENSIMMÄINEN LUKU.
Kello viiden jälkeen eräänä kesäkuun iltapäivänä istuivat Buddenbrookit puutarhassa »porttaalin» edustalla kahvia juoden. Valkoiseksi kalkitussa huvimajassa, jonka korkean seinäpeilin pintaan oli maalattu lepattavia lintuja ja jonka taustassa näkyvät kaksoisovet eivät oikeastaan olleet ovia ensinkään — kädensijatkin niissä olivat maalatut — oli ilma niin kuuma ja ummehtunut, ettei siellä voinut istua; siksi oli kannettu ulos visaisesta, syövytetystä puusta valmistetut keveät huonekalut.
Siinä istuivat nyt konsuli, hänen puolisonsa, Tony, Tom ja Klothilde puolipiirissä pyöreän katetun pöydän ympärillä, jolla välkkyi käytetty kahvikalusto, Christianin päntätessä onnettoman näköisenä päähänsä hiukan sivummalla Ciceron toista puhetta Catilinaa vastaan. Konsuli poltteli sikaria ja lueskeli »Sanomiaan». Konsulitar oli antanut silkkikutimensa vaipua helmaan ja katseli hymyilevin kasvoin pikku Klaraa, joka haki Ida Jungmannin kanssa orvokkeja ruohikosta, mistä niitä joskus löytyi. Tony istui pää käsien varassa syventyneenä Hoffmannin »Serapionsbrüderiin», kun taas Tom kutkutti häntä varovasti niskaan ruohonkorrella, mitä toinen ei ollut huomaavinaan, koska tiesi sen viisaimmaksi. Ja Klothilde, joka istui siinä laihana vanhan ihmisen kasvoineen kukikkaassa karttuunihameessaan, luki kertomusta, joka oli nimeltään: »Sokea, kuuro, mykkä ja sittenkin onnellinen»; välillä hän aina kaapi kokoon pöytäliinalle jääneitä leivoksenmurusia, nostaen sitten koko kasan kädellään pöydältä ja pistäen sen varovasti suuhunsa.
Taivaalla oli näkynyt pari liikkumatonta pilveä, mutta nyt se alkoi kauttaaltaan vaaleta. Kaupunkipuutarha säännöllisille teineen ja kirjaville kukkapenkkeineen väikkyi siistinä iltapäiväauringossa. Reseedoista, jotka ympäröivät kukkapenkkejä, levisi silloin tällöin tuulen tuomana miellyttävä tuoksu.
»No, Tom», sanoi konsuli hyväntuulisesti ottaen sikarin suustaan. »Nyt selviää Henkdom & Kumpp:n kanssa hierottu ruiskauppa, josta kerroin sinulle.»
»Paljonko hän antaa?» kysyi Thomas innokkaasti jättäen Tonyn rauhaan.
»Kuusikymmentä taalaria tuhannella kilolta… ei ole hullumpaa, vai mitä?»
»Erinomaisen edullista!» Tom tiesi, että se oli mainio kauppa.
»Tony, sinun ryhtisi ei ole comme il faut», huomautti konsulitar, minkä jälkeen Tony, silmiään kirjasta nostamatta, siirsi toisen kyynärpäänsä pöydältä.
»Ei se haittaa», sanoi Tom. »Istuipa hän miten hyvänsä, pysyy hän aina
Tony Buddenbrookina. Thilda ja hän ovat kieltämättä perheen kauneimmat.»
Klothilde oli aivan ällistynyt. »Herranen aika! Tom —?» hän äännähti, ja oli käsittämätöntä, miten pitkiksi hän saattoi venyttää nuo pari sanaa. Tony sieti vaieten kiusanteon, sillä Tom oli häntä etevämpi, siinä ei auttanut mikään; kyllä hän kuitenkin löytäisi vastauksen ja saisi naurajat puolelleen. Tom veti vaan henkeä pullistunein sieraimin ja kohotti olkapäänsä ylemmäksi. Mutta kun konsulitar alkoi puhua tanssiaisista, jotka konsuli Huneus aikoi pitää luonaan, ja mainitsi jotakin kiiltonahkakengistä, siirsi Tony toisenkin kyynärpäänsä pöydältä.
