KAHDEKSAS LUKU.
Ja todellakin loppukesä kului Buddenbrookien talossa sinä vuonna ilon ja juhlimisen merkeissä.
Heinäkuun lopulla saapui Thomas jälleen kotiin Mengstrassen varrelle ja kävi, kuten toisetkin liiketoimissa kiinni olevat kaupungin herrat, jonkun kerran tervehtimässä omaisiaan meren rannalla. Christian oli myös heittäytynyt toimettomaksi, sillä hän valitti tuntevansa epämääräistä kipua vasemmassa sääressä, johon tohtori Grabow ei tiennyt mitään neuvoa ja jota Christian siitä syystä ajatteli sitä enemmän…
»Ei sitä kivistä… siksi sitä ei voi nimittää» koki hän selitellä sivellen säärtään, rypistäen isoa nenäänsä ja pyöritellen silmiään. »Koko sääressä tuntuu vaan niin kummallinen, herkeämätön vaiva… se on vasemmalla puolen, sillä puolen, missä on sydän… Ihmeellistä… minusta se on ihmeellistä. Mitä sinä, Tom, oikein arvelet siitä…»
»Mitäpä minä…» sanoi Tom. »Onhan sinulla nyt hyvä tilaisuus levätä ja ottaa merikylpyjä…»
Sen jälkeen lähti Christian alas rantaan kertoinaan juttujaan kylpyvieraille, jotka nauroivat niin, että ranta raikui, tai meni saliin pelaamaan rulettia Peter Döhlmannin, Justus-sedän, tohtori Gieseken ja muutamien muiden hampurilaisten herrojen kanssa.
Ja konsuli Buddenbrook kävi Tonyn kanssa tervehtimässä Schwarzkopf-vanhuksia Vorderreichen varrella, kuten heidän aina oli tapana tehdä Travemündessä ollessaan… »Hyvää päivää, 'ma'm' Grünlich!» sanoi luotsipäällikkö puhuen ilosta alasaksaa. »Vieläpäs te muistatte. Siitä on hiukan pitkä aika, kun te olitte meillä… Ja meidän Morten on nyt tohtorina Breslaussa ja sillä vekkulilla on aikamoinen praktiikka…» Sitten touhusi rouva Schwarzkopf kahvit pöytään, ja he söivät kuten ennen vihreällä parvekkeella… ero oli vain siinä, että kaikki olivat nyt kymmentä vuotta vanhempia, että Morten ja pikku Meta, joka oli mennyt naimisiin Haffkrugin nimismiehen kanssa, olivat poissa, että luotsipäällikkö oli jo aivan valkopäinen ja melkein kuuro sekä virkaeron ottanut, että hänen vainionsa hiusverkon alta kuulsi myös paljon harmaata, ettei madame Grünlich enää ollut mikään hanhi, vaan oli oppinut tuntemaan elämää mikä ei kuitenkaan estänyt häntä syömästä aika määrää hunajaa, sillä hän sanoi: »Se on puhdas luonnontuote; kun sitä syö, tietää mitä nielee.»
Elokuun alussa palasivat Buddenbrookit, kuten useimmat muutkin kaupungin perheet kotiinsa, ja silloin oli käsissä se suuri hetki, jolloin pastori Tiburtius tuli Venäjältä ja Arnoldsenit Hollannista pitemmälle vierailulle Mengstrassen varrelle.
Oli kaunista nähdä konsulin ensi kertaa taluttavan morsiantaan maisemahuoneeseen äitinsä eteen, joka otti hänen vastaan avosylin, pää kallellaan. Gerda, joka astui vaaleata mattoa pitkin vapaa- ja yleväryhtisenä, oli pitkä ja muhkeavartaloinen. Tuuheine kuparinruskeine hiuksineen, toisiaan lähellä olevine ruskeine, hienojen sinisten varjojen ympäröimme silmineen, leveine, välkkyvine hampaineen, jotka hän paljasti hymyillessään, voimakaspiirteisine nenineen ja harvinaisen jalomuotoisine suineen oli tuo kahdenkymmenenseitsemän vuoden ikäinen tyttö erikoislaatuinen, hieno, salaperäisen kiehtova kaunotar. Hänen kasvojensa väri oli himmeänvalkoinen, ja ilme hiukan ylpeä. Mutta hän taivutti kuitenkin päänsä alas konsulittaren ottaessa sen hellästi käsiensä väliin ja suudellessa hänen lumivalkoista, moitteetonta otsaansa… »Lausun sinut tervetulleeksi taloomme ja perheeseemme, rakas, kaunis, siunattu tyttäreni», sanoi konsulitar. »Olet tekevä poikani onnelliseksi… näen jo edeltäpäin, miten onnelliseksi sinä olet tekevä hänet.» Ja hän veti oikealla kädellään Thomaksen luokseen suudellakseen myös tätä.
