ENSIMMÄINEN LUKU.
»Hyvää iltaa, Justus», sanoi konsulitar. »Miten voit? Ole hyvä ja istu.»
Konsuli Kröger syleili häntä hellästi ja puristi sitten vanhimman sisarentyttärensä kättä, sillä tämä oli myös ruokasalissa. Justus oli nyt noin viidenkymmenenviiden vuoden ikäinen ja hän oli pienten viiksiensä lisäksi kasvattanut itselleen tuuhean, pyöreän parran, joka jätti leuan paljaaksi ja oli aivan harmaa. Hänen leveälle, punertavalle, kaljulle päälaelleen oli kammattu huolellisesti pari hiussäiettä. Hienon lievetakin hihassa oli leveä surunauha.
»Oletko kuullut viimeisen uutisen, Bethsy?» kysyi hän. »Sinusta, Tony, se luultavasti on erittäinkin mielenkiintoinen… Meidän Burgtorin luona oleva tonttimme on myyty… arvaapas kenelle? Ei yhdelle, vaan kahdelle omistajalle, sillä se tulee jaettavaksi, talo purettavaksi, puutarha erotettavaksi aidalla kahtia, ja sitten rakentaa kauppias Benthien aidan oikealle puolelle ja kauppias Sörenson aidan vasemmalle puolelle oman koirankoppinsa… Herran nimeen!»
»Sehän on kauheata», sanoi rouva Grünlich ristien kätensä ja katsoen kattoon… Isoisän tontti! Nyt on koko alue pilalla. Sen viehätys oli juuri sen laajuudessa… joka oikeastaan oli turha… mutta sehän se oli hienoa. Iso puutarha… joka ulottui Traveen asti… ja vanha talo mäellä ja kastanjakuja… Tuo kaikki siis nyt jaetaan. Benthien tulee seisomaan toisen oven edessä piippuineen ja Sörenson toisen. 'Herran nimeen' sanon minäkin, Justus-setä. Ei kukaan taida olla enää tarpeeksi hieno asumaan koko rakennuksessa. Hyvä, ettei isoisän tarvinnut nähdä sitä…»
Tony ei voinut ilmaista tätä voimakkaammin ja kiihkeämmin mielipahaansa asian johdosta, sillä kotona vallitsi vielä liian voimakas suru. Tämä tapahtui testamentin avaamispäivänä, kaksi viikkoa konsulin kuoleman jälkeen, puoli kuusi illalla. Konsulitar oli pyytänyt luokseen veljensä neuvottelemaan Thomaksen ja herra Marcuksen, prokuristin, kanssa vainajan määräyksistä ja omaisuussuhteista, ja Tony oli ilmoittanut ottavansa myös osaa neuvotteluun. Hän sanoi olevansa velkaa kauppahuoneelle ja suvulle sen verran mielenkiintoa ja hän huolehti tarkoin siitä, että kokous saisi istunnon, perheneuvottelun leiman. Hän oli sulkenut ikkunaverhot ja sytyttänyt, paitsi kahta parafiinilamppua, kaikki kullatuissa haarajaloissa upeilevat kynttilät, jotka oli pantu aukivedetylle, vihreäliinaiselle ruokapöydälle. Sitäpaitsi hän oli tuonut esiin suuret pakat kirjoituspaperia ja teroitettuja lyijykyniä, kenenkään ymmärtämättä mitä varten.
Musta puku teki hänen vartalonsa tyttömäisen solakaksi, ja vaikka hän suri konsulia, joka viime aikoina oli tullut niin läheiseksi hänelle, ehkä eniten kaikista, ja vaikka hän tänäänkin oli kaksi kertaa purskahtanut katkeraan itkuun muistaessaan isäänsä, saattoi kuitenkin edessäolevan pienen perheneuvottelun tärkeys, johon hän aikoi itse ottaa arvokkaasti osaa, hänen kauniit poskensa punoittamaan, hänen katseensa elostumaan, hänen liikkeensä varmoiksi ja iloisiksi… Konsulitar sitävastoin oli säikähdyksestä, surusta, tuhansista muodollisuuksista ja hautausmenoista uupunut ja kärsivän näköinen. Hänen kasvonsa näyttivät vielä kalpeammilta siksi, että niitä nyt kehystivät mustat pitsit ja myssynauhat, ja hänen silmänsä olivat raukeat… Mutta hänen siloisissa, jakaukselle kammatuissa punertavissa hiuksissaan ei näkynyt vielä yhtään ainoata valkoista säiettä… Oliko se yhä pariisilaisen värivoiteen ansiota vai oliko hänellä jo tekotukka? Sen tiesi vain mamsseli Jungmann, eikä hän ollut ilmaiseva sitä edes talon tyttärille.
