SEITSEMÄS LUKU.
Tony oli pannut suuren olkihatun päähänsä ja levittänyt päivän varjonsa, sillä oli paahtavan kuuma huolimatta vähäisestä merituulesta. Nuori Schwarzkopf käveli harmaa huopahattu päässä ja kirja kädessä hänen rinnallaan, tarkastaen häntä silloin tällöin salavihkaa sivulta. He kulkivat »Vorderreiheä» pitkin ja sitten kylpylaitoksen puiston läpi, joka aukeni äänetönnä ja siimeksetönnä heidän eteensä hiekkakäytävineen ja ruusu-istutuksineen. Havupuiden keskeltä häämöttävä soittosali oli myös ääneti vastapäätä kylpylaitosta, konditoriaa ja molempia pitkän välirakennuksen yhdistämiä ravintoloita. Kello oli puoli kahdentoista paikkeilla; kylpyvieraiden täytyi olla vielä rannassa.
He kulkivat lasten leikkikentän yli, johon oli varattu penkkejä ja suuri keinu, sitten läheltä saunarakennuksen seinää ja astuivat hitaasti rannalle. Aurinko hautoi ruohoa; siitä levisi väkevä apilaan ja yrttien tuoksu, jossa siniset hyönteiset lentelivät suristen. Mereltä kuului yksitoikkoinen, epäselvä kohina, ja kaukana välkähti silloin tällöin joku kuohupäinen, vaaraton laine.
»Mitä te oikeastaan luette?» kysyi Tony.
Nuori mies otti kirjan käsiensä väliin ja selaili sen nopeasti läpi lopusta alkaen.
»Tämä ei miellyttäisi teitä ollenkaan, neiti Buddenbrook! Pelkkää verta ja suolia ja kurjuutta… Katsokaahan, tässä on juuri puhe keuhkopöhöstä; silloin tulevat keuhkopussit täyteen vetistä nestettä… se on erittäin vaarallinen tauti ja sattuu joskus keuhkotulehduksen ohessa. Jos se pääsee kehittymään hyvin pitkälle, ei ihminen enää voi hengittää, vaan kuolee. Ja kaikki tuo on esitetty aivan kylmästi ja asiallisesti…»
»Hui!… Mutta jos aikoo lääkäriksi… Minä toimitan teidät meidän kotilääkäriksemme, kun Grabow kerran jättää toimensa, saattepa nähdä!»
»Hahaa!… Entä mitäs te luette, jos saan kysyä, neiti Buddenbrook?»
»Tunnetteko Hoffmanina?» kysyi Tony.
»Sitäkö, joka on kirjoittanut kapellimestarista ja kultaisesta ruukusta? Kyllä, onhan se koko kaunista… Mutta, tiedättekö, se on kai sittenkin enemmän naisia varten. Miesten täytyy nykyään lukea muuta.»
»Nyt minun täytyy kysyä teiltä erästä asiaa», sanoi Tony päättävästi astuttuaan muutaman askeleen. Mikä teidän etunimenne oikeastaan on? En ole saanut siitä selvää vielä kertaakaan… se tekee minut aivan hermostuneeksi! Olen oikein koettanut miettiä sitä…» »Olette koettanut miettiä sitä?»
»Niin — älkää nyt tehkö asiaa vaikeammaksi. Ei kai ole sopivaa, että kysyn sitä, mutta olen tietysti utelias… Vaikka eihän minun tarvitse saada sitä tietää koko elämäni aikana.»
»Minun nimeni on Morten», sanoi Schwarzkopf punastuen enemmän kuin koskaan.
»'Morten'? Se on kaunis nimi!»
»Kaunis —»
»Niin, hyvänen aika… onhan se ainakin kauniimpi kuin Hinz tai Kunz.
