TOINEN LUKU.
»Kuinka olenkaan pahoillani, etten tavannut teitä, neitiseni!» lausui herra Grünlich pari päivää myöhemmin Tonyn sattuessa häntä vastaan Breiten- ja Mengstrassen kulmauksessa kävelyltä palatessaan. »Minulla oli kunnia käydä tervehtimässä rouva äitiänne ja kaipasin teitä kovasti… Mutta nyt iloitsen sitä enemmän, kun saan kuitenkin tavata teidät!»
Neiti Buddenbrook oli pysähtynyt herra Grünlichin alkaessa puhua, mutta hänen silmänsä, jotka olivat sulkeutuneet puoliksi ja jotka nyt äkkiä tummenivat, eivät kohonneet herra Grünlichin rintaa korkeammalle, ja hänen suunsa ympärillä liikkui tuo pilkallinen ja auttamattoman armoton hymy, jolla nuori tyttö hylkää miehen… Hänen huulensa liikkuivat — mitä hän saattoi vastata! Haa! Hänen täytyi löytää sana, joka karkoittaisi ja nujertaisi tuon Bendix Grünlichin ainiaaksi… mutta sen sanan tuli olla sukkela, sattuva, paikalleen osuva, sellainen, että se samalla haavoittaisi ja herättäisi kunnioitusta..
»Minä en voi puolestani sanoa samaa!» hän vastasi katse yhä herra Grünlichin rintaan tähdättynä. Ja ammuttuaan tuon myrkyllisen nuolen jätti hän miehen siihen, nahkasi niskojaan ja lähti punaisena, ylpeillen sanavalmiudestaan kotia kohti, jossa sai kuulla, että herra Grünlich oli pyydetty seuraavana sunnuntaina vasikkapaistiaterialle…
Ja vieras tuli puettuna kellomaiseen, laajalaskoksiseen lievetakkiin, joka ei ollut aivan viimeisen kuosin mukainen, mutta hienoa lajia, ja joka antoi hänelle vakavuuden ja varmuuden leiman — muutoin oli hän yhtä rusottava ja hymyilevä kuin ennen, harva tukka oli huolellisella jakauksella ja poskiparta käherretty pöyheäksi. Hän söi simpukkamuhennosta. Juliennen keittoa, paistettua kalaa, vasikanlihaa kermaperunoiden ja kukkakaalin kera, marasquino-vanukasta ja pumpernikkeleitä Roquefort-juuston kera, keksien joka ruokalajista ylistävän sanan, jonka hän osasi esittää huolitellusti. Hän nosti esimerkiksi ilmaan jälkiruokalusikan, katsoi seinän veistokuva-kuviota ja lausui ääneen itsekseen: »Jumala armahtakoon minua, olen syönyt jo ison annoksen tätä vanukasta, mutta se on niin hyvin onnistunutta, etten voi olla pyytämättä emännältä vielä pientä palasta!» Jonka jälkeen hän iski veitikkamaisesti silmää konsulittarelle. Hän puhui konsulin kanssa liikeasioista ja politiikasta, ilmaisten vakavia ja harkittuja mielipiteitä, jutteli konsulittaren kanssa teatterista, seuraelämästä ja puvuista. Ja Tomille, Christianille, Klothilde-paralle, jopa mamsseli Jungmannillekin hän puheli rakastettavasti… Tony pysytteli ääneti, eikä vieras puolestaan tehnyt minkäänlaista lähesty uusyritystä, vaan katsoi tyttöä vain silloin tällöin pää kallellaan, silmissä samalla murheellinen ja kehoittava ilme.
Kun herra Grünlich sitten lausui jäähyväiset, oli hänen aikaisemman vierailunsa tekemä vaikutus vahvistunut: »Mallikelpoinen mies», sanoi konsulitar. »Kristillismielinen ja kunnioitettava ihminen», sanoi konsuli. Christian osasi tällä kertaa matkia hänen liikkeitään ja puhettaan vieläkin elävämmin, ja Tony toivotti hyvää yötä otsa kurtussa, sillä hän aavisti hämärästi, ettei hän ollut vielä päässyt tuosta herrasta, joka niin tavattoman nopeasti oli valloittanut hänen vanhempainsa sydämet.