Istuttiin ruokapöydän päässä odottaen Thomasia ja herra Marcusta konttorista. Korkeina ja valkoisina upeilivat maalatut jumaltenkuvat jalustoillaan taivaansinisellä seinällä.
Konsulitar sanoi: »Asiani, rakas Justus, on se… olen pyytänyt sinut tänne siksi, että… lyhyesti sanoen, on kysymys Klarasta, lapsestamme. Rakas miesvainajani on jättänyt minun tehtäväkseni holhoojan valitsemisen Klaralle, hän kun tarvitsee holhoojan vielä kolmen vuoden ajaksi. Tiedän, ettet sinä mielelläsi ota lisävelvollisuuksia niskoillesi, sinulla on niitä jo kyllin vaimoasi ja poikiasi kohtaan…»
»Poikaani, Bethsy.»
»Hyvä, hyvä, mutta olkaamme kristillisiä ja armeliaita, Justus. Kuten me anteeksiannamme velvollisillemme, sanotaan. Ajattele armollista taivaallista isäämme.»
Veli katsoi häneen vähän ihmeissään. Tuollaisia sanoja oli tähän asti kuultu vain edesmenneen konsulin huulilta…
»No niin», jatkoi konsulitar, »tähän rakkaudentoimeen ei liity mitään vaivannäköä… Pyytäisin sinua siis ottamaan sen vastaan.»
»Mielelläni, Bethsy, mielelläni. Enkö saa nähdä holhokkiani? Tuo lapsi kulta on hiukan liian totinen..» Klara huudettiin sisään. Hän tuli huoneeseen mustiinpuettuna ja kalpeana, hitaasti, murheellisesti liikkuen. Hän oli ollut isänsä kuoleman jälkeen melkein yksinomaan huoneessaan, rukouksiin vaipuneena. Hänen tummat silmänsä olivat liikkumattomat; hän näytti jähmettyneen tuskaan ja jumalanpelkoon.
Justus-setä, joka oli kohtelias mies, meni häntä vastaan ja melkein kumarsi taittuessaan hänen käteensä. Sitten hän lausui holhottavalleen pari ystävällistä sanaa, minkä jälkeen tämä taas meni, saatuaan konsulittaren suudelman liikkumattomille huulilleen.
»Miten Jürgen jaksaa?» ryhtyi konsulitar puhumaan. »Miten hän viihtyy
Wismarissa?»
»Hyvin», vastasi Justus Kröger, kohautti olkaansa ja kävi taas istumaan… »Luulen, että hän nyt on löytänyt oikean alansa. Hän on kelpo poika, Bethsy, kunnian mies; mutta… kun tutkinto oli kaksi kertaa epäonnistunut, oli parasta… Lakitiede piti häntä tiukalla, ja paikka Wismarin postissa on koko mukiinmenevä… Mutta teidän Christianinnehan kuuluu tulevan tänne?»
»Niin tulee, Justus, Jumala varjelkoon häntä merellä! On niin pitkä merimatka! Kirjoitin hänelle Jeanin kuoleman jälkeisenä päivänä, mutta hän ei saa kirjettäni pitkiin aikoihin, ja sitten häneltä menee purjelaivassa vielä melkein kaksi kuukautta, Justus. Tom sanoi tosin, ettei Jean olisi antanut milloinkaan anteeksi sitä, että hän jättää paikkansa Valparaisossa… mutta ajattele toki: en ole nähnyt häntä kahdeksaan vuoteen! Ja entä nykyiset olomme! Ei, minä tahdon nähdä kaikki lapset ympärilläni näinä vaikeina aikoina… onhan se äidin tunteiden mukaista…»
»On kyllä, on kyllä!» sanoi konsuli Kröger, sillä konsulittaren silmät vettyivät.
