KOLMASTOISTA LUKU.
Tultiin sitten lautalle, Israelsdorfin lehtikujaan, Jerusaleminvuoren alle, Burgfeldiin. Vaunut kulkivat Burgtorin läpi, jonka oikealla puolella kohosivat vankilan muurit, vierivät Burgstrassea pitkin, yli Kobergin… Tony katseli harmaita suippopäätyrakennuksia, kadun yläpuolella riippuvia öljylamppuja, Pyhän-Hengen-Sairaalaa, sen nyt jo paljaine lehmuksineen… Hyvänen aika, kaikki tuo oli ennallaan! Se oli seisonut siinä muuttumattomana, kunnianarvoisena, vaikka hän oli muistellut sitä kuin olisi ollut kysymys vain menneestä, unhoon vaipuvasta unikuvasta! Nuo harmaat päätyrakennukset merkitsivät kaikkea entistä, totuttua, jälkeenjäänyttä, joka oli uudelleen ottanut hänet piiriinsä, jossa hänen jälleen tuli ruveta elämään. Hän ei enää itkenyt; hän katsoi uteliaasti ympärilleen. Jäähyväis-ikävä haihtui melkein hänen nähdessään nämä kadut ja tutut kasvot niiden varsilla. Tuossa — vaunujen vieriessä Breitestrassea pitkin — kulki kantaja Matthiesenkin ohi ja otti syvään kumartaen karkean silinterin päästään — kasvoillaan niin tuima velvollisuusilme kuin olisi hän ajatellut: »Olisinpa minä aika lurjus…»!
Vaunut kääntyivät Mengstrasselle, ja paksut parihevoset seisoivat korskuen ja kuopien Buddenbrookin talon edessä. Tom auttoi huomaavasti sisarensa alas vaunuista, Anton ja Line taas kiiruhtivat avuksi arkkua irroittamaan. Mutta heidän täytyi odottaa ennenkuin päästiin itse taloon, sillä kolme mahtavaa kuormavaunua työntäytyi juuri perätysten sisään portista, kussakin korkea kasa viljasäkkejä, joihin oli merkitty levein, mustin kirjaimin »Johann Buddenbrook». Raskaasti kolisten keikkuivat ne tavarahallin yli ja laakeita portaita alas pihaan. Osa viljasta aiottiin kai purkaa takarakennukseen ja loput lähettää edelleen »Wallfischiin», »Löween» tai »Eicheen»…
Nuorten astuessa eteiseen tuli konsuli ulos konttorista kynä korvan takana ja levitti sylinsä tyttärelleen.
»Tervetuloa kotiin, Tony!»
Tony suuteli isäänsä, joka katsoi häntä silmiin, jotka vielä olivat kosteat kyynelistä ja joissa näkyi ikäänkuin häpeän häive. Mutta konsuli ei ollut vihainen, hän ei virkkanut ensin mitään ja sanoi sitten vaan: »On myöhä, mutta me olemme antaneet päivällisen odottaa.»
Konsulitar, Christian, Klothilde, Klara ja Ida Jungmann olivat kerääntyneet portaille vastaanottamaan häntä…
Tony nukkui hyvin ja sikeästi ensi yön Mengstrassen varrella ja astui seuraavana aamuna, 22 p:nä syyskuuta, virkistyneenä ja tyynenä alas kahvia juomaan. Oli vielä hyvin aikaista, kello oli tuskin seitsemää. Vain mamsseli Jungmann oli läsnä kahvipöytää, kattamassa.
»Ai, ai, Tony, lapsukainen», sanoi hän katsoen ympärilleen pienin, unisin, ruskein silmin: »näin varhain ylhäällä!»
Tony istuutui kirjoituspöydän ääreen, jonka kansi oli auki, vei kätensä niskaan ja katsoi hetken aikaa märkää, mustana välkkyvää pihakivitystä ja kellastunutta, kosteaa puutarhaa. Sitten hän alkoi penkoa uteliaasti kirjoituspöydällä olevia käyntikortteja ja asiapapereita…
Aivan mustepullon vieressä oli tuttu suuri sukukirja nahkaisille kansineen, kultaisille reunoineen ja erilaisine paperilehtineen. Sitä oli varmaan käytetty vielä eilen illalla, ja oli ihme, ettei isä ollut lukinnut sitä nahkasalkkuun ja pannut sitä omaan lokeroonsa, kuten tavallisesti.
