NELJÄSTOISTA LUKU.
»Olen aivan samaa mieltä, arvoisa ystäväni. Tämä kysymys on erittäin tärkeä ja vaatii ratkaisua. Siis lyhyesti: tavanmukainen tyttärien myötäjäissumma suvussamme on 70 000 markkaa.»
Herra Grünlich loi tulevaan appeensa liikemiehen nopean, tutkivan katseen.
»Epäilemättä…» sanoi hän, ja tuo »epäilemättä» kesti yhtä kauan kuin hän miettivän näköisenä antoi vasemmanpuoleisen kullankeltaisen poskipartatupsunsa liukua sormiensa läpi… Hän päästi parranhuipun irti samalla hetkellä kun »epäilemättä» oli loppunut.
»Te tiedätte, kunnioitettu isä», hän jatkoi, »mitä syvää arvonantoa minä tunnen kunnioitettavia perinnäistapoja ja periaatteita kohtaan! Mutta… eikö käsilläolevassa tapauksessa tuo kaunis säännöllisyys mene liian pitkälle?… Liike laajenee… suku pääsee kukoistukseen… sanalla sanoen, elinehdot muuttuvat ja paranevat…»
»Arvoisa ystäväni», lausui konsuli… »En ole mikään kitsastelija!… Ette antanut minun puhua loppuun, muuten tietäisitte, että minä olen valmis myöntymään asianhaarain mukaisiin olosuhteisiin ja lisään siis mainitsemiini 70 000:een 10 000 markkaa.»
»Siis 80 000…» sanoi herra Grünlich; sen jälkeen hän liikutti suutaan kuin sanoakseen: Liikaa siinä ei ole; mutta saa riittää.
Asia päätettiin mitä sulimmassa sovinnossa, ja konsuli helisytti tyytyväisenä suurta avainkimppua housuntaskussaan. 80 000 oli vasta »tavanmukainen myötäjäissumma.» —
Tämän jälkeen sanoi herra Grünlich hyvästit ja matkusti Hampuriin. Uusi vaihe ei muuttanut suurestikaan Tonyn elämän kulkua. Kukaan ei estänyt häntä tanssimasta Möllendorpfeilla, Langhalseilla, Kistenmakereilla ja kotona, käymästä Traven rannalla luistelemassa ja ottamasta vastaan nuorten herrojen kohteliaisuuksia… Lokakuun puolivälissä saattoi hän ottaa osaa kihlajaiskutsuihin, jonka Möllendorpfit järjestivät vanhimman poikansa ja Julchen Hagenströmin kunniaksi. »Tom!» sanoi Tony. »Minä en mene sinne. Se on kauheata!» Mutta hän meni sittenkin ja huvitteli sydämensä pohjasta.
Hän oli muuten saanut sukukirjaan tekemänsä lisäyksen avulla itselleen oikeuden liikkua konsulittaren kanssa tai yksin kaikissa kaupungin kauppapuodeissa suuria ostoja tehden, ja hän varusteli myötäjäisiään, joista piti tulla hienot. Aamiaishuoneen ikkunan luona istui aamusta iltaan kaksi kotiompelijatarta, jotka päärmäsivät, ompelivat nimikirjaimia ja söivät rajattomat määrät leipäviipaleille pantua vihreätä juustoa…».
»Onko Lentföhrista tilattu liinavaatepakka tullut, äiti?»
»Ei, lapseni, mutta tässä on kaksi tusinaa ruokaliinoja.»
»Hyvä. — Mutta hän lupasi lähettää kankaan iltapäivällä. Voi sentään, lakanathan täytyy päärmätä!»
»Mamsseli Bitterlich kysyy tyynynpäällisiin tarvittavia pitsejä, Ida.»
»Ne ovat alakerran liinakaapissa oikealla, Tony lapsukainen.»
»Line — —!»
»Voisit juosta kerran itsekin, herttaiseni…»
»Herranen aika, sitäkö varten minä menen naimisiin, että itse juoksisin rappusia…»
»Oletko ajatellut hääpukua, Tony»?
»Sen pitää olla moirée antique'a, äiti!… Minä en mene vihille ilman moirée antique'ia!»