Se kaikuu erikoiselta, ulkomaalaiselta…»
»Te olette romantikko, mademoiselle Buddenbrook, te olette lukenut liiaksi Hoffmannia… Asia on lyhyesti tällainen: Isäni isä oli puolittain norjalainen ja hän oli nimeltään Morten. Minulle on annettu sama nimi. Siinä kaikki…»
Tony kulki varovasti korkean, terävän ruohikon läpi, joka kasvoi pitkin alastonta rantaa. Heidän edessään oli rivi puisia rantapaviljonkeja keilanmuotoisine kattoineen, ja niiden välitse näkyivät rantatuolit, jotka oli asetettu lähemmäksi vesirajaa ja joiden ympärillä perheet lepäilivät lämpimässä hiekassa: naiset siniset silmälasit nenällä ja lainakirjastosta haettu romaani kädessä, herrat vaaleisiin pukuihin puettuina, piirrellen joutilaasti kepeillään kuvioita hiekkaan, päivettyneet lapset suuret olkihatut päässä peuhaten, lapioiden hiekkaa, kaivaen kuoppia, leipoen puisilla muoteilla leivoksia, poraten tunneleita, kahlaten paljain säärin vedessä, uitellen laivojansa… Oikealla ulottui puinen uimarakennus veteen asti.
»Nyt me marssimme suoraapäätä Möllendorpfien kojua kohti», sanoi Tony.
»Menkäämme mieluummin johonkin toiseen suuntaan!»
»Hyvä… mutta kai te liitytte heidän seuraansa… Minä jään istumaan kivelle tänne taammaksi.»
»Liityn heidän seuraansa… niin, kai minun täytyy mennä tervehtimään heitä. Mutta teen sen hyvin vastahakoisesti, tiedättekö! Olen tullut tänne saadakseni olla rauhassa…»
»Rauhassa? Keneltä?»
»Mitä? Keneltäkö —»
»Kuulkaahan, neiti Buddenbrook, minäkin tahtoisin kysyä erästä asiaa teiltä… mutta sopivassa tilassa, myöhemmin, kun on aikaa. Nyt sallitte kai minun poistua. Istun tuonne kiville…»
»Enkö saisi esittää teitä, herra Schwarzkopf?» kysyi Tony odottavasti.
»Ei… ei… sanoi Morten nopeasti, paljon kiitoksia. Tuskin minä kuulun heidän seuraansa. Minä istun tuonne kiville…»
Morten Schwarzkopfin suunnatessa kulkunsa oikealla, uimarakennuksen laidassa olevia suuria kivimöhkäleitä kohti, joita laineet huuhtelivat, lähti Tony kulkemaan erääseen suurehkoon seurueeseen päin — ryhmään, jonka muodostivat Möllendorpfien rantakojun luona Möllendorpfin, Hagenströmin, Kistenmakerin ja Fritschen perheet. Lukuunottamatta hampurilaista konsuli Fritscheä, kylpylaitoksen omistajaa, ja Peter Döhlmannia, seurasankaria, kuului seurueeseen yksinomaan naisia ja lapsia, sillä oli arkipäivä, jolloin useimmat herrat olivat kaupungissa liikkeissään. Konsuli Fritsche, vanhahko herra, jolla oli sileäksiajellut, hienostuneet kasvot, oli kiintynyt kääntämään avonaisessa kojussa olevaa kiikaria kaukana ulapalla pilkottavaa purjevenettä kohti. Peter Döhlmann, jolla oli leveäreunainen olkihattu päässä ja jonka kasvoja ympäröi laivurinparta, seisoi jutellen naisten luona, jotka loikoivat hiekalle levitetyillä vaipoilla tai istuivat pienillä purjekankaasta tehdyillä tuoleilla: siinä oli senaattorin rouva Möllendorpf, syntyisin Langhals, joka käytteli pitkävartista lornettia ja jonka päätä ympäröi harmaa, huolimattomasti kammattu tukka; rouva Hagenström ynnä Julchen, joka oli jäänyt jokseenkin pienikasvuiseksi, mutta jolla, samoin kuin hänen äidillään, riippui korvissa jalokiviä; konsulitar rouva Kistenmaker tyttärineen ja konsulitar Fritsche, pieni ryppykasvoinen nainen, jolla oli myssy päässä ja joka hoiti emännän velvollisuuksia kylpylaitoksella. Punaisena ja uupuneena puuhasi hän vain uusia seurusteluiltoja, lastentanssiaisia, arpajaisia ja purjehdusretkiä… Hänen ääneenlukijansa istui jonkun matkan päässä. Lapset leikkivät vedessä.
