TOINEN LUKU.
Vuoden 1856 alussa palasi Christian Buddenbrook kahdeksanvuotisen poissaolon jälkeen synnyinkaupunkiinsa. Puettuna keltaiseen, isoruutuiseen pukuun, joka vaikutti hyvin troopilliselta, saapui hän postivaunuilla Hampurista, toi kerallaan miekkakalan nokan ja pitkän sokeriruo'on ja näytti konsulittaren syleillessä hyvin hajamieliseltä ja hämillään olevalta.
Hänellä oli sama ilme seuraavana aamuna kun kaikki perheen jäsenet heti hänen tulonsa jälkeen menivät Burgtorin kautta hautausmaalle laskeakseen haudalle seppeleen. He seisoivat vierekkäin lumisella tiellä suuren hautakiven ääressä, johon oli kaiverrettu alla lepäävien nimet ynnä suvun vaakuna, suuren marmoriristin edessä, joka oli nojallaan pientä talvista hautuumaanaitaa vasten. Joukosta puuttui ainoastaan Klothilde, joka oli Ungnadessa sairasta isäänsä hoitamassa.
Tony laski seppeleen isän nimen alle, jonka kultaiset kirjaimet kiilsivät tuoreuttaan, ja laskeutui lumesta huolimatta polvilleen haudan ääreen rukoilemaan: musta harso kiertyi kauniisti hänen ympärilleen. Jumala yksin tietää, paljonko tuskaa ja hurskautta ja paljonko kauniin naisen omahyväisyyttä tuohon asentoon sisältyi. Thomas ei ollut sillä tuulella, että olisi ryhtynyt tuota aprikoimaan. Mutta Christian katsoi sisareensa levottoman ja hiukan pilkallisen näköisenä sivusta päin kuin arvellen: »Vastaatko tuosta teostasi? Etkö ole joutuva hämille, kun nouset siitä ylös? Miten epämiellyttävää!» Tony huomasi tuon katseen ylös noustessaan, mutta ei joutunut hämilleen. Hän kohotti päänsä, järjesti harsonsa ja hameensa, ja varustautui poistumaan arvokkaasti ja varmasti, mikä ilmeisesti teki Christianiin keventävän vaikutuksen.
Samoin kuin konsulivainaja oli ollut ensimmäinen suvussaan, jonka haaveellinen rakkaus Jumalaa ja ristiinnaulittua kohtaan oli ollut muutakin kuin tavallisia arkipäiväisiä, porvarillisia tunteita, samoin olivat hänen molemmat poikansa ensimmäiset Buddenbrookin suvun jäsenet, jotka kaihtoivat sellaisten tunteiden vapaata ja korutonta ilmaisua. Thomas oli kyllä myös varmasti tuntenut syvempää, kipeämpää tuskaa isänsä kuoleman johdosta kuin hänen isoisänsä oman isänsä kuollessa, mutta hänellä ei silti ollut tapana polvistua haudan ääreen, eikä hän sisarensa Tonyn tavoin viskautunut pöytää vasten itkemään kuin lapsi. Ja hänestä oli mitä suurimmassa määrin kiusallista kuulla madame Grünlichin suurin sanoin ja itkettynein silmin kuvailevan kuolleen isänsä ominaisuuksia paistin ja jälkiruoan väliaikana. Sellaisten tunteenpurkausten sattuessa hän tyytyi hienotunteiseen vakavuuteen, maltilliseen äänettömyyteen ja pidättyvään päännyökkäykseen… jotavastoin hänen silmänsä saattoivat täyttyä hitaasti kyynelillä silloin kun ei kukaan puhunut vainajasta tai maininnut hänen nimeään.
Toisin oli Christianin laita. Hän ei voinut nähdä sisarensa lapsellisia purkauksia joutumatta tunnepyörteen valtaan; hän kumartui lautasensa yli, kääntyi syrjin, näytti tahtovan piiloutua pöydän alle ja keskeytti sisarensa monta kertaa hiljaisella, tuskallisella äännähdyksellä: »Älä nyt… Tony…», jolloin hänen iso nenänsä vetäytyi moniin kurttuihin.
Hän oli levoton ja hämillään joka kerran, kun keskustelu kääntyi vainajaan, ja näytti siltä kuin hän ei olisi pelännyt ja karttanut vain syvien ja juhlallisten tunteiden kömpelöä ilmaisua, vaan myöskin itse tunteita.
