KUUDES LUKU.
Tony heräsi seuraavana aamuna pienessä puhtaassa kamarissaan, jonka huonekalut olivat päällystetyt kukikkaalla karttuunilla, ja hänet valtasi uuden elämänvaiheen iloinen ja miellyttävä tunne.
Hän nousi istualleen, kietoi käsivarret polviensa ympäri ja taivutti taapäin pörröisen päänsä, tirkisti kapeisiin, häikäiseviin valoviiruihin, jotka tunkeutuivat huoneeseen suljettujen luukkujen raoista, ja eli mielessään uudelleen eiliset tapaukset.
Hän tuskin ollenkaan muisti herra Grünlichiä. Kaupunki ja kauhea kohtaus maisemahuoneessa, perheen ja pastori Köllingin kehoitukset olivat jääneet kauas. Täällä hän saisi herätä joka aamu huoletonna… Schwarzkopfit olivat mainioita ihmisiä. Eilen illalla oli tarjottu oikeata appelsiiniboolia ja oli juotu mieluisan yhdessäolon malja. Oli ollut erittäin hauska. Ukko Schwarzkopf oli kertonut merijuttuja ja nuori göttingeniläinen oli ilmoittanut, missä hän harjoitti opintojaan… Mutta ihme, ettei hän vieläkään tiennyt pojan ristimänimeä! Hän oli koettanut höristää korviaan illallispöydässä, mutta sitä ei ollut enää mainittu, eikä olisi kai ollut soveliasta kysyä sitä. Hän koetti muistella… Mikä ihme tuon nuorukaisen nimi saattoi olla! Moor… Mord…? Muuten oli hän miellyttänyt Tonya, tämä Moor tai Mord. Hän nauroi niin hyväntahtoisen kujeilevasti pyytäessään vettä ja sanoessaan sen jälkeen muutamia kirjaimia lukuineen, jolloin vanhus suuttui. Se oli ollut veden tieteellinen kaava… mutta ei tämän veden, sillä tämän travemündeläisen nesteen nimi oli varmasti vielä paljon monimutkaisempi. Siitä saattoi milloin hyvänsä löytää liuskameduusan… Korkeilla viranomaisilla oli omat käsityksensä juomavedestä, tuumi tohtorinalku. . . Tätä seurasi uusi isällinen ojennus, poika kun oli puhunut yliolkaisesti viranomaisista. Rouva Schwarzkopf oli koko ajan etsinyt Tonyn kasvoista ihailua, ja Tonyn täytyi todella myöntää, että tohtorinalku puhui hyvin hauskasti, samalla leikkisästi ja oppineesti… Nuori herra oli osoittanut hänelle sangen suurta huomaavaisuutta. Tony oli valittanut, että hänen päätänsä kuumotti syödessä, siinä oli kai liiaksi verta… Mitä nuori herra oli vastannut? Hän oli tarkastanut Tonya ja sanonut: Aivan oikein, ohimosuonet ovat liian täynnä, mutta saattoi silti olla mahdollista, ettei hänellä ollut tarpeeksikaan verta tai punaisia verisoluja päässä… Hän oli ehkä hiukan vähäverinen…
Käki hypähti esiin puisesta, leikkauksin koristetusta seinäkellosta ja kukahti monta virkeätä ja kirkasta kukahdusta. »Seitsemän, kahdeksan, yhdeksän», laski Tony, »ylös»! Ja samassa hyppäsi hän vuoteesta ja työnsi ikkunaluukut auki. Taivas oli osaksi pilvessä, mutta aurinko paistoi. Ikkunasta näkyi aava aaltoileva ulappa majakkoinaan, oikealla tunkeutui mereen Mecklenburgin rannikon kaareva ääriviiva sinisen ja vihertävän värisenä, sulaen usvaiseen taivaanrantaan. Minä menen uimaan, ajatteli Tony, mutta syön ensin kunnollisesti, jottei aineenvaihto pääse kuluttamaan minua… Ja sitten hän suoritti hymyilevin, tyytyväisin liikkein pesu- ja pukeutumishommat.