Ei milloinkaan, ei ainakaan isoisän aikojen jälkeen, tuossa suuressa talossa oltu iloittu ja seurusteltu enemmän ja vapaammin, vaikka talo muuten aina oli avoinna vieraille. Pastori Tiburtius oli vaatimattomuudessaan valinnut itselleen huoneen takarakennuksessa, biljardisalin vieressä, mutta toiset, — Gerda, ukko Arnoldsen, vilkas, hupaisa kuuttakymmentä lähestyvä mies, jolla oli suippo leukaparta ja sulavat liikkeet, hänen vanhin tyttärensä, kärsivän näköinen nainen, ja vävynsä, hieno maailmanmies, joka liikkui Christianin kanssa kaupungilla ja klubissa — jakautuivat alakerran käytävän vieressä vapaina oleviin huoneisiin…
Antonie Grünlich iloitsi siitä, että Sievert Tiburtius oli tällä erää ainoa hengellinen herra talossa… iloitsi rajattomasti! Kunnioittamansa veljen kihlaus ja se, että tämän valittu oli hänen ystävänsä Gerda, tämän naimakaupan edullisuus, joka oli kohottava heidän nimensä uuteen kunniaan ja lisäävä heidän kauppahuoneensa loistoa, 300 000 markan myötäjäis-erällä, josta hän oli kuullut kuiskattavan, ajatus, mitä kaupungin toiset perheet, varsinkin Hagenströmit, tulisivat sanomaan… kaikki tämä saattoi hänet pysyväisen hurmion tilaan. Kolme kertaa tunnissa syleili hän tulevaa kälyään intohimoisesti…
»Voi Gerda!» hän huudahti. »Minä rakastan sinua, minä olen aina rakastanut sinua! Tiedän kyllä, ettet sinä voi kärsiä minua, että olet aina vihannut minua, mutta…»
»Älähän nyt joutavia, Tony!» sanoi neiti Arnoldsen. »Kuinka sinä olet voinut ajatella, että minä olisin vihannut sinua? Mitähän hirveätä sinä olet oikeastaan tehnyt minulle?»
Mutta jostakin syystä, luultavasti vain ylitsevuotavan ilonsa hurmiossa, paljaasta puhumisen halusta, väitti Tony yhä uudelleen, että Gerda oli aina vihannut häntä, mutta että hän — sitä sanoessaan hänen silmänsä kyyneltyivät — oli kullannut tuon vihan rakkaudella. Sitten hän vei syrjään Thomaksen ja sanoi tälle: »Sinä olet tehnyt äärettömän viisaasti! Oi hyvä Jumala, Tom, miten viisaasti sinä olet tehnyt. Miksi ei isä saanut nähdä tätä… ihan se panee itkemään! Nyt unohtuu moni seikka… myös erään henkilön muisto, jonka nimeä minä en mielelläni mainitse…» Tämän jälkeen hän vei Gerdan kanssaan tyhjään huoneeseen, jossa kuvasi tälle peloittavan tarkasti Bendix Grünlichin kanssa viettämänsä avioliittovuodet. Hän jutteli Gerdan kanssa tuntimääriä myös heidän täysihoitola-ajastaan, heidän hassunkurisista keskusteluistaan, Armgard von Schillingistä, joka asui Mecklenburgissa, ja Eva Ewersistä, joka asui Münchenissä. Sievert Tiburtiuksesta ja Klarasta hän ei piitannut juuri yhtään, mutta nämä eivät sitä toivoneetkaan. He istuivat enimmäkseen hiljaa käsi kädessä puhuen lempeästi ja vakavasti kauniista tulevaisuudestaan.
