VIIDESTOISTA LUKU.
Thomas Buddenbrook kulki Mengstrassea »Fünfhauseniin» asti. Hän vältti Breitestrassea, jottei hänen tarvitsisi koko ajan kulkea hattu kourassa tervehtiäkseen monia tuttujaan.
Kädet lämpimän, tummanharmaan kaulusvaipan taskuissa kulki hän ajatuksiinsa vaipuneena lumista kovaksijäätynyttä, kristallikiiltoista katua, joka kitisi hänen jalkojensa alla. Hän kulki omaa tietään, josta kukaan ei tiennyt mitään… Taivas heloitti kirkkaana, kylmän sinisenä, ja ilmassa oli raitis, purevahko, puhdas tuntu; oli harvinaisen kaunis helmikuun päivä ja viiden asteen pakkanen.
Thomas painui »Fünfhausenia» alas, oikaisi yli Bäckergruben ja saapui kapean poikkikadun kautta Fischergrubelle. Tätä katua, joka laskeutui Mengstrassen suuntaisena jyrkästi Travea kohti, seurasi hän jonkun askeleen verran alamäkeen, kunnes saapui pienen talon eteen, aivan vähäisen kukkakaupan kohdalle, jonne johti kapea ovi ja jonka vaatimattomassa näyteikkunassa oli ainoastaan muutamia sipulikasviruukkuja rivissä vihreällä lasilevyllä.
Hän astui sisään, jolloin oven yläpuolella oleva kello alkoi kilkattaa kuin valpas vahtikoira. Myymäpöydän luona seisoi nuoren myyjättären kanssa puhellen pieni, paksu, vanhanpuoleinen, turkkilaiseen vaippaan puettu nainen. Hän valikoi kukkaruukkuja, käänteli ja haisteli niitä, hieroi kauppaa ja jutteli niin, että hänen vähän väliä täytyi pyyhkiä suutaan nenäliinalla. Thomas Buddenbrook tervehti häntä kohteliaasti ja väistyi syrjään.. Nainen oli muuan Langhalsien varaton sukulainen, hyvänsuopa ja puhelias vanha neiti, joka nimensä puolesta kuului parhaisiin piireihin, mutta jonne häntä itseään ei oikein laskettu kuuluvaksi; häntä ei kutsuttu suurille päivällisille eikä tanssiaisiin, vaan ainoastaan pienempiin kahvikekkereihin. Harvoja poikkeuksia lukuunottamatta nimittivät kaikki häntä ainoastaan »Lotte-tädiksi». Silkkipaperiin kääritty ruukku kainalossa kääntyi hän menemään, ja Thomas sanoi, nostettuaan hänelle vielä kerran lakkiaan, ääneen myyjättärelle: »Pari ruusua, neiti… Yhdentekevä minkä värisiä. La France…»
Lotte-tädin suljettua oven mennessään ja kadottua näkyvistä sanoi hän hiljemmin: »Pane ne vaan pois taas, Anna… Hyvää päivää, pikku Anna! Tänään olen tullut oikein raskain sydämin.»
Annalla oli musta, yksinkertainen puku ja edessä pieni, valkoinen esiliina. Hän oli verrattoman kaunis. Hän oli siro kuin gaselli, ja hänen kasvonsa olivat miltei malaijilaistyyppiset: poskiluut hiukan ulkonevat, kapeat mustat silmät pehmeäkatseiset ja iho himmeänkellertävä; sellaista ei ollut kellään näillä mailla. Hänen samanväriset kätensä olivat kapeat ja myyjättären asemaan nähden erinomaisen kauniit.
Hän meni myymäpöydän toiseen päähän, pienen puodin oikeaan nurkkaan, jonne ei voinut nähdä kadulta. Thomas seurasi häntä pöydän toista puolta, kumartui sen yli ja suuteli hänen huuliaan ja silmiään.
»Sinähän olet aivan kohmeessa, miesparka!» sanoi tyttö.
»Viiden asteen pakkanen!» sanoi Tom… »En huomannut mitään kun kuljin suruissani!»
Hän istahti myymäpöydälle, piti yhä kädessään Annan kättä ja jatkoi: »Kuulehan nyt, Anna!… tänään meidän pitää olla järkeviä. Niin ovat nyt asiat.»
»Voi hyvä Jumala!» äännähti toinen valittavasti ja kohotti huolen ja pelon vallassa esiliinansa silmilleen.