Hänen ei oltu nähty vuodattavan vielä ainoatakaan kyyneltä isänsä kuoleman johdosta. Pitkällinen ero ei ollut tyydyttävä selitys siihen. Mutta ihmeellisintä oli, että hän huolimatta suuresta vastenmielisyydestään tuollaisia purkauksia kohtaan vei erilleen sisarensa Tonyn kuullakseen tältä tuon järkyttävän kuolin-illan tapaukset havainnollisesti ja yksityiskohtaisesti: sillä madame Grünlichillä oli mitä vilkkain kuvailukyky.
»Hän oli siis keltainen?» kysyi hän jo viidennen kerran. »Mitä palvelustyttö huusi, kun hän syöksyi teidän luoksenne?… Eikö isä voinut enää puhua mitään ennen kuolemaansa?… Mitä tyttö sanoi? Miten hän haukkoi suutaan? 'Ua… ua'?» Christian oli hiljaa, hän oli kauan hiljaa, pienet, pyöreät, syvällä olevat silmät liikkuivat levottomasti ja miettiväisinä esineestä toiseen. »Kauheata», sanoi hän viimein, ja häntä puistatti, kun hän nousi paikaltaan. Silloin hän käveli yhä ajatuksissaan ja rauhattomana edestakaisin huoneessa Tonyn ihmetellessä, että hänen veljensä, joka näytti käsittämättömistä syistä häpeävän niin kovasti sitä, että hän suri ääneen isäänsä, nyt saattoi peloittavan tyynesti toistaa tämän kuolinäännähdyksiä, joista hän oli suurella vaivalla saanut Linen, palvelustytön kertomaan…
Christian ei ollut yhtään kaunistunut. Hän oli laiha ja kalpea. Hänen otsansa kohdalla oli iho pingoittunut kireälle, poskiluiden välistä kohosi suuri kyömynenä luisevana ja terävänä, ja tukka oli jo huomattavasti harventunut päälaelta. Hänen kaulansa oli kaita ja liian pitkä, ja hänen laihat säärensä olivat ulospäin luokilla… Hänen oleskelunsa Lontoossa näytti muuten tehneen häneen mitä pysyvimmän vaikutuksen, ja kun hän Valparaisossakin seurusteli enimmäkseen englantilaisten kanssa, oli koko hänen olemukseensa jäänyt englantilainen leima, joka puki häntä. Se näkyi hänen pukunsa mukavasta kuosista, kankaan kunnollisesta laadusta, hänen kenkiensä leveästä kuosista ja siroudesta ja siitä, miten hänen punertavanruskeat, tuuhean, hiukan happaman näköiset viiksensä riippuivat huulille. Hänen kätensäkin, jotka olivat kuuman ilmanalan valkaisemat ja pehmittämät, tekivät pyöreine, lyhyeksileikattuine, puhtaine kynsineen jollakin tapaa englantilaisen vaikutuksen.
»Sanopas…» kysyi hän yht'äkkiä, »tiedätkö sinä… sitä on niin vaikea selittää… miltä tuntuu kun on nielaissut kovan palan ja se painuu alas karmien koko selkää?» Ja taas oli hänen nenänsä täynnä teräviä kurttuja.
»Tiedän», sanoi Tony, »se on hyvin tavallista. Pitää juoda kylmää vettä…»
»Niinkö?» vastasi veli tyytymättömänä. »Ei, me emme luultavasti tarkoita samaa»… Hänen kasvoillaan oli vakavan levottomuuden ilme…
Hän oli myös ensimmäinen, joka perhesurusta huolimatta alkoi oleksia talossa vapautuneemmin ja iloisemmin. Hän ei ollut unohtanut taitoansa, jota hän oli osoittanut Marcellus Stengel vainajan matkimisessa, ja puhui usein tuntikaudet hänen tapaansa. Ja ruokapöydässä hän kysyi kaupungin teatterin oloja… oliko siellä hyvä näyttelijäkunta, mitä oli esitetty ja niin edespäin…
»En minä tiedä», sanoi Tom liioitellun välinpitämättömällä, miltei kärsimättömällä äänellä. »En minä ole viime aikoina seurannut niitä asioita.»
