KOLMAS LUKU.
Kauppahuone Johann Buddenbrookin johtaja oli luonut veljeensä tämän saapuessa pitkän, tutkivan katseen, hän oli tarkannut tätä ensi päivinä huomaamatta, sitten hänen uteliaisuutensa näytti tulevan tyydytetyksi ja hän näytti muodostaneen mielipiteensä, joskaan hänen rauhallisista, hillityistä kasvoistaan ei olisi voinut arvata sen laatua. Hän puhui Christianin kanssa perhepiirissä yhdentekevistä asioista ja nauroi toisten mukana hänen antaessaan jonkun matkimisnäytöksen…
Noin viikon kuluttua sanoi hän Christianille: »Me käymme siis tekemään yhdessä työtä, poikaseni?… Mikäli minä tiedän, olet sinä yhtä mieltä äidin kanssa, eikö niin?… No, kuten tiedät, on Marcus nyt kumppanini, josta toimesta hän saa liikepääomaan liittämäänsä summaa vastaavan osingon. Olen ajatellut, että sinä tulisit jokseenkin minun entiselle paikalleni, prokuristiksi… ainakin ulkoapäin katsoen… Mitä sinun työhösi tulee, en tietenkään ole selvillä kaupallisista tiedoistasi. Olet tainnut tähän asti hiukan laiskotella?… Oli miten oli, tulee englantilainen kirjeenvaihto kaiketi miellyttämään sinua eniten… Mutta sitten minun pitää pyytää sinulta erästä asiaa, hyvä ystävä! Tulet tietenkin johtajan veljenä olemaan etuoikeutetussa asemassa muuhun henkilökuntaan nähden… mutta minun lienee turha mainita, että olet vaikuttava toisiin paljon enemmän tasavertaisuuden ja tarmokkaan velvollisuudentäyttämyksen pohjalla kuin jos olet käyttävä etuoikeuksiasi ja tahtova liikaa vapautta. Siis tarkka vaari konttoritunneista ja aina dehors, niinhän?…»
Tämän jälkeen hän teki veljelleen valtuuksia koskevan ehdotuksen, jonka Christian hyväksyi arvelematta. Christianin hämillinen ja hajamielinen ilme osoitti hyvin vähän voitonhimoa, ja hän näytti tahtovan sivuuttaa asian mitä nopeimmin.
Seuraavana päivänä johti Thomas hänet konttorihuoneisiin, ja niin alkoi
Christianin toiminta vanhan kauppaliikkeen palveluksessa…
Asiat olivat konsulin kuoleman jälkeen kulkeneet entistä taattua lattiaan. Mutta pian, Thomas Buddenbrookin jouduttua ohjaksiin alkoi niissä näkyä älykkäämpi, reippaampi ja aloitekykyisempi henki. Uskallettiin entistä enemmän, pantiin silloin tällöin koetukselle kauppaliikkeen luotto, joka aikaisemman hallinnon aikana oli ollut oikeastaan pelkkä käsite, koristus… Pörssin herrat nyökkäilivät toisilleen. »Buddenbrook tahtoo ansaita rahaa, rahaa oikein avec», sanoivat he. Mutta heistä oli hyvä, että Thomaksella oli lyijypunttina jalassaan kunnon Friedrich Wilhelm Marcus. Herra Marcuksen vaikutus oli pidättävä tekijä liikkeen toiminnassa. Hän siveli kahdella sormella huolellisesti viiksiään, asetti kiusallisen tarkalla järjestysvaistolla paikalleen kirjoitustarpeet ja vesilasin, joka aina oli hänen pöydällään, ja harkitsi asiaa monelta kannalta hajamielisen näköisenä. Hänellä oli myös tapana juosta viisi kuusi kertaa päivässä pihalle pistämään päänsä vesijohdon alle siten virkistääkseen itseään.