»Thomaskin suostuu jo asiaan», kertoi konsulitar edelleen, »sillä missäpä Christian olisi enemmän paikallaan kuin oman isävainajansa liikkeessä, Tomin liikkeessä. Hän voi jäädä tänne, työskennellä täällä… minä olen sitäpaitsi aina huolissani, että sikäläinen ilmasto on hänelle vaarallinen…»
Nyt astui saliin Thomas Buddenbrook herra Marcuksen seuraamana. Friedrich Wilhelm Marcus, konsulivainajan monivuotinen prokuristi, oli pitkä mies, jolla oli yllään ruskea, surunauhalla varustettu lievetakki. Hän puhui hyvin hiljaa, hitaasti, vähän änkyttäen, miettien joka sanaa sekunnin verran, ja hänen oli tapana sivellä vasemman käden suoraksi ojennetulla etu- ja keskisormella punaisenruskeita, hoidottomina suun yli riippuvia viiksiään tai hieroa huolellisesti käsiään, jolloin hänen pyöreät, ruskeat silmänsä katsoivat niin hajamielisen näköisinä ympärilleen, että näytti siltä kuin hän olisi ollut kokonaan omissa ajatuksissaan, vaikka hän kaiken aikaa seurasi mitä tarkimmin asiain kulkua.
Thomas Buddenbrook, joka näin nuorena oli joutunut suuren kauppahuoneen päämieheksi, puhui ja käyttäytyi vakavan arvokkaasti, vaikka hän oli kalpea, ja vaikka hänen kätensä, joissa nyt kiilsi suuri vihreäkivinen perintösormus, olivat yhtä valkoiset kuin kalvosin, joka pisti esiin mustan verkatakin hihasta. Näkyi, että ne olivat kylmät ja kuivat. Nuo kädet, joiden hoidetut, soikion muotoon leikatut kynnet vivahtivat siniseen, saattoivat eräinä jännityksen ja itsetiedottomain liikkeiden hetkinä kuvastaa sanomattoman herkkää arkatunteisuutta, melkein peloittavaa sulkeutuneisuutta, joka tähän asti oli ollut vierasta Buddenbrookien jotakuinkin leveille ja porvarillisille, vaikkakin hienomuotoisille käsille ja joka ei oikein sopinut niille… Tomin ensi huoli oli avata maisemahuoneen kaksoisovi, jotta sen uunista, valurautaristikon takaa leviävä lämpö pääsisi virtaamaan saliin.
Sitten hän pudisti konsuli Krögerin kättä ja istuutui pöytään vastapäätä herra Marcusta, katsoen samalla jokseenkin hämmästyneesti, kulmat koholla sisareensa. Mutta tämä nosti päänsä ja painoi leukansa alas semmoisella liikkeellä, että Tom hillitsi hämmästyksensä, eikä virkkanut mitään sisarensa läsnäolon johdosta.
»Emme saa siis vielä sanoa 'herra konsuli'?» sanoi Justus Kröger…
»Alankomaat taitavat toivoa turhaan sinun edustustasi, Tom?»
»Niin, Justus-setä, olen pitänyt parempana… katsohan, olisin voinut ottaa heti vastaan konsulaatin samalla kuin monet muutkin velvollisuudet, mutta ensiksikin olen vielä vähän liian nuori… toiseksi olen puhunut asiasta Gotthold-sedälle; hän tuli iloiseksi tarjouksesta ja otti sen vastaan.»
»Erittäin viisaasti tehty, poikani. Erittäin kaukonäköisesti… Täysin gentlemanlike.»
»Herra Marcus», sanoi konsulitar, »hyvä herra Marcus!» Hän ojensi prokuristille kätensä kääntäen kämmenpuolen näkyviin, ja herra Marcus tarttui siihen hitaasti, katsoen ajattelevan ja kunnioittavan näköisenä syrjään. »Olen kutsuttanut teidät tänne… Tiedätte, mistä on kysymys, ja toivon, että olette asiasta yhtä mieltä kanssamme. Miesvainajani on testamenttisäädöksessään lausunut toivomuksen, että te ette enää hänen kuolemansa jälkeen käyttäisi uskollisuuttanne ja kykyänne liikkeen palveluksessa vieraana työntekijänä, vaan kauppahuoneen osakkaana…»
»Mielelläni, rouva konsulitar», sanoi herra Marcus. »Vakuutan mitä nöyrimmin, että minua tämän tarjouksen kautta kohdannut kunnia on aivan liian suuri siihen vähäiseen hyötyyn verrattuna, mitä minä olen voinut tuottaa kauppahuoneelle. Otan siis mitä kiitollisimmin vastaan teidän ja herra poikanne tarjouksen.»
