KOLMAS LUKU.
Sinä vuonna eivät Buddenbrookit tehneet mitään virkistysmatkaa, eivät edes Christianin ja Klaran loma-aikoina. Konsuli selitti olevansa töihinsä liiaksi sidottu, ja Antonien epävarma asia oli myös osaltaan syynä siilien, että perhe jäi odottavin mielin Mengstrassen varrelle. Konsuli oli lähettänyt hyvin valtioviisaan kirjeen herra Grünlichille; mutta asioiden kehitystä ehkäisi Tonyn peräti lapsellisissa muodoissa ilmenevä itsepintaisuus. »Varjelkoon, hyvä äiti!» hän sanoi. »En voi kärsiä häntä!» Ja hän korosti kolmannen sanan ensi tavua mitä tarmokkaimmin. Taikka sitten hän vakuutti juhlallisesti: »Isä! — minä en anna milloinkaan myöntävää vastausta hänelle.»
Tälle kannalle olisi asia varmasti jäänyt vielä pitkäksi aikaa, ellei noin kymmenen päivää kahvipöydässä tapahtuneen keskustelun jälkeen — oltiin heinäkuun puolivälissä — olisi tapahtunut seuraavaa…
Oli iltapäivä — sininen, lämmin iltapäivä; konsulitar oli lähtenyt ulos, ja Tony istui romaania lukien maisemahuoneessa ikkunan luona, kun Anton toi hänelle käyntikortin. Ennenkuin Tony edes oli ehtinyt lukea siilien painetun nimen, astui huoneeseen kellomaiseen lievetakkiin ja herneenvihreisiin housuihin puettu herra; tämä oli luonnollisesti herra Grünlich, ja hänen kasvoillaan oli anovan hellyyden ilme.
Tony ponnahti kauhuissaan tuoliltaan näyttäen aikovan paeta ruokasaliin… Kuinka saattoi puhua herran kanssa, joka oli pyytänyt hänen kättään? Hänen sydämensä tykytys tuntui kaulassa asti, ja hän oli valahtanut hyvin kalpeaksi. Niin kauan kuin hän tiesi herra Grünlichin olevan kaukana, olivat vanhempien kanssa käydyt vakavat neuvottelut ja hänen oma äkillinen tärkeytensä ja päättämisoikeutensa suorastaan huvittaneet häntä. Mutta nyt hän oli taas tuossa! Seisoi hänen edessään! Mitä nyt oli tapahtuva? Hän tunsi taas, ettei hän voisi olla itkemättä.
Nopein askelin, kädet levällään ja pää kallellaan, kasvoilla ilme kuin olisi hän tahtonut sanoa: Tässä olen! Tapa minut, jos tahdot! astui herra Grünlich häntä kohti. »Mikä kohtalon sallimus!» huudahti hän. »Saan tavata teidät, Antonie!» Hän sanoi »Antonie».
Tony, joka seisoi romaani oikeassa kädessään suorana tuolinsa vieressä, työnsi huulensa eteenpäin ja sanoi haukkoen ilmaa, tehden joka sanalla päänliikkeen alhaalta ylöspäin, ankaran suuttumuksen vallassa:
»Mitä — te — ajattelette?»
Siitä huolimatta oli hänellä itku kurkussa.
Herra Grünlich oli liian liikutettu huomatakseen vastaväitettä.
»Saatoinko odottaa enää… Enkö olisi rientänyt tänne?» kysyi hän pyytävästä. »Sain viikko sitten rakkaan herra isänne kirjeen, tuon kirjeen, joka on täyttänyt sydämeni toivolla! Saatoinko mitenkään enää elää epätietoisuudessa, neiti Antonie! En kestänyt kauemmin… Syöksyin vaunuihin… Riensin tänne… Tilasin pari huonetta Stadt Hamburgista… ja tässä nyt olen, Antonie, kuullakseni huuliltanne viimeisen, ratkaisevan sanan, joka on tekevä minut onnellisemmaksi kuin mitä voin sanoin selittää!»