»Nuo kaksi täydentävät toisiaan», sanoivat suurimpien kauppahuoneiden johtajat, konsuli Huneus ja konsuli Kistenmaker. Ja tuota lausuntoa kerrattiin sitten laiva- ja varastomiesten keskuudessa sekä pikkuporvarien piirissä, sillä kaupunki oli utelias näkemään, miten nuori Buddenbrook asioita pyörittäisi… Glockengiesserstrassen varrella asuva herra Stuhtkin sanoi vaimolleen, joka seurusteli parhaimmissa piireissä: »Nuo kaksi, kuulehan, täydentävät toisiaan mainiosti!»
Mutta kauppahuoneen »sieluna» oli kuitenkin eittämättömästi nuorempi kumppaneista. Se näkyi jo siitä, että hän keskusteli henkilökunnan, kapteenien, varastohuoneiden johtajain, ajajien ja varastotyömiesten kanssa. Hän osasi puhua heille heidän omaa murrettaan ja pysyä kuitenkin kunnioitettavan välimatkan päässä… Mutta jos herra Marcus yritti käyttää murretta puhuessaan jonkun kelpo työmiehen kanssa, kuului se niin hullunkuriselta, että hänen pöydän toisella puolen istuva liikekumppaninsa purskahti nauruun, jonka merkin saatuaan koko henkilökunta antautui hyväntuulen valtaan.
Thomas Buddenbrook, jonka pyrkimys kohdistui kauppahuoneen kunnian pysyttämiseen ja kohottamiseen, koetti ottaa koko sielullaan osaa jokapäiväiseen menestyksen tavoitteluun, sillä hän tiesi, että hän sai kiittää varmaa, hillittyä esiintymistään, puoleensavetävää rakastettavuuttaan ja viisasta tahdikkuuttaan monen edullisen kaupan solmiamisesta.
»Kauppias ei saa olla virkavaltainen!» sanoi hän Stephan Kistenmakerille, entiselle koulutoverilleen, jonka henkisesti kehittyneempänä ystävänä hän oli pysynyt ja joka kuunteli hänen jokaista sanaansa tarkkaavasti, antaakseen sen sitten kiertää omana puheenaan… Työssä tarvitaan henkilöllisyyttä, se on minun ajatukseni. En usko, että konttorituolista käsin saavutetaan suurtakaan menestystä… minulle se ei ainakaan tuottaisi iloa. Menestys ei saavu ainoastaan pulpettilaskelmien mukaan… Minun täytyy aina saada johtaa asiain kulkua silmilläni, suullani ja liikkeilläni… hallita sitä tahtoni, lahjojeni, hyvän onneni, jos niin saan sanoa, välittömällä vaikutuksella. Tämä kauppamiehen henkilökohtainen osanotto rupeaa kuitenkin joutumaan pois käytännöstä… Aika menee eteenpäin. Mutta minusta tuntuu siltä kuin se jättäisi parhaan taakseen… Yhteistoiminta vilkastuu vilkastumistaan, kurssit tulevat yhä pikemmin tunnetuiksi… vahingon vaara pienenee, mutta mukaa myöskin maine… Entisen ajan ihmisten laita oli toinen. Isoisä esimerkiksi ajoi nelivaljakolla läpi Etelä-Saksan. Niin tuo vanha puuteripäinen preussilainen sotaväenmuonittaja teki. Hän hurmasi tuttavansa, pani liikkeelle kaiken taitonsa ja hyötyi uskomattomasti, Kistenmaker! — Minä pelkään, että kauppiaasta on tuleva yhä mitättömämpi olio aikaa myöten…»
Näin valitti hän toisinaan. Ja hänen mieleisimmät asiansa olivat ne, jotka hän solmi sattumalta, perhekävelyllä ollessaan, pistäytyessään johonkin myllyyn ja jutellessaan siellä omistajan kanssa, joka oli mielissään kunniasta ja jonka kanssa sitten aivan kuin ohimennen tehtiin hyvät kaupat… Sellainen ei luonnistunut hänen kumppaniltaan.