Näin kului lokakuu, kului marraskuu. Jouluksi ilmestyi taloon herra Grünlich viettääkseen pyhän illan Buddenbrookin perheen parissa; eikä Krögereidenkään tavallinen jouluiltakutsu jäänyt tulematta. Grünlichin käytös morsiantaan kohtaan oli niin hellä kuin häneltä oltiin oikeutetut odottamaan. Ei mitään turhaa juhlallisuutta! Ei mitään seurustelurajoituksia! Ei mitään sopimattomia hyväilyjä! Henkäyksentapainen suudelma otsalle vanhempien läsnäollessa oli vahvistanut kihlauksen… Toisinaan ihmetteli Tony hiukan, ettei Grünlichin onni näyttänyt vastaavan epätoivoa, jota hän oli osoittanut morsiamen ollessa asiaa vastaan. Grünlich katseli häntä ainoastaan iloisin omistajan silmin… Silloin tällöin, jäätyään sattumalta kahdenkesken hänen kanssaan, saattoi hän tietenkin joutua leikkisän, kujeilevan mielialan valtaan, jolloin hän koetti siepata Tonyn polvelleen istumaan, lähentää poskitupsunsa hänen kasvoihinsa, ja virkkaa ilosta värisevällä äänellä: »Tapasinpas sinut kiinni! Sainpas sinut sittenkin käsiini!»… Johon Tony vastasi: »Hyvänen aika, olkaa järkevä!» riistäytyen taitavasti irti.
Herra Grünlich palasi heti joulupyhien jälkeen takaisin Hampuriin, sillä hänen vilkkaasti toimiva liikkeensä vaati välttämättömästi hänen henkilökohtaista läsnäoloaan, ja Buddenbrookit hyväksyivät vaieten hänen kantansa, että Tony oli ehtinyt ennen kihlausta tutustua tarpeeksi tulevaan mieheensä.
Asuntokysymys oli järjestetty kirjeellisesti. Tony, joka iloitsi rajattomasti siitä, että saisi joutua suurkaupunkiin, ilmaisi toivomuksen, että he asettuisivat kaupungin alueelle, jossa — Spitalersstrassen varrella — herra Grünlichin konttorihuoneet sijaitsivat. Mutta sulhanen vaati miehekkään itsepintaisesti oikeutta huvilan ostoon kaupungin ulkopuolelta, Eimsbüttelin luota.. runolliselta ja syrjäiseltä paikalta, joka oli ihanteellinen nuoren avioparin olinpaikka — »procul negotiis» — hän ei ollut vieläkään unohtanut kokonaan latinaansa!
Kului joulukuu, ja häät määrättiin vuoden neljänkymmenenkuuden alkupäiviksi. Tony piti komeat aattojuhlat, jossa oli mukana puoli kaupunkia. Tonyn ystävättäret — näiden joukossa myös Armgard von Schilling, joka oli tullut kaupunkiin torninkorkuisissa ajopeleissä — tanssivat Tomin ja Christianin ja näiden tovereiden kanssa. Joukossa oli Andreas Gieseke, pankinjohtajan poika ja studiosus jiuris, Stephan ja Eduard Kistenmaker, »Kistenmaker & Pojan» nuorta väkeä. He tanssivat ruokasalissa ja pylväikössä, jonka lattialle tätä tarkoitusta varten oli sirotettu talkkia… Asiaankuuluvasta melusta huolehti ensi sijassa konsuli Peter Döhlmann, joka rikkoi suuren kivilattian laattoihin kaikki saviastiat, mitä käsiinsä sai.
Rouva Stuhtilla oli nyt taas vihdoin tilaisuus seurustella parhaimmissa piireissä, hän kun auttoi mamseli Jungmannia ja ompelijatarta hääpäivänä Tonyn pukemisessa. Hän ei, herra paratkoon, ollut ikinä nähnyt näin kaunista morsianta, ja hän ryömi kaikessa mahtavuudessaan kontallaan maassa, kiinnittäen ihailun täyttämin, ylöspäin luoduin silmin pieniä myrtin oksia valkoiselle moirée antique'lle. Pukeminen tapahtui aamiaishuoneessa. Herra Grünlich odotti pitkäliepeiseen takkiin ja silkkisiin liiveihin puettuna oven takana. Hänen rusottavilla kasvoillaan oli vakava, kunnioittava ilme; vasemman sieraimen viereinen syylä oli hienosti puuteroitu ja hänen kullankeltainen poskipartansa huolellisesti käherretty.