»No niin. Marcus, kiitän siis teitä sydämellisesti auliudestanne, kun suostutte kantamaan osan edesvastuusta, joka olisi kenties liian raskas minulle yksin.» Thomas puhui tämän nopeasti ja asiallisesti, ojentaen sitten kätensä liikekumppanilleen pöydän yli, sillä he olivat suostuneet asiasta jo aikaisemmin; tämä oli vain pelkkää muodollisuutta.
»Mitä useampi kokki, sen huonompi soppa, sanotaan, mutta te kyllä saatatte häpeään tuon puheenparren!» sanoi konsuli Kröger. »Ja nyt me kai sitten käymme läpi asiat, lapsukaiset. Minun tehtäväni on ainoastaan valvoa holhokkini etua; muu ei minuun kuulu. Onko sinulla testamentin jäljennös täällä. Bethsy? Ja sinulla. Tom, pieni arviolasku?»
»Se minulla on päässäni», sanoi Thomas ja alkoi selvittää asiain tilaa nojaten tuolinsa selkään ja katsoen maisemahuoneeseen päin.
Asia oli sellainen, että konsulin jälkeen jättämä omaisuus oli suurempi kuin kukaan oli luullut. Hänen vanhimman tyttärensä myötäjäissumma oli tietenkin mennyt hukkaan ja bremeniläisen vararikon tuottama tappio vuonna viisikymmentäyksi oli ollut kova isku. Myöskin vuosi neljäkymmentäkahdeksan sekä kuluva vuosi, vuosi viisikymmentäviisi levottomuuksineen ja melskeilleen olivat tuottaneet vahinkoa. Mutta Buddenbrookien osuus Krögereiden jälkeenjääneeseen omaisuuteen, joka teki kaikkiaan 400 000 markkaa, oli kokonaista 300 000, kun taas Justus oli käyttänyt jo edeltäkäsin suuret määrät perinnöstään. Ja vaikka Johann Buddenbrook oli kauppamiesten tapaan aina valitellut huonoja asioita, oli vahinkojen vastapainona kuitenkin viidentoista vuoden tuottama voittopuoli, 30 000 taaleria. Kokonaisomaisuus oli siis, kiinteistöjä lukuunottamatta, pyörein luvuin laskettuna 750 000 markkaa.
Ei edes Thomakselle konsuli ollut ilmoittanut omaisuuden koko määrää. Konsulitar otti vastaan tiedon hillitysti, Tony katsoi eteensä herttaisen, arvokkaan ja mitään ymmärtämättömän näköisenä, silmien kuitenkin ilmaistessa levotonta epäilystä. Onko se paljon? Hyvinkö paljon? Olemmeko me nyt rikkaita?… Herra Marcus hieroi käsiään hitaasti ja hajamielisesti, ja konsuli Kröger näytti ikävystyneeltä. Mutta Thomaksessa herätti hänen lausumansa luku hermostunutta, kiihkeätä ylpeyttä, joka vaikutti melkein alakuloisuudelta.
»Meillä olisi pitänyt aikaa sitten olla miljoona!» sanoi hän kiihtymyksestä pusertuneella äänellä, kädet vavisten… »Isoisällä oli parhaina aikoinaan jo 900 000… Ja sen jälkeen on ollut niin paljon ponnistusta, menestystä, niin monta hyvää kauppaa! Lisäksi äidin myötäjäiset ja äidin perintö! Mutta nuo ikuiset heilahtelut… Se kuuluu asian luontoon, Jumala paratkoon; antakaa anteeksi, että tällä hetkellä puhun vain liikkeen kannalta enkä perheen… Myötäjäiset, Gotthold-sedälle ja Frankfurtiin menneet summat, kaikki nuo sadattuhannet, jotka on täytynyt luovuttaa liikepääomasta… Ja kauppahuoneen päämiehellä oli vain kaksi sisarusta… No niin, kyllä meille nyt hommaa, Marcus!»