»Te puhutte niin kauheasti, etten minä voi lukea», sanoi Christian surkeasti, »ja tämä on niin vaikeata! Minäkin tahtoisin olla kauppias!»
»Sinun toivomuksesi vaihtuvat joka päivä», sanoi Tom. — Nyt tuli Anton pihan yli; hän kantoi korttia teetarjottimella, ja jokainen katsoi häneen odottavasti.
»Grünlich, asioitsija», luki konsuli. »Hampurilainen. Miellyttävä, suosittu mies, papinpoika. Olen ollut asioissa hänen kanssaan. Nyt on muuan asia… Sano herralle, Anton, että hän suvaitsisi vaivautua tänne.»
Puutarhan läpi tuli hattu ja keppi samassa kädessä, jokseenkin lyhyin askelin ja pää hiukan etukumarassa, keskimittainen, noin 32:n vuoden ikäinen herra puettuna vihreänkeltaiseen, villaiseen pukuun ja harmaisiin lankahansikkaisiin. Hänen kasvonsa olivat rusottavat ja hymyilevät, hiukset aivan vaaleat ja harvanlaiset, mutta toisen sieraimen vieressä oli ulkoneva syylä. Leuka ja ylähuuli olivat sileiksi ajellut, mutta poskiparta pitkä, englantilaiseen tapaan; se oli väriltään ilmeisesti kullankeltainen. — Jo pitkän matkan päässä teki hän kunnioittavan liikkeen suurella, vaaleanharmaalla hatullaan…
Otettuaan viimeisen, hyvin pitkän askeleen, teki hän yläruumiillaan puolikaaren, joka merkitsi yleistä kumarrusta ja astui toisten joukkoon.
»Kenties häiritsen saapuessani perhepiiriin», puhui hän hillityin äänin. »Täällä luetaan parastaikaa hyviä kirjoja ja keskustellaan… Pyydän anteeksi!»
»Olette tervetullut, hyvä herra Grünlich!» sanoi konsuli, joka samoin kuin hänen molemmat poikansa oli noussut paikaltaan ja meni nyt tervehtimään vierasta. »Olen iloinen saadessani tavata teidät ulkopuolella konttorin, perheeni piirissä. Saanko esittää, Bethsy: herra Grünlich, kunnon liikeystäväni… Tyttäreni Antonie… Sukulaiseni Klothilde… Thomaksen tunnette jo… Tämä on toinen poikani Christian, kimnasisti.»
Herra Grünlich oli toistanut kumartaen joka nimen.
»Kuten sanottu», jatkoi hän, »tarkoitukseni ei ole näytellä tunkeilijan osaa… Olen liikeasioissa, ja ellette pahastu, pyytäisin herra konsulia tekemään kanssani kierroksen puutarhassa…»
Konsulitar vastasi:
»Teette hyvin kiltisti, ellette heti halua puhua liikeasioista mieheni kanssa, vaan suvaitsette jäädä meidän seuraamme hetkiseksi. Olkaa hyvä ja istukaa!»
»Kiitän nöyrimmästi», sanoi herra Grünlich liikutettuna. Sen jälkeen istuutui hän Tomin tuoman tuolin laidalle, oikaisi itsensä, asetti hattunsa ja keppinsä polvelle, sipaisi kämmenellään poskipartaansa ja päästi hörähdyksen, joka kuulosti kuin »Hä-ä-hm!» Tuo kaikki teki sen vaikutuksen kuin olisi hän tahtonut sanoa: »Kas niin, tämä oli johdatus. Entäs nyt?»
Konsulitar otti kannettavakseen seuranpidon vaivan.
»Olette kotoisin Hampurista?» kysyi hän kääntäen päänsä sivulle ja laskien työnsä syliin.