Tony oli ällistynyt; hänen kyyneleensä painuivat takaisin ihmetyksestä. Tuo oli siis isän varovaisen kirjeen seuraus, kirjeen, joka siirsi ratkaisun epämääräiseen tulevaisuuteen! — Hän änkytti pari kolme kertaa:
»Te erehdytte. — Te erehdytte…»
Herra Grünlich oli vetänyt nojatuolin aivan hänen tuolinsa viereen, istuutui sekä pakotti Tonynkin istuutumaan uudelleen; ja pitäen kädessään Tonyn kättä, joka riippui neuvottomuudesta velttona sivulla, jatkoi hän liikutetulla äänellä, eteenpäin kumartuneena:
»Neiti Antonie… Ensi hetkestä asti, tuosta iltapäivästä asti… Muistattehan tuon iltapäivän?… jolloin näin teidät ensi kerran perheenne piirissä, teidän hienon, unelman-ihanan olentonne… on nimenne ollut kirjoitettu sydämeeni lähtemättömin kirjaimin…» Hän oikaisi viimeisen lauseen ja sanoi: »haudattu». »Siitä päivästä lähtien, neiti Antonie, on ollut ainoa, tulinen toiveeni saada omakseni teidän kaunis kätenne koko elämän ajaksi; ja sen, mihin rakkaan herra isänne kirje antaa minulle toiveita, olette te nyt varmistava… niinhän?! Rohkenenhan uskoa tunteisiinne… olla varma tunteistanne!» Näin sanottuaan hän tarttui toisellakin kädellään Tonyn käteen ja katsoi syvälle tytön hätääntyneisiin, aukirevähtäneisiin silmiin. Hänellä ei ollut lankahansikkaita tänään: hänen kätensä olivat pitkät ja valkoiset ja niissä näkyi korkeita, sinisiä suonia.
Tony tuijotti hänen rusottaviin kasvoihinsa, nenän vieressä olevaan syylään ja hänen silmiinsä, jotka olivat yhtä siniset kuin hanhen silmät.
»Ei, ei!» sai hän sanotuksi nopeasti ja pelokkaasti. Sitten hän sanoi vielä: »Minä en anna teille myöntävää vastausta!» Hän koetti puhua varmasti, mutta oli jo purskahtanut itkuun.
»Millä olen ansainnut tuon teidän epäröintinne ja haparointinne?» kysyi herra Grünlich alentaen äänensä miltei nuhtelevaksi. »Te olette rakastavan huolenpidon hemmoittelema tyttö… mutta vannon, takaan kunniasanallani, että tulen kantamaan teitä käsilläni, ettei teiltä minun vaimonani ole puuttuva mitään ja että saatte viettää Hampurissa arvollenne sopivaa elämää…»
Tony hypähti pystyyn, irroitti kätensä ja huusi epätoivoisesti, silmät kyynelissä:
»Ei… ei! Olen sanonut ei! Annan teille rukkaset, ettekö nyt ymmärrä, hyvä Jumala?!…»
Mutta herra Grünlich nousi myös paikaltaan. Hän astui askeleen taapäin, levitti käsivartensa pitäen kämmenensä Tonya kohden käännettyinä ja lausui kunnian ja tarmon miehen vakavuudella:
»Tiedättekö, mademoiselle Buddenbrook, etten minä anna loukata itseäni tällä lailla?»
»Enhän minä lonkkaa teitä, herra Grünlich», sanoi Tony, sillä hän katui liikaa kiivauttaan. Hyvä Jumala, niiksi juuri hänelle piti sattua tällaista? Hän ei ollut osannut kuvitella sellaista kosintaa. Hän oli luullut, että tarvitsisi vain sanoa: »Tarjouksenne on minulle suuri kunnia, multa en voi ottaa sitä vastaan», ja että kaikki olisi sillä selvä…
»Tarjouksenne on minulle kunnia», sanoi hän niin tyynesti kuin saattoi, »mutta en voi ottaa sitä vastaan… Niin, ja nyt minun täytyy… jättää teidät, suokaa anteeksi, minulla ei ole enää aikaa.»
Mutta herra Grünlich seisoi hänen tiellään.