… Mitä Christianiin tulee, näytti hän aluksi antautuvan työhönsä varsin innokkaasti ja hartaasti. Monta päivää hän söi, poltti lyhyttä piippuaan ja kohautteli hartioitaan tavalla, joka ilmaisi hänen kaikin puolin tyytyvän oloonsa. Hän meni aamulla konttoriin jokseenkin samaan aikaan kuin Thomas ja istuutui herra Marcuksen viereen, vinoittain vastapäätä veljeään, pyörivään nojatuoliinsa, sillä hänellä oli myös nojatuoli kuten molemmilla johtajilla. Sitten hän luki »Sanomat» polttaen kaikessa rauhassa loppuun aamusavukkeensa. Sen jälkeen hän nouti alimmalta pulpettihyllyltä pullon vanhaa konjakkia, ojenteli käsivarsiaan saadakseen liikuntoa, sanoi »Kas niin!» ja ryhtyi kieltään liikutellen reippaasti työhön. Hänen englanninkieliset kirjeensä olivat erinomaisen taitavasti sepitetyt ja tehokkaat, sillä hän kirjoitti samoin kuin puhui englannin kieltä sujuvasti, vaivattomasti, sanoja hakematta.
Tapansa mukaan purki hän perheen keskuudessa mielialojaan.
»Kauppa-ala on sentään oivallinen ala!» hän sanoi. »Turvallinen, tyydytystä tuottava, työtä antava, miellyttävä… olen aivan kuin luotu siihen. Ja on niin hauska olla kauppahuoneen omaa väkeä… viihdyn paremmin kuin koskaan, tiedättekö! Kun tulee aamulla reippain mielin konttoriin, saa ensin vilkaista 'Sanomiin', sitten poltella hiukan, sitten tuumia niitä näitä ja nauttia olostaan, ottaa sitten konjakkiryypyn ja tehdä vähän työtäkin. Sitten tulee päivällisaika. ateria perheen keskuudessa, päivällislepo, ja sitten taas työhön… Edessä on hyvä, sileä, puhdas liikepaperi, hyvä kynä… viivotin, paperi veitsi, leimasin, kaikki ensiluokkaista, kunnollista… ja kaikki sujuu kuin itsestään, järjestyksessä, yksi asia toisensa jälkeen, kunnes on taas aika kerätä tarpeet kokoon. Ja seuraavana aamuna alkaa uusi päivä. Ja kun tulee illalliselle, tuntee itsensä niin perin tyytyväiseksi… joka jäsen on tyytyväinen… kädet ovat tyytyväiset!»
»Hyvänen aika, Christian!» huudahti Tony. »Sinä olet naurettava! Mitä se nyt on, että kädet ovat tyytyväiset…»
»Tietysti! Etkö sinä ymmärrä? Minä tarkoitan..» Ja hän innostui selittämään, kuvailemaan… »Kun puristaa kätensä nyrkkiin, ei se ole erittäin voimakas, sillä ihminen on väsynyt työstä. Mutta se ei ole kostea… se ei ole epämiellyttävä… Se tuntuu hyvältä…. Siinä on tyytyväisyyden tunne… voi istua hiljaa tuntematta ikävystymistä…»
Kaikki olivat vaiti. Sitten sanoi Thomas välinpitämättömästi. salatakseen vastenmielisyytensä: »Minusta ihminen ei tee työtä siksi, että…» Mutta hän keskeytti puheensa. »Minä ainakin teen työtä toisten päämäärien vuoksi», lisäsi hän sitten.
