KAHDEKSAS LUKU.
Täten alkoi Tonylle ihana kesäaika, hupaisampi ja miellyttävämpi kuin mikään aikaisemmin Travemündessä vietetyistä. Hän alkoi kukoistaa, eikä mikään enää painanut häntä; hänen sanoihinsa ja liikkeisiinsä palasi entinen reippaus ja huolettomuus. Konsuli katseli häntä mielihyvin käydessään pyhäisin Tomin ja Christianin kanssa Travemündessä. Silloin syötiin à la table d'hote, juotiin kahvia kylpylaitoksen soittokunnan soittaessa konditorian telttakaton alla ja katseltiin salissa rulettipeliä, jonka ääressä tunkeili iloisia herroja, muiden muassa Justus Kröger ja Peter Döhlmann. Konsuli itse ei pelannut koskaan. —
Tony nautti auringonpaisteesta, ui, söi lihamakkaraa pippurikastikkeen kera ja teki Mortenin kanssa pitkiä kävelyjä naapurikylään, rantaa pitkin korkealla sijaitsevaan »meritemppeliin», josta oli laaja näköala merelle ja mantereelle, tai kylpylaitoksen takaiseen metsikköön, jonka ylimmällä kukkulalla riippui Table d'hote-kello… Tai souti hän tämän kanssa Travea pitkin Priwalille, josta saattoi löytää merikultaa…
Morten oli puhelias seurakumppani, joskin hän esitti mielipiteensä vähän kiihkeästi ja jyrkästi. Hän muodosti joka asiasta ankaran ja oikeudenmukaisen arvostelun, jonka sitten esitti päättävästi, joskin samalla punastuen. Tony tuli alakuloiseksi ja torui häntä, kun hän kömpelöin, mutta vihaisin elein tuomitsi kaikki aateliset hölmöiksi ja kurjiksi olioiksi; mutta hän oli ylpeä siitä, että tämä miestoveri ilmaisi hänelle niin avoimesti ja luottavasti ajatuksensa, jotka hän salasi vanhemmiltaan… Kerran nuori Schwarzkopf sanoi: »Minäpä kerron teille vielä erään asian: Minulla on täydellinen ihmisen luuranko huoneessani Göttingenissä… tiedättekö, sellainen luuranko, jonka nikamat ovat kiinnitetyt toisiinsa rautalangalla. Tuon luurangon minä olen pukenut vanhaan poliisinpukuun… hahaa! Eikö se ole mainiota! Mutta älkää herran nimessä puhuko siitä isälleni!» —
Usein seurusteli Tony kaupunkituttavainsa kanssa rannalla tai kylpylaitoksen puutarhassa, mutta joutui myös silloin tällöin ottamaan osaa kylpylaitoksen seurustelu-iltoihin ja purjehdusretkiin. Silloin istui Morten »kivillä». Nuo kivet olivat tulleet heille ensi päivästä alkaen pysyväiseksi puheenparreksi. Kivillä istuminen merkitsi samaa kuin »olla yksin ja ikävissään». Jos sattui sadepäivä, jolloin koko meri peittyi harmaaseen usvaharsoon ja suli erottamattomasti yhteen avaruuden kanssa, jolloin ranta oli hiljainen ja tiet veden peitossa, sanoi Tony: »Tänään meidän täytyy istua kivillä… se merkitsee: joko parvekkeella taikka arkihuoneessa. Muuta neuvoa ei ole, ja nyt voitte vaikka soittaa minulle ylioppilaslaulujanne, Morten, vaikka se on minusta hirveän ikävää!»
»Niin», sanoi Morten, »istukaamme… Mutta tiedättekö, kun te olette mukana, ei se enää olekaan kivillä istumista!» … Hän ei sanonut tällaista isänsä kuullen, mutta hänen äitinsä sai kernaasti kuulla sen.
»Mikäs nyt?» kysyi luotsipäällikkö, kun Tony ja Morten nousivat yht'aikaa päivällispöydästä ja varustautuivat lähtemään yhdessä ulos… »Minne matka, nuori herrasväki?»
»Minä olen saanut luvan saattaa neiti Antonieta 'meritemppeliin'.»
