YHDEKSÄS LUKU.
Noin seitsemän kuukautta myöhemmin palasi konsuli Buddenbrook puolisoineen Italiasta. Breitestrassella oli vielä maaliskuun lumet ajopelien pysähtyessä viiden aikaan iltapäivällä yksinkertaisen, öljyvärillä maalatun talon päädyn eteen. Pari lasta ja täysikasvanutta jäi katsomaan tulijoita. Rouva Antonie Grünlich seisoi talon ovella ylpeänä aikaansaannoksistaan, ja hänen takanaan seisoi, samoin valmiina vastaan ottoon kaksi palvelustyttöä, hänen asiantuntemuksella valitsemaansa valkoinen myssy päässä, paksu raitainen hame yllä ja paljain käsivarsin.
Innoissaan, työstä ja ilosta hiestyneenä juoksi hän matalia portaita alas ja veti Gerdan ja Thomaksen, jotka olivat nousseet turkkeihin puettuina matkatavaroiden peittämistä vaunuista, syleillen portaita ylös…
»Siinähän te olette! Siinähän te onnelliset olette, jotka olette tehneet niin pitkän matkan! Oletteko katsoneet taloa: pylväillä lepää katto sen!… Gerda, sinä olet tullut vielä kauniimmaksi, anna kun suutelen sinua… ei, suulle… noin! Päivää, Tom, sinä saat myös suukon. Marcus on sanonut, että kaikki on käynyt hyvin sillä aikaa. Äiti odottaa teitä Mengstrassella, mutta laittakaahan nyt ensin kuntoon itsenne… Tahdotteko teetä? Kaikki on valmiina. Ei ole valittamista. Jacobs on tehnyt voitavansa, ja minä olen myös tehnyt mitä olen ymmärtänyt…»
He seisoivat yhdessä talon edessä tyttöjen kantaessa sisään tavaroita ajajan kanssa. Tony sanoi: »Alakerran huoneita te kai ette tule vielä tarvitsemaan… ette vielä», toisti hän liputtaen kieltään ylähuulta vasten. »Tämä on kaunis huone» — sanoi hän aukaisten erään oven oikealle. — »Siinä on muratti ikkunan ympärillä… yksinkertaiset puiset huonekalut…. tammea… Tuolla takana, eteisen toisella puolen, on toinen, isompi. Tässä oikealla ovat keittiö ja ruokasäiliö… Mutta menkäämme ylös, minä näytän kaikki, kaikki!»
He nousivat leveän, tummanpunaisen maton peittämiä mukavia portaita. Lasioven kautta tultiin kapeaan käytävään. Siitä mentiin ruokasaliin, jossa suurella, pyöreällä pöydällä kiehui samovaari ja jonka tummanpunaisella damastintapaisella kankaalla verhottuja seiniä vasten oli asetettu pähkinäpuisia, ruokoistuimella varustettuja tuoleja ja mahtava astiakaappi. Vieressä oli miellyttävä arkihuone, jonka huonekalut olivat päällystetyt harmaalla veralla ja jonka vain oviverhot erottivat kapeasta salongista; sen nojatuolit olivat vihreäraitaista ripsiä ja siinä oli pieni uloke. Mutta neljännen osan koko kerroksesta anasti kolmi-ikkunainen sali. Viimeksi he menivät makuukamariin.
Se oli käytävän oikealla puolella, siinä oli kukikkaat ikkunaverhot ja mahtavat mahonkisängyt. Mutta Tony meni takaseinällä olevaa pientä porttia kohti, painoi sen ripaa ja työnsi sen auki. Sieltä veivät kiertoportaat pohjakerrokseen, jossa oli kylpyhuone ja palvelijoiden makuukomerot.
»Täällä on kaunista. Tänne minä jään», sanoi Gerda vaipuen hengähtäen nojatuoliin, toisen vuoteen ääreen.
Konsuli kumartui ja suuteli häntä otsalle. »Oletko väsynyt! Vaikka kyllä minäkin mielelläni hiukan puhdistaudun…»
»Minä menen katsomaan teepöytää», sanoi rouva Grünlich; »odotan teitä ruokasalissa…» Ja hän katosi sinne.
Tee oli höyryävänä Meissenin-porsliinisissa kupeissa Thomaksen tultua sisään. »Tässä minä olen», hän sanoi, »Gerda tahtoi vielä jäädä puolituntiseksi lepäämään, hänellä on päänsärky. Tulemme myöhemmin Mengstrasselle… Mitä tänne kuulun, voitteko kaikki hyvin, rakas Tony? Äiti, Erika, Christian?… Sydämelliset kiitoksemme, myöskin Gerdan, vaivoistasi, rakas sisko! Kaikki on niin kaunista! Ei puutu muuta kuin pari palmua ulokkeeseen, jotka Gerda haluaa, ja muutama kunnon öljymaalaus, jotka jäävät minun etsittävikseni… Mutta kerropas nyt jotakin! Mitä sinulle kuuluu, mitä sinä olet hommannut tällä välin?»