Kistenmaker & Poika oli kukoistava viiniliike, joka oli viime vuosina alkanut päästä edelle C. F. Köppenistä. Molemmat pojat, Eduard ja Stephan, työskentelivät isänsä liikkeessä. — Konsuli Döhlmannilta puuttui kokonaan se hienon hieno käytös, joka oli ominainen Justus Krögerille. Hän oli arkipäiväisempi seurasankari, mies, jonka erikoisalaan kuului hyväntahtoinen karkeus ja joka uskalsi käyttäytyä hyvin vapaasti seurassa, koska tiesi varsinkin naisten suosivan hänen mukavuudenhaluista, rohkeata ja äänekästä esiintymistään ja pitävän sitä erikoisuutena. Kun kerran Buddenbrookien pitämillä päivällisillä eräs ruokalaji ei tullut ajoissa pöytään ja talon rouva oli hämillään ja koko seura pitkästyi odotukseen, oli hän palauttanut hyvän tuulen huutamalla yli koko pöydän mahtavalla, meluavalla äänellään: »Minä olisin jo valmis, rouva konsulitar!»
Samalla jyrisevällä, karkealla äänellä kertoi hän arveluttavia juttuja,
joita hän höysti alasaksalaisilla käänteillä… Senaattorin rouva
Möllendorpf huusi naurusta nääntymäisillään kerta toisensa perästä:
»Herranen aika, hyvä konsuli, lakatkaahan toki hetkeksi!»
— Tony Buddenbrook sai Hagenströmien taholta kylmän, mutta toisten puolelta lämpimän vastaanoton. Konsuli Fritschekin tuli kiireesti paviljongin portaita alas, sillä hän toivoi, että Buddenbrookit ainakin seuraavana vuonna jälleen saapuisivat kylpylaitokselle.
»Nöyrin palvelijanne, mamsseli!» sanoi konsuli Döhlmann niin sulavasti kuin osasi, sillä hän tiesi, ettei neiti Buddenbrook pitänyt hänen tavoistaan.
»Mademoiselle Buddenbrook!»
»Te täällä?»
»Kuinka viehättävää!»
»Milloin olette tullut?»
»Kuinka hurmaava puku?»
»Missä asutte täällä?»
»Schwarzkopfeilla?»
»Luotsipäällikön luona?»
»Kuinka merkillistä!»
»Kuinka äärettömän merkillistä!»
»Asutte kaupungissa?» uudisti konsuli Fritsche, kylpylaitoksen omistaja, antamatta kenenkään huomata miten kiusallista se hänestä oli…
»Eikö meillä ole kunnia odottaa teitä ensi seurustelu-iltaan?» kysyi hänen puolisonsa…
»Aiotteko jäädä vain lyhyeksi aikaa Travemündeen?» sanoi eräs toinen rouva…
»Eivätkö Buddenbrookit teidän mielestänne ole hiukan liian erottautuvia?» kysyi rouva Hagenström hyvin hiljaa senaattorin rouva Möllendorpfilta…
»Ettekö ole vielä uinut?» kysäisi joku. »Kuka nuorista neideistä ei ole vielä uinut tänään? Mariechen, Julchen, Luischen? Ystävätärenne lähtevät tietysti mukaan, neiti Antonie…»
Pari nuorta tyttöä erosi seurasta lähteäkseen uimaan Tonyn kanssa, eikä
Peter Döhlmann toki jättänyt naisia menemään yksin rantaa pitkin.
»Vieläkö sinä muistat kouluaikojamme?» kysyi Tony Julchen
Hagenströmiltä.
»Ky-yllä! Te näyttelitte aina pahantytön osaa», sanoi Julchen säälivästi hymyillen.
He kulkevat veden yli parittain asetettuja lankkuja myöten
uimarakennusta kohti, ja heidän kulkiessaan kaukaa ohi kivien, missä
Morten Schwarzkopf istui, nyökkäsi Tony tälle monta kertaa. Joku kysyi:
»Ketä sinä tervehdit, Tony?»
»Nuorta herra Schwarzkopfia», sanoi Tony: »hän saattoi minut tänne…»
»Luotsipäällikön poikaako?» kysyi Julchen Hagenström katsoen välkkyvillä mustilla silmillään siihen suuntaan, missä Morten istui; tämä vuorostaan tarkasti hienoa seuraa hiukan alakuloisesti. Mutta Tony sanoi kuuluvasti: »Valitan, ettei täällä ole nuoria herroja, esimerkiksi August Möllendorpfia… Täällä rannassa käy kai aika pitkäveteiseksi!»