»Vai olet sinä saanut luvan? — Sanopas, poikani Filius, eikö olisi paremmin paikallaan, että istuisit huoneessasi ja kertaisit hermosäikeitäsi? Olet unohtanut kaiken, kun jälleen palaat Göttingeniin…»
Mutta rouva Schwarzkopf sanoi hiljaisesti: »Kuule nyt, Diederich, miksi hän ei saisi lähteä mukaan? Anna hänen toki mennä! Onhan hänellä loma! Ja miksi hän ei saisi nauttia ollenkaan vieraamme seurasta?» — Ja sitten he menivät.
He kulkivat rantaa pitkin aivan veden rajassa, missä hiekka on niin veden tihentämä, siloittama ja kovettama, että sillä voi vaivatta kulkea. Siinä oli kuin ripotellen kylvettynä pieniä, tavallisia, valkoisia simpukoita ja toisia pitkulaisia, suurempia, välkkyviä ja näiden välissä kellan vihreitä, märkää meriheinää pyöreine, onttoine hedelmineen, jotka napsahtavat, kun ne litistää kokoon; ja sitten vielä liuskameduusoja, yksinkertaisia vedenvärisiä sekä toisia punaisenkeltaisia, myrkyllisiä, jotka polttavat jalkaa, kun se sattuu niihin uidessa…
»Tahdotteko tietää, miten tyhmä minä olin ennen?» kysyi Tony. »Minä tahdoin ottaa ulos liuskameduusain koreat tähdet. Kannoin niitä nenäliinassani kotiin koko joukon ja laskin ne sievästi parvekkeelle auringonpaisteeseen, että ne kuivuisivat ja tähdet jäisivät jälelle! Kyllä kai… Kun tulin katsomaan, oli siinä jokseenkin iso märkä tahra, joka vain haisi märille leville…»
He astuivat edelleen pitkien laineiden säännöllinen loiske vieressään, kasvoillaan raikkaan suolaisen, vapaana temmeltävän tuulen henki, joka panee lumpeeseen korvat ja saa aikaan miellyttävän huimauksen, lievän tunnottomuuden tunteen… He astuivat avaraa merenrantaa, hiljaisen huminan keskellä, joka tekee jokaisen äänen, läheisen ja kaukaisen, salaperäisen tärkeäksi…
Vasemmalla oli kivi- ja savikkotöyräitä, aina samanmuotoisia, yhä uusine ulkonemineen, jotka sulkivat näkyvistä rannikon poukamat. Paikoittain, missä ranta oli liian kivinen, kiipesivät he ylemmä ja nousivat metsikön läpi mäelle johtavaa tietä »meritemppeliin». Tämä oli pyöreä, kuorimattomista puunrungoista ja laudoista kyhätty huvimaja, jonka sisäpuoli oli täynnä kirjoituksia, nimikirjaimia, sydämiä ja runoja.. Tony ja Morten istuutuivat erään merenpuoleisen komeron kapealle, karkeasti kyhätylle takapenkille, jossa haisi puulta samoin kuin uimarakennuksen kopeissa.
Oli hiljainen ja juhlallinen sydänpäivän hetki. Pari lintua visersi, ja puiden vieno humina suli yhteen syvällä heidän allaan läikehtivän meren ääniin; kaukana siinsi purjelaivan köysiverkko. Jouduttuaan suojaan tuulelta, joka tähän asti oli soinut heidän korvissaan, havaitsivat he äkkiä ajatuksiin vaivuttavan hiljaisuuden.
Tony tiedusti: »Tuleeko se vai menee?»
»Kuinka?» kysyi Morten hiukan epäselvällä äänellään… ja ikäänkuin unesta havahtuen sanoi hän nopeasti: »Menee! Se on 'Bürgermeister Steenbock', se on menossa Venäjälle. — Minä en tahtoisi olla mukana», lisäsi hän pienen vaitiolon jälkeen. »Siellä on varmasti vielä nurinkurisemmat ja pöyristyttävämmät olot kuin meillä!»
»Niinkö?» sanoi Tony. »Nyt te taas rupeatte puhumaan aatelisista, Morten, näen sen kasvoistanne. Se ei ole kaunista… Oletteko koskaan tuntenut ketään aatelishenkilöä?»