Thomas oli vetänyt tuolin sisarelleen viereensä, joi hitaasti teetään ja söi keksiä heidän puhellessaan.
»Oh, Tom», vastasi Tony. »Mitäpä minä hommaisin. Minun elämäni on mennyt…»
»Lorua, Tony! Sinun elämäsi!… Mutta sinä taidat ikävöidä?»
»Aivan hirmuisesti. Tom. Usein itken ikävästä, teidän talonne järjestäminen on tuottanut minulle huvia, etkä usko, kuinka minä iloitsen teidän paluustanne… Mutta en viihdy kotona, vaikka on synti sanoa sellaista. Olen nyt kolmannellakymmenellä, mutta siinä iässä ei vielä liitytä Himmelsbürgereihin, tai Gerhardtin sisaruksiin tai äidin mustatakkeihin, jotka syövät leskien varat solmiessaan henkiystävyyttä… Minä en usko heihin, he ovat susia lammasten vaatteissa… kyykäärmeiden sikiöitä… Olemme kaikki heikkoja ihmisiä, joilla on syntinen sydän, mutta jos he koettavat katsoa halveksuen minuun kurjaan maailmanlapseen, nauran heille vasten silmiä. Olen ollut aina sitä mieltä, että kaikki ihmiset ovat samanarvoisia ja ettei Jumalan ja meidän välillämme tarvita välittäjiä. Tunnet myös valtiolliset mielipiteeni. Vaadin, että kansalaisen tulee…»
»Sinulla on siis ollut hiukan yksinäistä?» kysyi Thomas johtaakseen hänet jälleen tolalle. »Mutta onhan sinulla Erika!»
»Kyllä, Tom, ja minä rakastan tuota lasta sydämestäni, vaikka eräs henkilö väitti, etten minä ole lapsirakas… Mutta näetkös… tahdon olla avomielinen, olen vilpitön ihminen ja puhun mitä sydän tuntee enkä koristele…»
»Se on erittäin kauniisti tehty, Tony.»
»Asian laita on siis se, että tuo lapsi muistuttaa liiaksi Grünlichiä… Breitestrassen Buddenbrookin naiset sanovat, että se on niin kauheasti hänen näköisensä… Ja kun minä näen hänet edessäni, en voi olla ajattelematta: Sinä olet vanha rouva, jolla on iso tytär ja elämäsi on mennyt. Olit jonkun vuoden mukana sen hyörinässä, mutta nyt saat elää seitsen- tai kahdeksankymmenvuotiaaksi istuen paikallasi ja kuunnella Lea Gerhardtia. Tuo ajatus on niin masentava, Tom, että se kuristaa kurkkuani. Sillä minulla on vielä niin nuoret tunteet, tiedätkö, ja tahtoisin niin mielelläni vielä kerran ottaa osaa elämään… Ja sitten minä en viihdy huonosti ainoastaan kotona, vaan koko kaupungissa. Sillä älä usko, että minä enää olen sokea; en ole enää hanhi, minulla on silmät päässä. Olen eronnut rouva ja saan tuntea sen, se on tietty. Et voi ajatella, Tom, kuinka se painaa mieltäni, että minä olen näin tahrannut nimemme, joskin tahtomattani. Sinä voit tehdä mitä tahdot, voit ansaita rahaa ja tulla kaupungin ensimmäiseksi mieheksi, — mutta sittenkin tulevat ihmiset sanomaan; hänen sisarensa on eronnut rouva! Julchen Möllendorpf, syntyisin Hagenström, ei tervehdi minua… niin no, hän on hanhi! Mutta joka perheessä on sama juttu… Ja minä en voi sittenkään olla toivomatta, että kaikki vielä saattaa korjaantua! Olen vielä nuori… Enkö ole vielä jotakuinkin kaunis? Äiti ei voi enää antaa minulle paljoa, mutta onhan se sievä raha sentään. Mitäpä jos minä menisin uudestaan naimisiin? Se on suoraan sanoen minun hartain toiveeni! Se peittäisi kaiken, pesisi pois tahran… Voi hyvä Jumala, jos minä vielä voisin tehdä nimemme mukaisen naimakaupan, perustaa uuden kodin —! Luuletko, että se olisi aivan mahdotonta?»