Palatessaan iltapäivällä erään tyttötuttavansa luota hän tapasikin herra Grünlichin maisemahuoneessa, jossa tämä luki konsulittarelle Walter Scottin »Wawerleytä» — sujuvalla englanninkielellä, sillä vilkkaat liikeasiat olivat hänen kertomansa mukaan johtaneet hänet myöskin Englantiin. Tony kävi istumaan syrjittäni heihin ja otti toisen kirjan, jolloin herra Grünlich kysyi pehmein äänin: »Tämä, mitä minä luen, ei kai miellytä teitä, neitiseni?» Ja Tony vastasi päätään keikauttamalla purevasti: »Ei vähääkään!»
Mutta toinen ei antanut sen häiritä, vaan alkoi kertoa liian varhain manalle menneistä vanhemmistaan, varsinkin isästään, joka oli ollut pappi, pastori, erittäin kristillinen ja kuitenkin samalla maailmaatunteva mies… Vieras matkusti kuitenkin takaisin Hampuriin, eikä Tony ollut saapuvilla hänen jäähyväisvierailullaan. »Ida!» sanoi Tony mamseli Jungmannille, joka oli hänen uskottunsa. »Nyt siitä ihmisestä on päästy!» Mutta Ida Jungmann vastasi: »Lapsukainen, se ei ole vielä varma…»
Kahdeksan päivää tämän jälkeen tapahtui pöydässä seuraava kohtaus… Tony tuli kello yhdeksän alas huoneestaan ja oli suuresti ihmeissään tavatessaan vielä isänsä konsulittaren vieressä kahvipöydässä. Taivutettuaan otsansa suudeltavaksi, istuutui hän paikalleen reippaasti, nälkäisenä ja unesta punoittavin silmin, otti eteensä sokeria ja voita sekä vihreätä maustejuustoa.
»Kuinka hauskaa, isä, että kerran näen sinutkin täällä!» sanoi hän tarttuen ruokaliinallaan kuumaan munaan ja aukaisten sen lusikalla.
»Minä jäin tänään odottamaan unikekoamme», sanoi konsuli, joka poltti sikaria,, läpsäytellen odottavan näköisenä kokoonkäärityllä sanomalehdellä pöytää. Konsulitar lopetti hitaasti ja siroin liikkein aamiaisensa ja nojautui sitten sohvan selkämykseen.
»Thilda puuhaa jo keittiössä», jatkoi konsuli merkitsevästi, »ja minä olisin myöskin työssäni, ellei äidilläsi ja minulla olisi tärkeätä puhumista kanssasi.»
Tony, jolla oli suu täynnä ruokaa, katsoi isäänsä ja sen jälkeen äitiinsä uteliaasti ja pelästyneenä.
»Syö vain ensin, lapseni», sanoi konsulitar, ja kun Tony siitä huolimatta laski veitsensä kädestään huudahtaen: »Sano vain heti kaikki, isä», toisti konsuli, joka koko ajan leikki sanomalehdellä: »Syöhän nyt ensin.»
Juodessaan kahviansa ääneti ja vastahakoisesti ja syödessään munaa, vihreää juustoa ja leipää alkoi Tony aavistaa, mistä oli kysymys. Aamun raikkaus katosi hänen kasvoiltaan, hän kävi kalpeaksi, kiitti hunajasta ja ilmoitti sen jälkeen syöneensä kyllikseen…
»Rakas lapseni», lausui konsuli oltuaan vielä hetkisen vaiti, »asia, josta halusimme puhua kanssasi, on esitetty tässä kirjeessä.» Ja nyt hän läpsäytteli pöytää sanomalehden sijasta suurella sinertävällä kirjekuorella. »Siis: Herra Bendix Grünlich, jonka me kaikki olemme oppineet tuntemaan kunnolliseksi ja erittäin rakastettavaksi mieheksi, kirjoittaa minulle, että hän ollessaan täällä on kiintynyt syvästi tyttäreenne ja pyytää nyt hänen kättään asiaankuuluvassa järjestyksessä. Mitä ajattelee lapsemme tästä?»
Tony istui pää alas painuneena ja hänen oikea kätensä kieritteli hitaasti ruokaliinarengasta. Mutta äkkiä hän nosti silmänsä, silmät, jotka olivat tummat ja täynnä kyyneleitä. Ja hän sanoi ahdistuneesti.