»En!» huudahti Morten melkein rajusti. »Jumalan kiitos!»
»Siinäpä se! Mutta minä olen. Ainakin erään tytön, Armgard von Schillingin, joka asuu tuolla ja josta jo kerroin teille. Ja hän oli hyväluontoisempi kuin kumpainenkaan meistä, hän tuskin tiesi, että hänen nimeensä kuului 'von'; hän söi savumakkaraa ja puhui vain lehmistään…»
»Tietysti on myös poikkeuksia, neiti Tony!» sanoi nuori Schwarzkopf innokkaasti. »Mutta kuulkaahan nyt… Te olette nuori nainen, te näette kaiken persoonallisesti. Te tunnette yhden aatelishenkilön ja sanotte: hän on ainakin kunnon ihminen! Tietysti.. mutta tarvitsematta tuntea heistä ainoatakaan voi sittenkin tuomita heidät kaikki! Sillä on kysymys periaatteesta, ymmärrättekö, laitoksesta! No niin, siihen te ette sano mitään… Ajatelkaas nyt. Tarvitsee muka ainoastaan syntyä ollakseen valittu, jalo, aatelinen… ja voidakseen katsoa halveksien toisiin.. meihin, jotka kaikkine ansioinemme emme voi kohota heidän tasalleen — niinkö?…» Mortenin puheesta tulvi naivi, hyväsydäminen närkästys; hän koetti tehdä kuvaavia kädenliikkeitä, mutta näki itse, että ne epäonnistuivat, ja antoi yrityksen raueta. Mutta hän puhui edelleen. Hän oli päässyt innostumaan. Hän istui etukumarassa, peukalo takin nappien välissä, ja hänen hyväntahtoisiin silmiinsä ilmestyi uhmaava ilme… »Me, porvaristo, kolmas sääty, joksi meitä on tähän asti kutsuttu, tahdomme, että tulee olla olemassa ainoastaan ansiokkuuden aateli, me emme enää tunnusta laiskottelevaa aatelia, me kumoamme nykyisen säätöjärjestelmän… me tahdomme, että kaikkien ihmisten tulee olla vapaita ja yhdenarvoisia, ettei kenenkään tarvitse olla toisen henkilön, vaan ainoastaan lakien alamainen!… Ei saa enää olla etuoikeuksia, mielivaltaa!… Kaikkien tulee olla tasa-arvoisia valtion kansalaisia, ja samoin kuin ei enää tarvita välittäjää maallikon ja hyvän Jumalan välillä, samoin on kansalaisen myös päästävä välittömään suhteeseen valtioonsa!… Me tahdomme sanomalehdistön, teollisuuden, kaupan vapautta… Me tahdomme, että kaikkien ihmisten tulee voida kilpailla keskenään etuoikeuksitta ja että ansiokkain saa seppeleen!… Mutta me olemme orjuutetut, kahlehditut… mitä minä aioinkaan sanoa? Niin, kuulkaahan nyt: Neljä vuotta sitten uudistettiin yliopistojen ja sanomalehtien ohjesäännöt — ja minkälaiset ovat nuo asetukset? Ei saa kirjoittaa tai opettaa totuuksia, jotka kukaties eivät sovellu oleviin oloihin… Ymmärrättekö? Totuus poljetaan, se ei pääse esiin… ja minkätähden? Siksi, että järjetön vanhentunut, rappeutunut olotila säilyisi entisellään, vaikka jokainen tietää, että sen on ennemmin tai myöhemmin kuitenkin väistyttävä… Minä luulen, että te ette huomaa tätä viheliäisyyttä ollenkaan. Tuota väkivaltaa, tuhmaa, raakaa poliisivaltaa, joka ei tajua vähääkään uusia henkisiä virtauksia… Mutta sittenkin minä sanon vielä yhden asian… Preussin kuningas on tehnyt suuren vääryyden! Kun anno kolmetoista ranskalaiset olivat maassa, kutsui hän miehet aseisiin ja lupasi heille perustuslain… me seurasimme kutsua, pelastimme Saksan…»
Tony, joka tarkasti häntä sivusta, leuka käsivarteen nojaten, mietti hetkisen vakavasti, olisiko tuo mies tosiaan pystynyt olemaan avullisena Napoleonin karkoittamisessa.