Mutta Christian ei ollut tätä kuulevinaan, vaan alkoi puhua teatterista… »Ette usko, kuinka mielelläni minä istun teatterissa! Jo sana 'teatteri' tekee minut onnelliseksi… En tiedä, tuntuuko teistä siltä. Voisin istua tuntikaudet suljetun esiripun edessä… Iloitsen kuin lapsena joululahjoja odotellessa… Pelkkä orkesterin viritys on jo niin juhlallista! Voisin mennä teatteriin vain kuullakseni sitä… Minä pidän ennen kaikkea rakkauskohtauksista… Toiset näyttelijättäret osaavat ottaa niin kauniisti rakastettunsa pään käsiensä väliin… Yleensä näyttelijät… Seurustelin paljon näyttelijöiden kanssa Lontoossa ja Valparaisossa Alussa oikein ylpeilin, kun sain puhua heidän kanssaan jokapäiväisessä elämässä. Teatterissa seuraan jokaista heidän liikettään… se on hyvin mielenkiintoista! On käsittämätöntä, miten he esimerkiksi saattavat sanoa sanottavansa ja kääntyä sitten aivan rauhallisesti, hitaasti ja hämmentymättä ovea kohti, vaikka tietävät koko katsojakunnan olevan selkänsä takana… kerrassaan käsittämätöntä!… Ennen halusin niin hartaasti päästä katsomaan kulissien taakse — nyt voin sanoa tuntevani siellä jotakuinkin joka nurkan. Ajatelkaa… eräässä operettiteatterissa Lontoossa nousi kerran esirippu, kun minä vielä olin näyttämöllä… Puhelin Miss Watercloosen kanssa… erään neiti Watercloosen… hän oli aika sievä tyttö! Ja silloin avautuu yht'äkkiä katsomo eteeni… hyvä Jumala, en tiedä itsekään, miten tulin näyttämöltä pois!»
Madame Grünlich oli melkein ainoa pyöreän pöydän ympärillä istujista, joka nauroi; mutta Christian jatkoi juttuaan katsoen myös toisiin. Hän kertoi englantilaisista kahvilalaulajattarista, kertoi eräästä naisesta, joka oli esiintynyt puuteroitu tekotukka päässään ja pitkä sauva kädessä ja laulanut laulun »That's Maria!» takoen sauvallaan tahtia… Maria, tiedättekös, Maria on kaikkein pahinta… Kun joku on tehnyt oikein syntisesti, niin: that's Maria! Maria on vihoviimeisintä, tiedättekö… itse pahe… Viimeisen sanan lausui hän inhoten, rypistäen nenäänsä ja kohottaen sormet koukussa oikeaa kättään.
»Assez, Christian!» sanoi konsulitar. »Tuo ei huvita meitä vähääkään.»
Mutta Christianin katse harhaili hänen ohitseen, ja hän olisi ilman äitinsä huomautustakin luultavasti lakannut puhumasta, sillä samalla kuin hänen pienet, pyöreät, syvällä olevat silmänsä kiertelivät levottomasti ympäri huonetta näkyi hän vajonneen pohtimaan Mariaa ja pahetta.
Äkkiä hän sanoi: »Ihmeellistä… välistä minä en osaa niellä! Ei, älkää naurako, minusta se on hirveän vakava asia. Tulen ajatelleeksi, että en osaa niellä, ja sitten en osaakaan. Pala voi jo olla aivan kurkussa, mutta tämä tässä, kaula, jänteet… tekevät tenän… Ne eivät tottele tahtoa, tiedättekö. Minä en uskalla oikein tahtoakaan.»
Tony huusi aivan kauhuissaan: »Hyvä Jumala. Christian, mitä hassua sinä puhut? Et uskalla niellä… Sinä olet naurettava! Mitä ihmeitä sinä oikein syötät meille…!»
Thomas oli vaiti. Mutta konsulitar sanoi: »Se johtuu hermoista. Sinä tulit kotiin oikeaan aikaan; sikäläinen ilma olisi tehnyt sinut sairaaksi.» —
Syötyä istuutui Christian pienen harmonion ääreen, joka oli ruokasalissa, ja näytteli pianotaituria. Hän oli heilauttavinaan hiuksensa taapäin, hieroi käsiään ja katsoi alta kulmain huoneeseen; sitten hän alkoi äänettömästi, polkimille astumatta — hän kun ei osannut soittaa vähääkään, kuten useimmat Buddenbrookit — painella bassopuolta, tehdä huikeita juoksutuksia, heitellä ruumistaan, katsoa haltioituneesti kattoon ja painaa molemmin käsin mahtavasti ja voittoisasti koskettimia. Hänen soittonsa oli erehdyttävän luonnollista, täynnä vastustamatonta komiikkaa, joka on ominaista englantilais-amerikkalaiselle vallattomalle ja liioittelevasti paisuttavalle luonteelle ja joka ei tuntunut vähääkään vastenmieliseltä siksi, että hän näytti niin kokonaan eläytyneen siihen.
»Minä käyn usein konserteissa», hän sanoi; »minua huvittaa nähdä, miten nuo miehet käsittelevät koneitaan!… Taiteilija on todellakin ihana olento!»