»Juuri niin, rouva konsulitar», vastasi herra Grünlich kumartaen uudelleen. »Asuinpaikkani on Hampuri, mutta minä olen paljon matkoilla, minulla on paljon puuhaa, liikkeeni on erittäin vilkas… hä-ä-hm. luvalla sanoen.»
Konsulitar kohotti kulmiaan ja liikutti suutaan aivan kuin sanoakseen hyvin kunnioittavasti: »Vai niin»?
»Herkeämätön uurastus on minulle elinehto», lisäsi herra Grünlich puoliksi konsuliin kääntyen ja rykäisi uudelleen huomatessaan katseen, jonka neiti Antonie loi häneen, kylmän ja tarkastavan katseen, jolla nuoret tytöt mittelevät jokaista uutta nuorta miestä ja joka voi joka hetki muuttua ylenkatseeksi.
»Meillä on sukulaisia Hampurissa», virkkoi Tony jotakin sanoakseen.
»Duchampsit», selitti konsuli, »äitivainajani perhe.»
»Tiedän erinomaisesti!» riensi herra Grünlich ilmoittamaan. »Minulla on kunnia tuntea hieman tuota perhettä. Mainioita ihmisiä kaikki tyynni, henkilöitä, joilla on älyä sekä sydäntä — hä-ä-hm. Jos joka perheessä vallitsisi sellainen henki kuin heillä, olisi maailma toisen näköinen. Heissä on jumalanpelkoa, lempeyttä, sisäistä hurskautta, lyhyesti sanoen todellista kristillisyyttä, joka on minun ihanteeni; sen lisäksi maailmantuntemusta, ylhäisyyttä, loistavaa hienoutta, joka minua suorastaan hurmaa, rouva konsulitar!»
Tony ajatteli: miten hän voi tuntea minun vanhempani? Hän sanoo heille juuri sitä, niitä he haluavat kuulla… Mutta konsuli lausui suosiollisesti:
»Nuo kaksi makusuuntaa yhtyneinä kaunistavat jokaista miestä mitä parhaiten.»
Eikä konsulitar voinut olla ojentamatta kättään vieraalle, jolloin hänen ranneketjunsa hiljaa kilisi; ja sitä tehdessään hän käänsi kämmenensä ylöspäin mitä sydämellisimmin.
»Te sanotte juuri samaa mitä minä ajattelen, hyvä herra Grünlich!» hän sanoi.
Herra Grünlich vastasi kumartaen, oikaisi itsensä, silitti poskipartaansa ja rykäisi aivan kuin sanoakseen: »Nyt eteenpäin.»
Konsulitar lausui pari sanaa herra Grünlichin synnyinkaupunkia kohdanneesta kauheasta onnettomuudesta… »Todellakin», huomautti herra Grünlich, »se oli kauhea onnettomuus, raskas koettelemus, tuo palo. Sen tuottamat tappiot tekevät 155 miljoonaa markkaa; luku on jokseenkin tarkka. Minä puolestani saan kiittää kohtaloa… säästyin täydellisesti sen tuhoilta. Tuli raivosi pääasiallisesti Pyhän Pietarin ja Nikolain seurakunnissa… Kuinka lumoava puutarha tämä on», sanoi hän siirtyen toiseen asiaan ja otti kiittäen vastaan konsulin tarjoaman sikarin, »mutta kaupunkipuutarhaksi se on melkein turhan suuri! Ja mikä värikäs kukkien runsaus… oi, hyvä Jumala, minun heikkouteni ovat kukkaset ja yleensä koko luonto! Nuo pelto-unikot ovat erittäin koristeelliset…»
Herra Grünlich kiitti talon hienoa asemaa, kiitti koko kaupunkia, kiitti konsulin sikariakin ja lausui jokaiselle jonkun rakastettavan sanan.
»Rohkenenko kysyä mitä te luette, mademoiselle Antonie?» kysyi hän hymyillen.
Tony rypisti jostakin syystä äkkiä kulmiaan ja vastasi katsomatta herra
Grünlichiin:
»Hoffmannin Serapionsbrüderiä».