Ylhäällä pylvässalissa oli koolla koko suku; vihkimisen piti tapahtua siellä. Mikä loistava seura! Siellä istuivat vanhat Krögerit, molemmat jo hiukan lakastuneen näköisinä, mutta yhä edelleen hienon hienoina. Siellä oli konsuli Kröger poikiensa Jürgenin ja Jakobin kera; viimeksimainittu oli tullut Hampurista samoin kuin Duchampsit. Siinä oli Gotthold Buddenbrook rouvansa, syntyjään Stüwing, ja tyttäriensä Friederiken, Henrietten ja Pfiffin kanssa, jotka valitettavasti tuskin joutuisivat naimisiin… Siinä oli mecklenburgilaisen syrjälinjan edustaja, Klothilden isä, herra Bernhard Buddenbrook, joka oli tullut »Ungnadesta» ja katseli nyt suurin silmin rikkaan sukulaisensa äärettömän hienoa kotia. Frankfurtista oli tullut ainoastaan lahjoja, sillä matka oli sentään hankala… Frankfurtilaisten sijasta olivat läsnä, ainoina sukuun kuulumattomina henkilöinä, tohtori Grabow, kotilääkäri, ja mamsseli Weichbrodt, Tonyn äidillinen ystävä — Sesemi Weichbrodt, jolla oli ihka uudet vihreät nauhat korvakiharoittensa yläpuolella ja musta puku yllään. »Tule onnelliseksi, hövä lapsi!» sanoi hän Tonyn ilmestyessä pylvässaliin herra Grünlichin taluttamana, kurottautui eteenpäin ja suudella napsahutti Tonya hiljaa otsalle. — Perhe oli tyytyväinen morsiameen; tämä oli kaunis ja näytti luontevalta ja iloiselta, vaikka olikin hiukan kalpea uteliaisuudesta ja matkakuumeesta.
Sali oli koristettu kukkasin, ja sen oikealle seinälle oli rakennettu alttari. Pyhän Marian kirkon pappi, pastori Kölling, toimitti vihkimisen, kehoittaen voimakkain sanoin kohtuullisuuteen. Kaikki sujui niinkuin pitikin. Tony vastasi viattomasti ja hyväntahtoisesti: »Tahdon», mutta herra Grünlich köhähti ensin »Hä-ä-hm!» selvittääkseen kurkkuaan. Tämän jälkeen syötiin erinomaisen maukas ja runsas ateria.
Vieraiden jatkaessa yläsalissa ateriaa, pastori keskellään, saattoivat konsuli ja hänen vaimonsa nuorta paria, joka oli pukeutunut matka-asuun, ulos usvaiseen talvi-ilmaan. Suuret matkavaunut odottivat arkkuineen ja matkalaukkuineen portilla.
Vakuutettuaan moneen kertaan hyvin pian palaavansa kotiin käymään ja vaadittuaan myös vanhempiaan tulemaan pian Hampuriin heitä tervehtimään nousi Tony rohkein mielin vaunuihin antaen konsulittaren peittää hänet huolellisesti lämpimän karvavaipan sisään. Hänen puolisonsa istuutui hänen viereensä.
»Grünlich», sanoi konsuli, »uudet pitsit ovat pienemmässä käsilaukussa
ylimpänä. Muistattehan pistää ne jotenkin päällystakin alle ennen
Hampuria? Se mokoma aksiisi… sitä täytyy koettaa kiertää hiukan.
Eläkää terveinä! Hyvästi vielä kerran, rakas Tony! Jumala kanssasi!»
»Kai löydätte hyvän majapaikan Arensburgissa?» kysyi konsulitar.
»Kaikki on valmiiksi tilattu, kallehin äiti!» vastasi herra Grünlich.
Anton, Line, Trine ja Sophie tulivat hyvästelemään »Ma'am»
Grünlichiä»…».
Juuri kun oltiin sulkemassa vaunun ovea, valtasi Tonyn äkillinen liikutus. Huolimatta vaivasta, jonka karvavaipan irroittaminen tuotti, riisti hän sen ympäriltään, harppasi kursailematta herra Grünlichin polven yli, jolloin tämä alkoi murista, ja syleili vielä kerran kiihkeästi isäänsä.
»Adieu, isä… Rakas isä!» Sen jälkeen hän lisäsi aivan hiljaa: »Oletko tyytyväinen minuun?»
Konsuli puristi hänet silmänräpäykseksi äänettömästi rintaansa vasten; sitten työnsi hän hänet vähän loitommalle ja pudisti hellästi hänen käsiään…
Tämän jälkeen oli kaikki valmista. Ovi paukahti lukkoon, kuski maiskautti suutaan, hevoset nykäisivät vaunuja, niin että lasiruudut helähtivät, ja konsulitar heilutti tuulessa nenäliinaansa, kunnes vaunut, jotka vierivät kolisten katua alas, hävisivät usvaan.
Konsuli seisoi mietteissään vaimonsa vieressä, joka kietoi sirosti nahkavaipan tiukemmin ympärilleen.
»Sinne hän nyt meni, Bethsy.»
»Niin, Jean, hän on ensimmäinen lapsistamme, joka jättää meidät. —
Luuletko hänen tulevan onnelliseksi Grünlichin kanssa?»
»Oh, Bethsy, hän on tyytyväinen itseensä; se on varmin onni, jonka voimme saavuttaa maan päällä.»
He palasivat vieraittensa luokse.