Sitten hän aloitti alusta. Mutta yhtäkkiä hän keskeytti soittonsa ja kävi vakavaksi: se tapahtui niin odottamatta, että näytti siltä kuin naamari olisi pudonnut hänen kasvoiltaan; hän nousi, siveli kädellään harvaa tukkaansa, meni toiseen paikkaan ja jäi sinne äänettömänä, huonotuulisena, silmät palaen ja kasvoilla ilme kuin olisi hän kuunnellut joitakin kaameita salaisia ääniä.
»… Minusta Christian on toisinaan vähän omituinen», sanoi madame Grünlich eräänä iltana veljelleen Thomakselle heidän ollessaan kahden kesken… »Hän puhuu niin kummasti, kertoo niin yksityiskohtaisesti kaikesta… en tiedä kuinka sanoisin! Hän katsoo asioita hyvin oudolta kannalta, eikö niin?…»
»Se on totta», vastasi Tom, »ymmärrän varsin hyvin mitä sinä tarkoitat, Tony. Christian on hirveän häikäilemätön… on vaikea löytää kuvaavampaa sanaa. Häneltä puuttuu sitä, mitä voisi kutsua tasapainoksi. Toiselta puolen hän ei voi kestää muiden tahdittomia tuhmuuksia joutumatta kiihdyksiin… Hän ei ymmärrä niitä, ei osaa suhtautua niihin oikein, hän menettää kaiken maltin. Mutta toiselta puolen voi hän itse kadottaa tasapainon niin kokonaan, että hän alkaa hölpöttää mitä epämiellyttävimmin omista asioistaan. Se tuntuu väliin kerrassaan kaamealta. On aivan kuin hän puhuisi houreissa, eikö niin? Kun ihminen hourii, kadottaa hän samalla lailla tasapainon ja arvostelukyvyn… Asianlaita on se, että Christian tuumii liian paljon omia asioitaan, askartelee liiaksi oman sisäisen minänsä kanssa. Väliin valtaa hänet suorastaan sairaloinen halu tuoda ilmi hiuksenhienotkin huomionsa… Huomiot, joita järkevä ihminen ei viitsi ajatella, joista hän ei välitä siitä yksinkertaisesta syystä, että häntä hävettäisi tuoda semmoista toisten kuultavaksi. Tuollainen tuominen on hyvin epähienoa, Tony!… Näetkös: joku toinenkin saattaa sanoa, että hän pitää teatterista, mutta hän sanoo sen toisella tavalla, vaatimattomammin. Mutta Christian sanoo sen sellaisella äänenpainolla kuin kysyisi hän toiselta: 'Eikö minun näyttämöintoni ole aivan merkillisen mieltäkiinnittävää?' Ja hän hakee sanoja ikäänkuin koettaen ilmaista jotakin ennenkuulumattoman hienoa, syvää ja harvinaista…»
»Minäpä sanon sinulle jotakin», jatkoi hän pienen vaitiolon jälkeen heittäen savukkeensa uuninristikon taa… »Olen itse joskus tuuminut tuota huolestunutta, turhaa ja uteliasta itseensäsyventymistä, sillä minullakin oli ennen taipumusta siihen. Mutta huomasin, että se pirstoo ihmisen ja tekee hänet veltoksi ja aikaansaamattomaksi… ja ryhti, tasapaino on pääasia ainakin minulle. Tulee kai aina olemaan ihmisiä, jotka ovat oikeutetut tuohon tuntemustensa perinpohjaiseen tutkisteluun, tuohon itsemietiskelyyn, tarkoitan runoilijoita, jotka osaavat esittää erilaisen sisäisen elämänsä säännöllisessä, kauniissa muodossa, rikastuttaen siten toisten ihmisten tunne-elämää. Mutta me olemme yksinkertaista kauppiasväkeä, lapsukainen; meidän itsetutkistelumme on tuiki mitätöntä. Me osaamme töintuskin sanoa, että orkesterisoittimen viritys tuottaa meille selittämätöntä mielihyvää ja että väliin emme uskalla niellä… Meidän tulee toimia, piruvieköön, saada jotakin aikaan, kuten esi-isämme ovat aikaansaaneet…»
»Niin, Tom, niin minäkin ajattelen. Varsinkin kun muistan, miten Hagenströmit ponnistavat… Nuo syöpäläiset… Äiti ei tahdo kuulla tätä sanaa, mutta se on ainoa sopiva. En ymmärrä, miten he ilkeävät luulla, ettei koko kaupungissa ole enää ketään muita hienoja ihmisiä! Hahaa, kyllä minua naurattaa…»