»Kerranhan se olisi kuitenkin ollut edessä, Anna… Kas niin! Älä itke! Osaammehan me olla järkeviä, eikö niin? — Mitä tehdä? Sellainen on tyynesti kestettävä.»
»Milloin…?» kysyi Anna nyyhkyttäen.
»Ylihuomenna.»
»Hyvä Jumala… miksi ylihuomenna? Vielä viikko… vielä viisi päivää!…»
»Ei se käy, rakas pikku Anna. Kaikki on järjestyksessä… Minua odotetaan Amsterdamiin… En voisi siirtää matkaa yhtään päivää, vaikka kuinka toivoisin!»
»Se taitaa olla niin hirveän kaukana…!»
»Amsterdamko? Pyh! vielä mitä! Ja voihan toki ajatella aina toisiansa, eikö niin? Ja minä lupaan kirjoittaa! Saatpa nähdä, minä kirjoitan heti, kun tulen sinne…»
»Muistatko vielä… ampumajuhlaa» kysyi toinen, »puoli vuotta sitten…»
Thomas keskeytti hänet ihastuneena…
»Kyllä muistan, puolitoista vuotta sitten!… Minä luulin sinua italiattareksi… Ostin neilikan ja pistin sen napinreikään… Se on minulla vielä… Otan sen mukaan Amsterdamiin… Miten siellä olikaan kuuma ja pölyistä!…»
»Niin, ja sinä toit minulle lasin mehuvettä viereisestä kojusta.. Muistan sen kuin olisi se tapahtunut tänä päivänä. Kaikki haisi voileivoksilta ja ihmisiltä…»
»Mutta se oli ihanaa sentään! Ja me näimme heti toistemme silmistä, miten asia oli!»
»Ja sinä tahdoit viedä minut karuselliin… mutta se ei käynyt päinsä; minunhan täytyi myydä! Rouva olisi torunut muuten…»
»Ei, se ei käynyt päinsä, Anna, ymmärrän sen täydellisesti.»
Tyttö virkkoi hiljaa: »Ja se onkin ainoa, minkä olen evännyt sinulta.»
Thomas suuteli uudelleen hänen huuliaan ja silmiään.
»Hyvästi, rakas, hyvä pikku Anna!… Meidän täytyy alkaa hyvästellä!»
»Vielähän sinä tulet huomenna johonkin aikaan?»
»Tulen varmasti, samaan aikaan. Ja myöskin ylihuomenna aikaisin, jos suinkin pääsen pujahtamaan… Mutta nyt minä sanon sinulle jotakin, Anna… Minä lähden nyt jokseenkin kauas, niin, Amsterdam on sittenkin sangen kaukana… ja sinä jäät tänne. Mutta älä joudu huonoille teille, kuuletko, Anna?… Sillä tähän asti sinä et ole ollut huonoilla teillä, usko minua!»
Anna itki kasvot painettuina esiliinaansa, jota hän piti vapaalla kädellään silmiensä edessä.
»Entä sinä?… Entä sinä?…»
»Herra tietää, miten minun käy. Nuoruus ei kestä iankaikkisesti… sinä olet viisas tyttö, sinä et ole koskaan puhunut mitään naimisesta ja muusta sellaisesta…»
»Hyvänen aika!… Kuinka minä olisin voinut odottaa sinulta sellaista…»
»Ihmistä viedään elämässä hänen tahtomattaan, näetkös… Jos minä saan elää, olen joutuva liikkeemme haltijaksi, ottava rikkaan rouvan… niin, minä olen avomielinen sinua kohtaan ennen kuin eroamme… Ja sinä myös… niin on käyvä… Toivotan sinulle kaikkea hyvää, rakas, hyvä pikku Anna! Mutta älä joudu huonoille teille, kuuletko?… Sillä tähän asti sinä et ole ollut huonoilla teillä, usko minua…!»
Sisällä oli kuuma. Kostea mullan ja kukkien tuoksu täytti tuon pienen puodin. Ulkona alkoi jo talviaurinko painua mailleen. Hempeä, puhdas, ikäänkuin porsliinille maalattu punerrus peitti taivaan joen toisella puolen. Leuka päällysvaipan nostettuihin kauluksiin painettuna riensivät ihmiset puodin ikkunan ohi huomaamatta noita kahta, jotka hyvästelivät toisiaan pienen kukkakaupan nurkassa.