Koska Buddenbrookien suruvuosi ei vielä ollut päättynyt, vietettiin molemmat kihlajaiset ainoastaan perheen piirissä. Gerda Arnoldsen tuli kuitenkin pian tunnetuksi kaupungissa, ja hän oli yleisin puheenaihe pörssissä, klubissa, kaupungin teatterissa, seuraelämässä… »Tip-top», sanoivat »seurasankarit» suutaan maiskuttaen, sillä tuo viimeinen hampurilainen sana tarkoitti kaikkea hienonhienoa, olipa sitten puhe punaviinistä, tupakasta, päivällisistä tai kauppalaskelmista. Mutta vakavampien, kunniallisten porvarien keskuudessa pudisti moni päätään… Ihmeellistä, tuumivat he. »Nuo hiukset, nuo puvut, nuo kasvot, tuo ryhti, olivat jollain tavoin niin ihmeellisen yltäkylläiset.» Kauppias Sörensen ilmaisi sen näin: »Hänessä on jotakin erityistä…» jonka jälkeen hän pyörähti ympäri ja irvisti, kuten hänen tapansa oli tehdä pörssissä, kun hänelle tehtiin huono tarjous. Mutta… se oli konsuli Buddenbrookin kaltaista. Tuo Thomas Buddenbrook oli hieman vaativainen, hieman.. erilainen kuin edeltäjänsä. Tiedettiin — kangaskauppias Benthien tiesi tämän erityisen hyvin — ettei hän tilannut Hampurista ainoastaan hienoa uudenaikaista puvustetaan, joka hänellä oli hyvin runsas ja johon kuului päällystakkeja, hattuja, liivejä, housuja ja kaulaliinoja — vaan myöskin alusvaatteensa. Tiedettiinpä sekin, että hän vaihtoi paitaa joka päivä, joskus kahdestikin päivässä, ja että hän käytti hajuvettä nenäliinassaan ja Napoleon III:n tapaan kierretyissä viiksissään. Ja kaikkea tätä hän ei tehnyt kauppahuoneen ja edustuksen vuoksi — kauppahuone 'Johan Buddenbrook' ei tarvinnut sellaisia — vaan yksityisestä ihailustaan kaikkea hienon hienoa ja ylhäistä kohtaan… miten tuota nyt kuvaisikaan! Ja entä nuo otteet Heinen ja muiden runoilijain teoksista, joita hänen oli tapana siroitella puheeseensa käytännöllisissäkin tilaisuuksissa, kauppaa ja kaupunkia koskevissa keskusteluissa… Ja nyt viimeksi tämä nainen…! Konsuli Buddenbrookissa oli itsessäänkin »jotakin erityistä» — — mikä tietenkin lausuttiin kaikella kunnioituksella, sillä Buddenbrook-suku oli kaikin puolin arvossapidetty ja kauppahuone oli mitä varmin ja sen johtaja järkevä ja miellyttävä mies, joka rakasti kaupunkiaan ja oli käyttävä voimansa ja menestyksensä sen hyväksi…. Ja olihan se hiivatin hyvä kauppa, tämä viimeinen; puhuttiin 100 000 markan myötäjäisistä… Mutta… mutta naisten joukossa oli monta, joiden mielestä Gerda Arnoldsen oli »olevinaan»; muistakaamme, että tuo »olevinaan» oli hyvin voimakas moitteen ilmaisu.
Mutta se, joka ensi hetkestä alkaen, nähtyään Thomas Buddenbrookin morsiamen kadulla, katsoi tätä kateellisen ihastuneena, oli kaupanvälittäjä Gosch. »Haa!» sanoi hän klubissa ja »Laivuriyhdistyksessä». pitäen punssilasiaan koholla ja vääntäen kapinoitsijakasvonsa mitä hirmuisimmin… »Mikä nainen, hyvät herrat! Hero ja Aphrodite, Brünnhilde ja Melusina yhdeksi yhtyneinä… Haa, on sentään ihanaa elää!» lisäsi hän yhteen menoon. Eikä kukaan kaupungin porvareista, jotka istuivat vanhan laivuritalon tukevilla, leikkauksin koristetuilla puupenkeillä katosta riippuvien mallilaivojen ja kalojen alla seideleitään kallistellen, aavistanut, minkä mullistuksen Gerda Arnoldsenin ilmestyminen aikaansai kaupanvälittäjä Goschin hiljaisessa, kaipaavassa elämässä…
Koska siis Buddenbrookin perhe ei ollut velvoitettu pitämään suuria vastaanottoja suruvuoden tähden, pääsivät tuon pienen piirin jäsenet tutustumaan sitä paremmin toisiinsa. Sievert Tiburtius kertoi, Klaran käsi omassaan, vanhemmistaan, nuoruudestaan ja tulevaisuudensuunnitelmistaan, Arnoldsenit kertoivat sukupuustaan, joka oli kotoisin Dresdenistä; tämä ainoa haara oli juurtunut Alankomaihin. Ja sitten pyysi Madame Grünlich maisemahuoneen kirjoituspöydän avaimen ja raahasi vakavana esiin koko sukupaperisalkun, johon Thomas oli merkinnyt jo viimeisetkin tapahtumat. Hän kertoi innoissaan Buddenbrookeista, Rostockin pukuräätälistä, joka oli elänyt niin mainion hyvissä varoissa, ja luki vanhoja juhlarunoja:
Kauneus ja kunto jalo
tääll' on siteess' saman vyön:
Venukselt' on katseen valo,
Vulkaanukselt' tarmo työn!
ja iski silmää Tomille ja Gerdalle liputtaen kieltään ylähuulta vastaan. Eikä hän kunnioituksesta historiaa kohtaan jättänyt lukematta myös eräästä henkilöstä, joka kuului sukuhistoriaan, mutta jonka nimeä hän ei oikeastaan mielellään maininnut.