Mutta Christian, jonka silmät liikkuivat eloisasti, ei huomannut sitä, sillä hän oli omissa ajatuksissaan, ja vähän ajan kuluttua hän alkoi kertoa muuatta Valparaisossa tapahtunutta juttua, erästä murha- ja tappojuttua, jossa hän itse oli ollut läsnä… »Silloin tempaa mies puukkonsa —» Jostakin syystä suhtautui Thomas nyreästi tämänkaltaisiin tarinoihin, joita Christian tiesi lukemattomia ja jotka huvittivat suuresti madame Grünlichiä, mutta kauhistivat konsulitarta, Klaraa ja Klothildea, ja joita mamsseli Jungmann ja pikku Erika kuuntelivat suu auki. Thomas virkkoi aina jonkun purevan tai kylmän huomautuksen ja oli uskovinaan Christianin liioittelevan ja panevan omiaan… niin ei ollut asianlaita, Christian kertoi vain vauhdikkaasti ja eloisasti. Karvasteliko se Thomaksen mieltä, että hänen nuorempi veljensä oli liikkunut enemmän maailmalla ja nähnyt enemmän kuin hän? Vai tympäisikö häntä se epäjärjestyksen ja väkivallan ylistys, joka ilmeni noissa puukko- ja revolverinäytelmissä?… Kukapa sen tiennee. Christian ei ainakaan välittänyt veljensä taholta tulevasta kylmyydestä; hän oli liian innostunut kerrottavaansa huomatakseen kuuntelivatko toiset mielellään vai vastenmielisesti. Ja lopetettuaan katseli hän miettivästi, itseensä vaipuneena ympärilleen.
Buddenbrook-veljesten väli ei aikaa myöten parantunut, mutta Christian ei puolestaan tuntenut eikä osoittanut minkäänlaista vihaa veljeään kohtaan eikä pohtinut näitä asioita. Hän tyytyi ääneti tunnustamaan vanhemman veljensä ylemmyyden, suuremman kyvyn, tarmon ja vakavuuden. Mutta juuri tuo ehdoton, välinpitämätön ja taisteluton alistuvaisuus kiusasi Thomasta, sillä Christian saattoi milloin tahansa aivan huolettomasti antaa itsestään sen käsityksen kuin ei hän panisi vähääkään arvoa ylemmyydelle, kyvylle, tarmolle ja vakavuudelle.
Hän ei tuntunut edes huomaavan, että liikkeen johtaja suhtautui häneen yhä vastahakoisemmin… mihin tämä oli täysin oikeutettu, sillä valitettavasti alkoi Christianin liikemiestarmo jo ensi viikon, ja vielä tuntuvammin toisen viikon kuluttua herpaantua. Se ilmeni aluksi siinä, että työn valmistushommat, sanomalehtien luku, aamutupakanpoltto ja konjakinjuonti, — jotka alussa olivat näyttäneet työnilon viattomilta herätyskeinoilta, alkoivat viedä yhä enemmän aikaa, vaatien lopulta koko aamurupeaman. Sitä seurasi aivan kuin itsestään välinpitämättömyys säännöllisiä konttoriaikoja kohtaan. Hän ilmestyi yhä myöhemmin konttoriin savukkeilleen, ryhtyi yhä myöhemmin alkuvalmisteluihinsa, söi päivällisensä 'klubissa' ja tuli kotiin vasta illalla, väliin ei silloinkaan…
Tuo klubi, johon kuului enimmäkseen naimattomia kaupanharjoittajia, sijaitsi erään ravintolan ensi kerroksessa, jossa sillä oli käytettävänä pari komeaa huonetta; herrat kokoontuivat sinne syömään ja kuluttamaan aikaa vapaudessa, ei aina varsin vaarattomasti, sillä talossa oli ruletti. Sen jäseniä olivat myös eräät huikentelevaiset perheenisät, kuten konsuli Kröger ja tietysti myös Peter Döhlmann; ja »joukon johtaja» oli poliisipäällikkö Cremer. Tämän kertoi tohtori Gieseke, pankinjohtajan poika, Christianin entinen koulutoveri, joka oli asianajajana kaupungissa ja jonka kanssa nuori Buddenbrook pian uudisti ystävyyden, vaikka Giesekeä pidettiin jokseenkin suurena hummaajana.