»Ei mitenkään, Tony! Hyvänen aika! Minä olen aina ottanut lukuun sen mahdollisuuden. Mutta ennen kaikkea minusta olisi tärkeätä, että sinä pääsisit hiukan pyörähtämään maailmalle, virkistymään, saamaan vaihtelua…»
»Juuri sitä minä tahtoisin!» sanoi Tony innokkaasti. »Nyt minä kerron sinulle erään asian.»
Erittäin tyytyväisenä tähän ehdotukseen oikaisi Thomas itsensä tuolin selkää vastaan. Hän poltti jo toista savuketta. Hämärä alkoi laskeutua.
»Teidän poissaollessanne minä olin vähällä ottaa paikan, seuranaisen paikan Liverpoolissa! Olisiko se sinun mielestäsi ollut hirvittävää?… Mutta sentään arveluttavaa?… Niin, se olisi kai ollut sopimatonta. Mutta halusin niin palavasti päästä pois täältä… Se tuuma meni myttyyn. Lähetin Missisille valokuvani, mutta hän ei voinut ottaa minua siksi, että olin liian kaunis: talossa oli täysikasvuinen poika. Te olette liian kaunis kirjoitti hän… hahaa, en ole milloinkaan nauranut niin makeasti!»
Molemmat nauroivat sydämen pohjasta.
»Mutta nyt minulla on tiedossani toinen tuuma», jatkoi Tony. »Minä olen saanut kutsun Müncheniin, Eva Ewersin luo… hänen nimensä on muuten nykyään Eva Niederpaur, ja hänen miehensä on panimonjohtaja. Hän on pyytänyt minua käymään, ja olen ajatellut ottaa tuon kutsun vastaan. Erika ei voi tietenkään tulla mukaan. Antaisin hänet Sesemi Weichbrodtin hoivaan, siellä hän olisi hyvässä tallessa. Olisiko sinulla mitään tätä vastaan?»
»Ei kerrassaan mitään. On välttämätöntä, että sinä pääset uusiin oloihin.»
»Niin minustakin», sanoi toinen kiitollisesti. »Mutta kerro nyt sinä, Tom! Minä olen puhunut koko ajan itsestäni, olen itsekäs ihminen! Kerro nyt. Voi sentään, kuinka sinä mahdat olla onnellinen!»
»Niin olen, Tony», sanoi veli painokkaasti. Syntyi vaitiolo. Thomas puhalsi savun pöydän yli ja jatkoi: »Ensiksikin olen iloinen siitä, että olen naimisissa ja että olen perustanut oman talouden. Tunnet minut: en olisi sopinut vanhaksipojaksi. Vanhanpojan nimeen liittyy aina eristymisen ja laiskottelun sivumaku, ja minulla on jonkun verran kunnianhimoa, kuten tiedät. En katso uraani vielä päättyneeksi, sanokaamme leikillä: valtiollisesti päättyneeksi… Mutta todellisen käsityksen elämästä saa vasta talon herrana ja perheenisänä. Ja kuitenkin se minuun nähden riippui hiuskarvasta, Tony… Minä olen hiukan valikoiva. Pitkät ajat luulin jo, ettei maailmasta löytyisi sopivaa vaimoa minulle. Mutta nähtyäni Gerdan tein päätökseni. Huomasin heti, että hän oli ainoa sopiva, juuri hän… vaikka tiedän monen tässä kaupungissa olevan vihoissaan minun makuni tähden. Hän on ihmeellinen olento, jollaisia varmasti ei ole monta maailmassa. Tietenkin hän on hyvin erilainen kuin sinä. Tony. Sinä olet yksinkertaisempi, olet myös luonnollisempi… Minun rouva sisareni on kiihkeämpi luonteeltaan», jatkoi hän siirtyen äkkiä kevyempään äänilajiin. »On Gerdallakin tunnetta, se kuuluu hänen soitostaan: mutta hän saattaa toisinaan olla hiukan kylmä… Mutta häntä ei tule arvostella tavallisen mittapuun mukaan. Hän on taiteilijaluonne, erikoinen, arvoituksellinen, ihastuttava olento.»
»Niin», sanoi Tony. Hän oli kuunnellut veljeään vakavasti ja tarkkaavasti. Ilta oli pimennyt heidän muistamatta sytyttää lamppua.
Silloin aukeni käytävän ovi ja hämärässä seisoi heidän edessään avarassa lumivalkoisessa pikee-kotipuvussa kookas olento. Paksu kuparinruskea tukka ympäröi kalpeita kasvoja, ja toisiaan lähellä olevien ruskeiden silmien nurkissa näkyi sinisiä varjoja.
Se oli Gerda, tulevien Buddenbrookien äiti.