Kello oli vähän yli puoli kymmenen hänen lähtiessään huoneesta. Tomin huoneen ovi oli auki; tämä oli lähtenyt jo varhain paluumatkalle. Kahvin haju tuntui tänne asti, vaikka yläkerros, jossa oli ainoastaan makuuhuoneita, sijaitsi jokseenkin korkealla. Se tuntui olevan tuon pienen talon luonteenomainen haju ja se lisääntyi Tonyn laskeutuessa yksinkertaisia, tiiviin lautakaiteen reunustamia portaita alakertaan ja astuessa käytävän poikki, josta mentiin asuinhuoneisiin, ruokasaliin ja luotsipäällikön virkahuoneeseen. Reippaasti ja mitä parhaimmalla tuulella astui hän parvekkeelle valkoiseen pikeeleninkiinsä puettuna.
Rouva Schwarzkopf istui poikineen kahdenkesken kahvipöydässä, joka jo oli puolittain tyhjennetty. Hänellä oli siniruudukas esiliina ruskean pukunsa päällä. Hänen edessään oli avainkori.
»Pyydän tuhannesti anteeksi», sanoi hän paikaltaan nousten, »ettemme odottaneet teitä, mamsseli Buddenbrook! Me olemille aikaisia, me yksinkertaiset ihmiset. On niin monenmoista hommaa… Schwarzkopf on virastossaan… Mutta ettehän pahastu, mamsseli Buddenbrook?»
Tony pyysi anteeksi omasta puolestaan. »Älkää luulko, että minä aina nukun näin kauan. Minulla on hyvin paha omatunto. Mutta eilisiltainen booli…»
Nyt purskahti talon nuori herra nauruun. Hän seisoi lyhyt piippu kädessään pöydän takana. Sanomalehti oli hänen edessään pöydällä. »Syy on juuri teidän», sanoi Tony; »hyvää huomenta! Te kilistitte minun kanssani vähän väliä… Nyt minä ansaitsisin kylmän kahvin. Minun olisi jo pitänyt ehtiä syödä ja uida…»
»Se olisi ollut liian aikaista nuorelle neidille! Kello seitsemän oli vesi vielä jokseenkin kylmää, kuulkaapas, yksitoista astetta… se karmii hiukan selkää lämpimästä vuoteesta noustua…»
»Mistä te tiedätte, että minä tahdon uida haaleassa vedessä, monsieur?» Tony istuutui pöydän ääreen. »Voi hyvä rouva Schwarzkopf, te olette pitänyt kahvin lämpimänä minua varten!… Kyllä minä itse kaadan… suuret kiitokset!»
Talon rouva jäi pöydän luo vieraan puraistessa ensimmäiset palat.
»Onko mamsseli nukkunut hyvin ensimmäisen yönsä? Sepä hauska, patja on täytetty vain meriheinällä… me olemme yksinkertaisia ihmisiä… Mutta nyt saan toivottaa hyvää ruokahalua ja hauskaa aamupäivää. Mamsseli on varmaan tapaava rannassa paljon tuttavia… Jos haluatte, tulee poikani saattamaan teitä. Pyydän anteeksi, etten voi enää pitää seuraa, minun täytyy mennä pitämään huolta ruoasta. Olen valmistanut lihamakkaraa… Me koetamme laittaa ruoan parhaamme mukaan.»
»Minä olen uskollinen hunajalle», sanoi Tony heidän jäätyään kahden.
»Näettekös, silloin tietää mitä nielee!»
Nuori Schwarzkopf nousi paikaltaan ja laski piippunsa parvekkeen kaiteelle.