»Mitä se ihminen tahtoo minusta? Mitä minä olen hänelle tehnyt?» —
Minkä jälkeen hän purskahti itkuun.
»Rakas Tony», virkkoi konsulitar lempeästi, »miksi sinä kiihdyt? Uskothan, että vanhempasi tarkoittavat ainoastaan sinun parastasi ja ettemme me voi kehoittaa sinua hyIkäämään asemaa, joka sinulle nyt tarjoutuu. Katsohan, minä ymmärrän, ettet sinä vielä tunne kyllin syviä tunteita herra Grünlichiä kohtaan, mutta ne heräävät vähitellen, voit olla siitä varma… Noin nuori tyttö ei koskaan tiedä, mitä hän oikein tahtoo… Pää on yhtä sekava kuin sydän.. Tulee antaa sydämelle aikaa ja pitää pää avoinna kokeneiden ihmisten kehoituksille, jotka huolehtivat järkevästi puolestamme…»
»Minä en tiedä mitään hänestä» — äännähti Tony painaen silmilleen pienen valkoisen batistiruokaliinan, jossa oli munatahroja. »Tiedän ainoastaan, että hänellä on kullankeltainen poskiparta ja että hänen liikkeensä toimii vilkkaasti…» Hänen ylähuulensa, joka värisi itkiessä, teki sanomattoman liikuttavan vaikutuksen.
Konsuli veti äkillisen hellyyden puuskassa tuolinsa hänen lähelleen ja silitti hymyillen hänen hiuksiaan.
»Pikku Tony», sanoi hän, »mitäpä sinä tietäisikään! Sinä olet lapsi, näetkös, etkä tulisi tietämään hänestä enempää, vaikka hän olisi ollut täällä viisikymmentäkaksi, eikä neljä viikkoa… Sinä olet pikku tyttö, joka ei vielä ymmärrä maailmaa ja jonka täytyy turvautua toisten ihmisten silmiin, sinun parastasi tarkoittavien…»
»Minä en ymmärrä… minä en ymmärrä…» nyyhkytti Tony avuttomasti, kyyristellen kuin kissa sivelevän käden alla. »Hän ilmestyy tänne… sanoo jokaiselle jotakin mairittelevaa… matkustaa jälleen pois… ja kirjoittaa, että hän… minä en ymmärrä… miten hän on voinut… mitä minä olen hänelle tehnyt?!…»
Konsulia nauratti jälleen. »Tuon sinä olet jo sanonut kerran, Tony, ja se osoittaa lapsellista neuvottomuuttasi. Minun tyttöni ei saa luulla, että minä tahdon kiusata ja pakottaa häntä… Asiaa voidaan ja tulee tarkasti punnita, sillä se on vakava asia. Saman minä olen kirjoittava myös aluksi herra Grünlichille antamatta kieltävää tai myöntävää vastausta… Onhan sitä niin monenlaista ajattelemista… Kas niin… tapaammeko pian? Hyvä! Nyt lähtee isä työhönsä… Adieu, Bethsy…»
»Näkemiin, rakas Jean.»
»Sinun pitäisi syödä vielä vähän hunajaa, Tony», sanoi konsulitar jäätyään kahdenkesken tyttärensä kanssa, joka istui liikkumatta paikallaan, allapäin. »Täytyy syödä tarpeeksi…»
Tonyn kyyneleet lakkasivat vähitellen juoksemasta. Hänen päätään polttivat monenlaiset ajatukset… Hyvä Jumala tätä kaikkea! Olihan hän tiennyt, että hänestä kerran oli tuleva jonkun kauppiaan rouva, että hän oli joutuva hyviin, edullisiin naimisiin, asemaan, joka vastasi perheen ja liikkeen kunniaa… Mutta nyt tapahtui ensi kerran, että joku tahtoi todella ja vakavissaan naida hänet! Miten siihen oli suhtauduttava? Hän, Tony Buddenbrook, ymmärsi nyt äkkiä, että nuo hirveän vakavat sanat, joista hän tähän asti oli vain lukenut kirjoissa, sellaiset kuin »antaa kätensä», »myöntävä vastaus»… »elämän ajaksi» olivat tulleet lähelle häntä… Hyvä Jumala! Mikä ihka uusi asema yht'äkkiä!