Tony otti sen käteensä, selaili sitä, ryhtyi lukemaan ja syventyi siihen. Hän tapasi enimmäkseen tuttuja yksinkertaisia asioita; mutta kukin kirjoittaja oli perinyt edeltäjältään eräänlaisen juhlallisen esitystavan, itsestään ja vaistomaisesti sujuvan kronikkatyylin, josta kuvastui harras, tiedoton, mutta juuri siksi sitä arvokkaampi suvun kunnioitus itseään, perintätapoja ja historiaansa kohtaan. Tuo ei ollut mitään uutta Tonylle; hän oli joskus saanut lueskella näitä lehtiä. Mutta niiden sisältö ei ollut vielä koskaan tehnyt häneen sellaista vaikutusta kuin tänä aamuna. Kunnioittava arkatuntoisuus, jolla siinä kohdeltiin pienimpiäkin sukuhistoriaan kuuluvia tapahtumia, vaikutti häneen voimakkaasti… Hän nojasi kyynärpäänsä pöydän laitaan ja luki kirjaa tuntien kasvavaa antaumusta, ylpeyttä ja vakavuutta.
Hänenkään omasta lyhyestä menneisyydestään ei puuttunut ainoatakaan kohtaa. Siinä oli hänen syntymisensä, lapsena sairastamansa taudit, ensimmäinen koulunkäyntinsä, tulonsa m:lle Weichbrodtin täysihoitolaan, ripillepääsynsä… Kaikki oli kirjoitettu konsulin pienellä, sujuvalla kauppiaan-käsialalla, ja siinä ilmeni melkein uskonnollisen harras kunnioitus tosiseikkoja kohtaan: Sillä eikö vähäisiäkin seikka ollut Jumalan sallima, joka oli ihmeellisesti ohjannut suvun historiaa?… Mitä tähän mahtaisikaan vielä tulevaisuudessa ilmestyä hänen nimensä jälkeen, jonka hän oli perinyt isoäidiltään Antoinettelta. Ja kaikesta siitä lukisivat tulevat suvun jäsenet yhtä hartaasti kuin hän nyt seurasi aikaisempia vaiheita.
Hän nojautui hengähtäen taapäin, ja hänen sydämensä löi juhlallisesti. Hänet täytti kunnioitus itseään kohtaan, ja henkilökohtaisen tärkeyden tunne, jota hän jo pari kertaa oli tuntenut, virtasi nyt entistä voimakkaammin häneen kirjan lehdiltä, pannen hänet melkein värisemään. »Kuin rengas ketjussa», oli isä kirjoittanut… niin! Juuri tuon ketjun renkaana oli hänellä korkea ja vastuunalainen asema — hänet oli kutsuttu vaikuttamaan sukunsa historiaan!
Hän selaili paksun niteen lehtiä ensi sivuille asti, jossa oli konsulin käsialalla esitetty Buddenbrook -suvun päävaiheet eri otsakkein, sulkumerkein ja päivämäärin varustettuna; aikaisimman kantaisän avioliitosta papintytär Brigitta Schuren kanssa konsuli Johan Buddenbrookiin, joka oli mennyt naimisiin Elisabeth Krögerin kanssa vuonna 1825. Tuosta avioliitosta, kerrottiin siinä, oli syntynyt neljä lasta… sitten seurasi näiden nimet, syntymävuodet ja päivät alekkain; vanhimman pojan nimen jälkeen oli jo merkitty, että tämä pääsiäisenä, vuonna 1842 oli astunut harjoittelijana isänsä liikkeeseen.
Tony katseli kauan omaa nimeänsä ja sitä seuraavaa tyhjää tilaa. Ja äkkiä hän tempasi kynän, kasvot liikkuivat hermostuneesti, kurkussa tuntui kuivalta ja huulet värisivät silmänräpäyksen toisiaan vasten. Hän syöksi kynän mustepulloon ja kirjoitti etusormi koukussa, pää syvään painuneena, kankealla, vinolla käsialallaan: »… Meni kihloihin 22 p:nä syyskuuta 1845 herra Bendix Grünlichin, hampurilaisen kauppiaan kanssa.»