»Hylkäätte siis minut?» kysyi hän soinnuttomasti…
»Niin», vastasi Tony; ja hän lisäsi vielä varovaisuuden vuoksi: »ikävä kyllä…»
Silloin hengähti herra Grünlich kiihkeästi, astui kaksi pitkää askelta taaksepäin, käänsi yläruumiinsa sivulle, osoitti etusormella mattoa ja huusi peloittavalla äänellä:
»Antonie —!»
Näin seisoivat he hetken vastatusten, Grünlich vilpittömän vihastuksen vallassa ja käskevän näköisenä, Tony kalpeana, itkettyneenä ja vapisevana, märkä nenäliina suulla. Vihdoin kääntyi Grünlich pois ja käveli kädet selän takana kahteen kertaan yli lattian, kuin olisi hän ollut kotonaan. Sen jälkeen hän jäi ikkunan ääreen seisomaan tuijottaen ulos alkavaan hämärään.
Tony lähti astumaan hitaasti ja varovasti lasiovea kohti; mutta hän oli ehtinyt vasta huoneen puoliväliin, kun herra Grünlich jo asettui uudelleen hänen tielleen.
»Tony», sanoi hän hiljaa, tarttuen lempeästi tytön käteen, ja sitten hän vaipui… vaipui vitkalleen polvilleen hänen eteensä. Hänen molemmat kullankeltaiset poskipartatupsunsa olivat painautuneet Tonyn kättä vasten.
»Tony…» toisti hän jälleen, »näettekö… tähän te olette saattanut minut… Onko teillä rinnassa sydän, tunteva sydän?… Kuulkaa minua… Näette edessänne miehen, joka on sortuva, tuhoutuva, jos… joka on kuoleva surusta», keskeytti hän kiireisesti, »jos te työnnätte pois hänen rakkautensa! Tässä olen… hennotteko sanoa minulle: Inhoan teitä —?»
»En, en!» sanoi Tony äkkiä lohduttavalla äänellä. Hänen kyyneleensä olivat juosseet kuiviin, mutta liikutus ja sääli valtasivat hänet. Hyvä Jumala, miten tuo mies mahtoikaan rakastaa häntä, kun antoi asian, joka oli Tonylle itselleen niin kerrassaan vieras ja yhdentekevä, vaikuttaa tuolla tavoin! Oliko mahdollista, että hän, Tony, sai kokea tällaista? Romaaneissa saattoi lukea sellaista, mutta nyt oli hänen edessään maassa todellinen lievetakkiin puettu herra rakkautta rukoillen… Hänestä oli tuntunut järjettömältä ajatus naimisiinmenosta tämän kanssa, Grünlich kun oli hänen mielestään niin teennäinen ja olevinaan. Mutta nyt hän ei ollut ollenkaan olevinaan! Hänen äänensä ja hänen kasvonsa kuvastivat niin vilpitöntä pelkoa ja epätoivoista pyyntöä, että…
»Ei, ei», uudisti Tony kumartuen aivan järkytettynä hänen ylitseen, »en inhoa teitä, herra Grünlich, kuinka voitte sanoa sellaista!… Mutta nouskaa nyt ylös… olkaa hyvä…»
»Ettekö tahdo tappaa minua?» kysyi kosija jälleen, ja Tony sanoi vielä kerran, nyt melkein äidillisen lohduttavalla äänellä:
»En — en…»
»Tuo sana kuuluu joltakin!» huudahti herra Grünlich hypähtäen pystyyn. Mutta heti kun hän huomasi Tonyn säikähtyneen liikkeen, laskeutui hän vielä kerran polvilleen ja sanoi huolestuneen viihdyttävästi:
»Hyvä, hyvä… älkää puhuko enää, Antonie! Se riittää täksi kertaa, pyydän… Puhumme toiste lisää… Toiste… Toiste… Hyvästi tällä kertaa… Minä palaan… Näkemiin —!»
Hän oli noussut nopeasti, temmannut pöydältä suuren harmaan hattunsa, suudellut Tonyn kättä ja kadonnut lasiovesta.
Tony näki miten hän otti pylväskäytävästä päällystakkinsa ja katosi eteiseen. Tony seisoi aivan ymmällä ja hämmentyneenä keskellä huonetta, märkä nenäliina veltossa, riippuvassa kädessään.