»Entä sinä, äiti?» kysyi hän. »Sinäkin siis kehoitat minua antamaan… myöntävän vastauksen?» Hän viivähti hiukan ennenkuin sanoi »myöntävän vastauksen», koska se tuntui hänestä liian juhlalliselta ja nololta; mutta sitten lausui hän sen ensi kerran elämässään arvokkaasti. Hän alkoi hiukan hävetä ensi hätäännystään. Hänestä ei ollut vähemmän järjetöntä nyt kuin viisi minuuttia sitten mennä naimisiin herra Grünlichin kanssa, mutta hänen asemansa tärkeys alkoi täyttää hänen ajatuksensa mielihyvällä.
Konsulitar sanoi:
»Kehoitanko, lapseni? Onko isäsi kehoittanut? Hän ei ole käskenyt hylkäämään tarjousta, siinä kaikki. Ja olisi anteeksiantamatonta hänen samoin kuin minun puoleltani tehdä niin. Liitto, joka on tarjolla, on täydelleen sitä, mitä tarkoitetaan sanalla 'hyvä naimakauppa', rakas Tony… Saisit elää Hampurissa erinomaisissa oloissa, hyvissä varoissa…»
Tony istui hievahtamatta. Hänen silmissään väikkyi äkkiä silkkisiä oviverhoja, sellaisia, joita hän oli nähnyt isovanhempien salongissa… Mahtaisikohan hän saada juoda suklaata aamulla madame Grünlichinä? Ei sopinut kysyä sellaista.
»Kuten isäsi sanoi, saat sinä miettimisaikaa», jatkoi konsulitar. »Mutta meidän on huomautettava sinulle, ettei näin onnellista tilaisuutta satu joka päivä ja että tämä avioliitto on juuri sellainen, jota velvollisuus ja syntyperäsi edellyttävät. Tämäkin minun täytyy sanoa. Tie, joka tänään on auennut eteesi, on kuin sinulle luotu, sen tiedät sinä itse…»
»Ehkä», sanoi Tony miettien. »Niin.» Hän tiesi velvollisuutensa perhettä ja kauppahuonetta kohtaan ja hän oli ylpeä noista velvollisuuksista. Hän, Antonie Buddenbrook, jonka edessä kantaja Matthiesen nosti syvään kumartaen hattuaan ja joka liikkui kaupungilla konsuli Buddenbrookin tyttärenä kuin pieni valtiatar, oli voimakkaasti perheensä historian elähyttämä. Jo rostockilainen räätäli oli ollut »hyvin hyvissä varoissa», ja hänen jälkeensä oli suvun elämä ollut yhtämittaista nousua. Hänen täytyi omalla tavallaan edistää »Johann Buddenbrook»-suvun ja kauppahuoneen kunniaa, ja hän saattoi tehdä sen solmimalla rikkaan ja hienon avioliiton… Tom työskenteli konttorissa saman tarkoituksen hyväksi… Niin, siinä suhteessa oli tämä naimatarjous varmasti sopiva tilaisuus, mutta oliko juuri herra Grünlich… Hän näki tämän edessään, näki hänen kullankeltaisen poskipartansa, hänen rusottavat, hymyilevät kasvonsa, syylän nenän juuressa, hänen lyhyet askeleensa; hän oli tuntevinaan käsissään kosijan villaisen puvun ja kuulevinaan hänen äänensä…
»Tiesinhän minä», sanoi konsulitar, »että sinä pystyt pohtimaan asiaa rauhallisesti… oletko kenties jo tehnyt päätöksesi?»
»Varjelkoon!» huusi Tony korostaen ensi tavua äkillisen vastenmielisyyden vallassa. »Miten mieletöntä olisi mennä naimisiin Grünlichin kanssa! Olen näykkinyt häntä alinomaa terävillä sanoilla… En voi käsittää, miten hän sietää minua enää ollenkaan! Pitäisihän hänellä olla jonkunverran ylpeyttä nahassaan…»
Näin sanoen hän alkoi tiputtaa hunajaa leipäviipaleelle.