»Niinkö! Erittäin etevä kirjailija», hän huomautti. »Mutta suokaa anteeksi… olen unohtanut toisen poikanne nimen, rouva konsulitar.»
»Hänen nimensä on Christian.»
»Kaunis nimi! Minusta on mieluista lausua se» — herra Grünlich kääntyi jälleen talon isännän puoleen — »se on nimi, joka jo itsessään ilmaisee, että sen kantaja on kristitty. Teidän perheessännehän kulkee muuten perintönä nimi Johann… kuka voisi olla muistamatta silloin heti Herramme rakkainta opetuslasta. Minun nimeni esimerkiksi, jos sallitte minun ottaa sen puheeksi», esitti hän kaunopuheisesti, »on Bendix, kuten useimpien esi-isieni —- ja se on nimi, jota voi pitää Benediktuksen lyhennettynä muotona. Entä mitä te luette, herra Buddenbrook? Ah, Ciceroa! Raskasta lukemista, tuon suuren roomalaisen puhujan teokset. Quousque tandem, Catilina… hä-ä-hm, niin, en minäkään ole vielä unohtanut kaikkea latinaani!»
Konsuli sanoi:
»Minä olen päinvastoin kuin isävainajani aina vastustanut sitä, että nuorten on niin yksinomaan vaivattava päätään kreikalla ja latinalla. Onhan paljon muita vakavia ja tärkeitä aineita, joita tarvittaisiin käytännöllisessä elämässä…»
»Täydelleen sama on minunkin mielipiteeni, herra konsuli», riensi herra Grünlich jälleen vastaamaan, »en vain vielä ehtinyt pukea sitä sanoiksi! Se on raskasta eikä, unohdin lisätä, kokonaan moitteetonta luettavaa. Muistan noista puheista pari suorastaan siveyttä loukkaavaa kohtaa…»
Tätä seuraavan vaitiolon kestäessä ajatteli Tony: Nyt on minun vuoroni. Sillä herra Grünlichin katse oli kiintynyt häneen. Ja aivan oikein, nyt oli hänen vuoronsa. Herra Grünlich ponnahti näet hiukan eteenpäin tuolillaan, teki lyhyen, kouristuksenomaisen, mutta silti notkean kädenliikkeen konsulitarta kohti ja kuiskasi kiihkeästi:
»Katsokaa, rouva konsulitar, katsokaa! — Pyydän, neitini», jatkoi hän sitten ääneen, ikäänkuin Tonyn olisi tullut ymmärtää vain tämä, »jääkää vielä silmänräpäykseksi tuohon asentoon…! — Katsokaa!» keskeytti hän jälleen kuiskaten, »kuinka aurinko sädehtii tyttärenne neiti Antonien suortuvissa! — En ole milloinkaan nähnyt noin kauniita hiuksia!» saneli hän sitten äkkiä vakavasti ja haltioissaan, kuin olisi puhunut Jumalalle tai omalle sydämelleen.
Konsulitar hymyili hyväntahtoisesti ja konsuli sanoi: »Älkää panko tyttäreni päätä pyörälle!» Mutta Tony rypisti jälleen kulmiaan. Jonkun hetken kuluttua nousi herra Grünlich paikaltaan.
»En tahdo häiritä kauemmin, en tosiaankaan, rouva konsulitar, tahdo vaivata kauemmin! Olen tullut liikeasioissa… mutta kuka olisi voinut vastustaa… Nyt kutsuu työ! Rohkenenko pyytää herra konsulia…»
»Pyydän saada lausua,» vakuutti konsulitar, »että teette minulle suuren ilon, jos täälläolonne aikana haluatte käyttää hyväksenne meidän kotiamme…»
Herra Grünlich seisoi hetken mykkänä kiitollisuudesta. »Kiitän kaikesta sielustani, rouva konsulitar!» sanoi hän liikutetun näköisenä. »Mutta minä en tahdo käyttää ystävällisyyttänne väärin. Olen tilannut itselleni pari huonetta Stadt Hamburg-hotellista.»