Christian eli Krischan, joksi häntä muitta mutkitta kutsuttiin — tunsi heidät kaikki entisiltä ajoilta, kenen paremmin, kenen huonommin, sillä useimmat olivat Marcellus Stengel-vainajan oppilaita, — ja hänet otettiin avosylin vastaan. Sillä joskaan kaupungin liikemiehet ja oppineet eivät pitäneet häntä erittäin kyvykkäänä, tiedettiin kuitenkin hänen hauskat seuramieslahjansa. Ja hän antoikin tässä piirissä parhaimmat näytäntönsä ja kertoi parhaimmat tarinansa. Hän matki pianotaituria klubipianon ääressä, jäljitteli englantilaisia ja Atlantin-takaisia näyttelijöitä ja oopperalaulajia, jutteli viattomasti ja hauskasti maailman eri kulmilla kokemiaan naisseikkailuja — sillä ei ollut epäilemistäkään, ettei hänkin olisi ollut »hummaaja» — tarinoi kohtauksista, joita hän oli kokenut laivoilla, rautatiellä, St. Paulissa, Whitechapelissa, aarniometsissä… Hän kertoi lennokkaasti, rentonaan, ääntämisessä valittava ja venyttävä sävy rohkeasti ja hullunkurisesti kuten aito englantilainen humoristi. Hän kertoi koirasta, joka oli lähetetty laatikossa Valparaisosta San Fransiskoon ja joka päälle päätteeksi oli syyhyinen. Herra tiesi mikä tuossa jutussa oikein oli huvittavaa, hänen kertomanaan se vaan oli vastustamaton. Ja kaikkien väännellessä itseään naurusta istui hän itse isoine kaarevine nenineen, kaitoine, pitkine kauloilleen ja punertaville hiuksineen paikallaan kasvoilla levoton, selittämätön vakavuuden ilme, väärä sääri toisen yli heitettynä, pienten, pyöreiden, syvällä olevien silmien harhaillessa miettivännäköisinä ympäri huonetta… Näytti melkein siltä kuin toiset olisivat nauraneet hänelle, hänen kustannuksellaan… Mutta sitä hän ei ajatellut.
Kotona kertoi hän erityisen mielellään Valparaison-konttorista, sikäläisestä hirveästä kuumuudesta ja eräästä nuoresta lontoolaisesta nimeltä Thunderstorm, tyhjäntoimittajasta, uskomattoman merkillisestä miehestä, »jonka hän ei, Jumala paratkoon, ollut nähnyt milloinkaan tekevän työtä, mutta joka siitä huolimatta oli ollut hyvin taitava liikemies…»
»Herranen aika», selitti hän, »sellaisessa kuumuudessa! Johtaja tulee konttoriin… me kaikki kahdeksan miestä, lojumme mikä missäkin kuin kuolleet kärpäset, tupakoiden ja ajaen edes siten pois moskiittoja. Herranen aika! 'No!' sanoo johtaja, 'tehän ette ole työssä, hyvät herrat?!'… No, sir!' sanoo Johny Thunderstorm. 'Kuten näette, sir!' Ja sitten puhallamme kaikki tupakansavun hänen silmilleen. Herranen aika!»
»Miksi sinä oikeastaan sanot koko ajan 'herranen aika?'» kysyi Thomas paheksuen. Mutta häntä ei harmittanut tämä seikka, vaan se, että hän tunsi Christianin kertovan tätä tarinaa niin ilomielin siksi, että se soi hänelle tilaisuuden puhua pilkaten ja ylenkatsoen työstä.
Hänen äitinsä siirtyi silloin hienotunteisesti toisiin asioihin.
Maailmassa on paljon rumaa, ajatteli konsulitar Buddenbrook, syntyisin Kröger. Veljetkin voivat vihata ja halveksia toisiaan; sellaista voi sattua, niin hirveältä kuin se kuuluukin. Mutta siitä ei pidä puhua. Se painetaan piiloon. Siitä ei tarvitse olla tietävinään.