Torstaina neljän aikaan tulivat tavalliset vieraat: Justus Kröger heikkotahtoisine puolisoineen, jonka kanssa hän eli epäsovussa, koska tämä lähetteli salaa yhä uutta rahaa Amerikkaan perinnöttömäksi tehdylle kelvottomalle Jakobille… rouva säästi ne kokoon talousrahoista eikä syönyt miehensä kanssa juuri mitään muuta kuin tattaripuuroa. Ei siinä auttanut mikään. Sitten tulivat Buddenbrookin naiset Breitestrassen varrelta, joiden täytyi ilmaista seuraavat totuudet: ettei Erika nytkään ollut lihonnut, että hän oli muuttunut yhä enemmän isänsä, tuon kavaltajan näköiseksi ja että konsuli Buddenbrookin morsiamen tukka oli kammattu jotakuinkin silmiinpistävällä tavalla… Sesemi Weichbrodt tuli myös, nousi varpaisilleen, suudella napsahutti Gerdaa otsalle ja sanoi liikutettuna: »Tule onnelliseksi, siis: hövä lapsi!»
Sitten piti herra Arnoldsen hauskan ja sukkelan maljapuheen morsiusparin kunniaksi ja soitti kahvia juotaessa viuluaan kuin mustalainen, yhtä hurjasti, intohimoisesti, taiturimaisesti… myöskin Gerda nouti Stradivariuksensa, josta hän ei milloinkaan eronnut, ja yhtyi isänsä juoksutuksiin suloisella kantileenella; ja he soittivat mahtipontisia kappaleita maisemahuoneessa, jossa kerran konsulin isoisä oli puhaltanut pieniä, tunteellisia sävelmiään huilulla.
»Ylevää!» ilmaisi Tony nojatuolista… »Voi sentään, kuinka ylevää!» Ja hän jatkoi herkkien ja vilpittömien tunteittensa ilmaisua vakavasti, hitaasti ja painokkaasti, silmät ylös luotuina… »Semmoista se on elämä… jokaisen osalle ei lankea tällainen lahja! Minulle ei taivas ole suonut sitä, tiedättekö, vaikka monena yönä olen sitä rukoillut… Minä olen hanhi, tyhmeliini… Niin, Gerda, minä sanon sinulle, koska olen vanhempi meistä kahdesta, että sinun tulisi kiittää polvillasi Luojaa siitä, että olet niin armoitettu olento…!»
»Armoitettu», sanoi Gerda paljastaen nauraen kauniit valkoiset, leveät hampaansa.
Myöhemmin kaikki kerääntyivät yhteen neuvottelemaan lähimmän tulevaisuuden tarpeista ja syömään sen ohessa viinihyytelöä. Ja päätökseksi tuli, että Tiburtius samoin kuin Arnoldsenit palaisivat kotiin kuukauden lopulla tai seuraavan alussa. Heti joulun jälkeen päätettiin pitää Klaran häät asiaankuuluvalla komeudella ylhäällä pylvässalissa, mutta Amsterdamin häät, joihin konsulitarkin päätti ottaa osaa, »jos ikää ja terveyttä suotaisiin», täytyi lykätä seuraavan vuoden alkuun, että välillä ehdittäisiin huoahtaa. Thomaksen vastustelut eivät auttaneet. »Muista», sanoi konsulitar, laskien kätensä poikansa käsivarrelle, »että Sievertillä on prévenir!»
Pastori ja hänen morsiamensa luopuivat häämatkasta, mutta Gerda ja Thomas päättivät tehdä retken Pohjois-Italian kautta Firenzeen. He aikoivat viipyä poissa pari kuukautta, ja sillä välin tuli Antonien yhdessä verhoilija Jacobsin kanssa, joka asui Fischstrassella, varustaa kuntoon kaunis pieni Breitestrassen varrella oleva talo, joka kuului eräälle Hampuriin muuttaneelle vanhallepojalle ja jonka ostoa konsuli paraikaa puuhaili. Tony oli kyllä saava sen kauniiksi. »Teillä tulee olemaan hienoa», sanoi hän; ja samaa mieltä olivat kaikki.
Mutta Christian kulki laihoine, käyrine säärilleen ja suurine nenineen huoneissa, joissa kaksi morsiusparia istui käsityksin ja joissa ei puhuttu mistään muusta kuin vihkimisestä, myötäjäisistä ja häämatkoista. Hän tunsi vaivaa, epämääräistä vaivaa vasemmassa sääressään ja katsoi pienillä, pyöreillä, syvällä olevilla silmillään levottomasti, vakavasti ja mietteissään toisesta toiseen. Viimein hän sanoi, matkien Marcellus Stengelin ääntä, köyhälle serkkuparalleen, joka istui kuivettuneena, vanhahkon näköisenä ja syötyäänkin vielä nälkäisenä toisten onnellisten keskellä: »No, Thilda, mennäänpäs mekin naimisiin, nimittäin… kumpikin erikseen!»