Toiminnan, voiton ja vallan halu, tahto taivuttaa onni jalkojensa juureen välkähti lyhyen hetken hänen silmissään. Hän tunsi itsessään kaikkien odottavat katseet, tunsi miten kaikki uskoivat hänen voivan korottaa heidän vanhan sukunsa mainetta tai ainakin pysyttää sen ennallaan. Pörssissä oli häntä kohtaava kaikkialla vanhojen, hyväntahtoisten kauppamiesten epäilevät ja hieman ivalliset syrjäkatseet, jotka utelivat: »Luistavatko asiat, poikaseni?» Ja hän vastasi ajatuksissaan: »Kyllä minä panen ne luistamaan…»
Friedrich Wilhelm Marcus hieroi miettivästi käsiään, ja Justus Kröger sanoi:
»Pysy vain tyynenä, Tom! Ajat eivät enää ole samat kuin isoisäsi ollessa Preussin hallituksen hovihankkijana —.»
Nyt syntyi perinpohjainen keskustelu testamentin tärkeämmistä ja vähäisemmistä määräyksistä, joihin konsuli Kröger hyväntuulisena yhtyi puhellen Thomaksesta aivan kuin »hänen majesteetistaan», nyt hallitusistuimella olevasta ruhtinaasta. »Varastokiinteistö pysyy perityn tavan mukaan kruunun omaisuutena», hän lisäsi.
Muutoin määrättiin testamentissa, että kaikki oli pysytettävä mahdollisuuden mukaan jakamattomana, että rouva Elisabeth Buddenbrook oli oleva periaatteellisesti ainoa perillinen ja että koko omaisuus oli säilyvä liikkeessä, jonka liikepääomaan herra Marcus ilmoitti liittävänsä osakkaana 120 000 markkaa. Thomakselle oli varattu toistaiseksi yksityisomaisuudeksi 50 000 markkaa, samaten Christianille, siltä varalta, että tämä perustaisi oman liikkeen. Justus Kröger otti innokkaasti osaa asiaan seuraavan kohdan tullessa esille: »Hellästi rakastetun nuorimman tyttäreni Klaran myötäjäissumman määrääminen, siinä tapauksessa, että hän menisi naimisiin, jääköön hellästirakastetun vaimoni harkinnan varaan»… »Sanokaamme esimerkiksi 100 000», ehdotti Justus Kröger oikaisten itsensä, nostaen jalan polvensa yli ja kiertäen molemmin käsin lyhyitä harmaita viiksiään. Hän oli sulaa autiutta. Mutta summa määrättiin 80 000 markaksi.
»Siltä varalta, että hellästirakastettu vanhin tyttäreni Antonie menisi uudestaan naimisiin, olkoon määrätty», kuului testamentin jatko, »katsoen siihen, että hänen ensimmäiseen avioliittoonsa jo on tullut käytetyksi 80 000 markkaa, korkeintaan 17 000 taalaria myötäjäisiin…» Antonie rouva työnsi sirolla liikkeellä käsivarret eteenpäin oikaisten hihojaan ja huudahti: »Grünlich — hahaa!» Se kuulosti sotahuudolta, torventörähdykseltä. »Tiedättekö te, Marcus, miten se liitto oikein syntyi?» hän kysyi. »Istuimme eräänä iltana puutarhassamme porttaalin edustalla… Tiedättehän te, Marcus, meidän porttaalimme… No niin! Silloin sinne ilmestyy herra, jolla on kullankeltainen poskiparta… Senkin veijari!…»
»No niin», keskeytti Thomas. »Puhumme myöhemmin herra Grünlichistä, eikö niin?»
»Hyvä on: mutta myönnäthän sen, Tom, joka olet viisas mies, — minä olen näetkös tehnyt sen kokemuksen, vaikka vielä joku aika sitten olin tyhmä kuin hanhi — ettei elämässä kaikki ole aivan rehellistä peliä…»
»Myönnän…» sanoi Tom. Ja sitten jatkettiin asioiden yksityiskohtaista käsittelyä ja luettiin konsulin timanttinappeja, suurta sukuraamattua ja monia muita seikkoja koskevat määräykset… Justus Kröger ja herra Marcus jäivät illalliselle.