»Polttakaa vaan! Se ei vaivaa minua ollenkaan. Kun kotona tulen kahvipöytään, on siellä jo vastassa isän sikarinsavu… Sanokaapa», kysyi hän äkkiä, »onko totta, että yksi muna vastaa neljännesnaulaa lihaa?»
Nuori mies punastui korvia myöten. »Teettekö te minusta pilkkaa, neiti Buddenbrook?» kysyi hän naurun ja suuttumuksen vaiheilla. »Sain eilen illalla vielä viimeisen läksytyksen isältäni rikkiviisauteni ja pöyhkeyteni tähden, joksi hän sitä nimitti…»
»En minä tarkoittanut mitään sen enempää!» Tony lakkasi hetkeksi syömästä hämmästyksestä. »Röyhkeytenne! Kuinka voi sanoa sellaista!… Minä tahtoisin mielelläni oppia jotakin… Hyvä Jumala, minä olen oikea hanhi, näettekös. Sesemi Weichbrodtin koulussa olin aina laiskimpia. Ja te tiedätte luullakseni hyvin paljon… Mielessään hän ajatteli: Pöyhkeyttäkö? Kun on vieraassa seurassa, tulee tietysti näyttää parhaat puolensa, valita sanansa ja koettaa miellyttää — sehän on selvä…»
»No niin, jossakin suhteessa se pitää kyllä paikkansa», sanoi mies imarreltuna. »Mitä eräisiin ravintoaineisiin tulee…»
Tonyn yhä aterioidessa ja nuoren Schwarzkopf in polttaessa piippuaan alettiin sitten jutella Sesemi Weichbrodtista, Tonyn täysihoitoajasta, hänen ystävistään Gerda Arnoldsenista, joka taas oli Amsterdamissa, ja Armgard von Schillingistä, jonka valkoinen kotitalo näkyi rannalta, ainakin kauniilla ilmalla…
Hetkistä myöhemmin, kun Tony oli lopettanut syönnin ja pyyhki suutaan, kysyi Tony osoittaen sanomalehteä:
»Onko tuossa mitään uutta?»
Schwarzkopf nauroi ja pudisti päätään pilkallisen säälivästi hymyillen.
»Eipä juuri… Mitäpä siinä olisi?… Nämä Kaupungin Sanomat ovat viheliäinen tekele!»
»Niinkö?… Mutta isä ja äiti ovat tilanneet sen joka vuodeksi?»
»No niin!» sanoi toinen punastuen. »… Luenhan minäkin sitä, kuten näette, koska ei satu olemaan käsillä muuta. Mutta onko esimerkiksi tämä, että konsuli se tai se aikoo viettää hopeahäitänsä, mikään maailmaa mullistava tapaus?… Niin niin! Te nauratte… Mutta teidän pitäisi joskus lukea toisia lehtiä, esimerkiksi Königsberger Hartungsche Zeitungia… tai Rheinische Zeitungia… silloin tietäisitte jotakin! Sanoipa Preussin kuningas mitä hyvänsä…»
»Mitä hän sitten sanoo?»
»Sitä minä valitettavasti en voi kertoa naiselle…» Hän lensi taas punaiseksi. »Hän on antanut noista lehdistä jokseenkin epäsuopean arvostelun», jatkoi hän murtaen niin ankarasti suutaan ivaan, että Tonystä hetken aikaa tuntui tukalalta. »Ne eivät ole kohdelleet aivan leppeästi hallitusta, aatelia, pappeja ja junkkereita… ja ne osaavat vetää liian taitavasti sensuuria nenästä…»
»Ja entä te, ettekö tekään kohtele leppeästi aatelisia?»
»Minä?» kysyi toinen joutuen hämilleen… Tony nousi.
»No, siitä voimme puhua toisella kertaa. Mitähän jos minä nyt lähtisin uimaan? Katsokaa, taivas on jo melkein sininen. Tänään ei enää tule satamaan. Onpa hauska taas saada hypätä veteen Tahdotteko saattaa minua rantaan?…