»Pari huonetta», ajatteli konsulitar, ja juuri niin toivoikin herra
Grünlich hänen ajattelevan.
»Kuitenkin toivon», sanoi konsulitar lopuksi ojentaen vieraalle vielä kerran sydämellisesti kätensä, »ettemme nyt tässä tapaa viimeistä kertaa.»
Herra Grünlich suuteli konsulittaren kättä, odotti silmänräpäyksen, että Antoniokin ojentaisi hänelle kätensä, mikä kuitenkin jäi tekemättä, piirsi puolikaaren yläruumiillaan, astui pitkän askeleen takaperin, kumarsi vielä kerran, heilautti sitten suurta harmaata hattuaan, pani sen päähänsä nakaten samalla päätänsä taapäin ja lähti konsulin kera pois…
»Miellyttävä mies!» sanoi konsuli uudelleen, palatessaan perheensä seuraan ja istuutuessaan aikaisemmalle paikalleen.
»Minusta hän on olevinaan», uskalsi Tony huomauttaa ja teki sen pontevasti.
»Tony! Hyvä Jumala, millaista arvostelua!» huudahti konsulitar loukkaantuneena. »Niin kristillismielinen nuori mies!»
»Niin hyvinkasvatettu ja maailmaa nähnyt mies!» täydensi konsuli. »Et tiedä, mitä sanot.» — Sattui usein, että vanhemmat näin kohteliaisuudesta vaihtoivat kantaa, jolloin he olivat sitä yksimielisemmät.
Christian veti ison nenänsä kurttuihin ja sanoi:
»Miten mahtavasti hän puhui!… 'Täällä keskustellaan'! Emme me keskustelleet ollenkaan hänen tullessaan. 'Peltounikot ovat niin koristeellisia!' Välistä hän laittautui sen näköiseksi kuin olisi puhunut ääneen itsekseen. Häiritsen — pyydän anteeksi!… En ole milloinkaan nähnyt noin kauniita hiuksia!…» Tätä puhuessaan hän matki niin mainiosti Grünlichiä, että konsulinkin täytyi nauraa.
»Niin, hän tekeytyy ja on niin olevinaan!» alkoi Tony jälleen arvostella. »Hän puhui kaiken aikaa itsestään! Hänen liikkeensä on vilkas, hän rakastaa luontoa, hän pitää niistä ja niistä nimistä, hänen nimensä on Bendix… Mitä se meitä liikuttaa… Hän sanoo vaan kaiken kehuakseen itseään!» huusi Tony äkkiä vimmastuen. »Päästäkseen suosioonne sanoi hän sinulle, äiti, ja sinulle, isä, vain sellaista, mitä teistä on hauska kuulla!»
»Siinä ei ole mitään moitittavaa, Tony!» sanoi konsuli ankarasti. »Kun on vieraana seurassa, tulee näyttää parhaat puolensa, valita sanansa huolellisesti ja koettaa olla miellyttävä — sehän on selvä…»
»Minusta hän on hyvä mies», sanoi Klothilde hiljaisesti ja venyttäen, vaikka hän oli ainoa henkilö, josta herra Grünlich ei ollut välittänyt vähääkään. Thomas pidättyi lausumasta mielipidettään.
»Hän on joka tapauksessa kristillismielinen, pystyvä, uuttera ja hienosti sivistynyt mies», sanoi konsuli asian ratkaisuksi, »ja sinä, Tony, olet iso tyttö, kahdeksantoista- tai melkein yhdeksäntoistavuotias, ja hän kohteli sinua niin huomaavasti, että sinä voisit hillitä moittimishalusi. Me olemme kaikki heikkoja ihmisiä, ja sinä olet, suo anteeksi, todella viimeinen, jolla on oikeus viskata toista kivellä… Tom, lähtekäämme työhön!»
Mutta Tony mutisi itsekseen: »Kullankeltainen poskiparta!» ja tätä sanoessaan hän rypisti kulmiaan, kuten oli tehnyt jo monta kertaa illan kuluessa.