… »Mutta luuletteko, että tuo lupaus on tullut täytetyksi? Ei! — Nykyinen kuningas on kaunopuhuja, uneksija, romantikko, kuten te, neiti Tony.. Sillä yksi seikka teidän on huomattava: Juuri kun filosofit ja runoilijat ovat hyljänneet jonkun totuuden, ajatuksen, periaatteen, ilmestyy kuningas, joka vasta nyt on tullut niin pitkälle, että pystyy käsittämään sen, pitää juuri sitä uusimpana ja parhaimpana aatteena ja katsoo olevansa pakotettu toimimaan sen mukaan… Niin, sellaista on kuninkuus! Kuninkaat eivät ole ainoastaan ihmisiä, he ovat tavallisesti mitä keskinkertaisimpia ihmisiä, jotka ovat monta penikulmaa takapajulla… Voi, Saksan on käynyt kuten ylioppilasyhdistykseen kuuluvan ylioppilaan, joka vapaussodan aikana eli uljaan ja innokkaan nuoruuden päiviä, mutta josta on tullut surkuteltava poroporvari…»
»No niin», sanoi Tony. »Hyvä on. Mutta antakaa minun nyt tehdä kysymykseni… Mitä tuo kaikki oikeastaan liikuttaa teitä? Tehän ette ole mikään preussiläinen…»
»Voi, samanlaista tämä on kaikki, neiti Buddenbrook! Niin, minä lausun sukunimenne ja teen sen tahallani… minun pitäisi oikeastaan sanoa 'Demoiselle' Buddenbrook, etten loukkaisi arvoanne! Ovatko meillä ihmiset sen vapaampia, tasa-arvoisempia, veljellisempiä kuin Preussissa? Esteitä, juopaa, ylimysvaltaa — niin täällä kuin siellä!… Te olette myötätuntoinen aatelia kohtaan… sanonko mistä syystä? Siksi, että itse olette aatelinen! Niin juuri! Ettekö ole tiennyt sitä ennen?… Isänne on suuri herra, ja te olette prinsessa. Kuilu erottaa teidät meistä muista, jotka emme kuulu teidän piirinne valtiasperheisiin. Te voitte ehkä joskus virkistykseksenne tehdä kävelyretkiä jonkun meikäläisen kanssa meren rannalla, mutta kun olette jälleen palannut etuoikeutettuun ja valittuun piiriinne, silloin saa meikäläinen istua kivillä…» Hänen äänensä oli muuttunut tuntemattomaksi kiihtymyksestä.
»Morten», sanoi Tony surullisesti. »Te olette siis kuitenkin ollut pahoillanne istuessanne kivillä! Minähän pyysin saada esittää teidät…»
»Oh, te käsitätte nuorena naisena asian liian henkilökohtaisesti, neiti Tony! Minä esitin periaatteita… Sanon vain, ettei meillä vallitse sen veljellisempi ihmisyys kuin Preussissäkään… Ja jos puhuisin henkilökohtaisesti», jatkoi hän hetken vaiti oltuaan hiljaisemmalla äänellä, josta ei vieläkään ollut kadonnut tuo outo mielenliikutus, »en tarkoittaisi nykyhetkeä, vaan ehkä tulevaisuutta,… kun te kerran madame sen tai sen nimisenä lopullisesti katoatte hienoihin piireihinne… jonkun jäädessä istumaan kiville eliniäkseen…»
Hän vaikeni, ja Tony oli vaiti. Tony ei katsonut toveriinsa enää, vaan toiseen suuntaan, vieressään olevaan lautaseinään. Vallitsi jokseenkin pitkä, tukala hiljaisuus.
»Muistatteko te», alkoi Morten taas puhua, »että kerran sanoin haluavani tehdä teille erään kysymyksen. No niin. Se on liikkunut mielessäni ensi illasta alkaen, tiedättekö… Älkää koettako arvata! Te ette voi mitenkään tietää mitä minä tarkoitan. Teen tuon kysymyksen toiste, sopivassa tilaisuudessa; sillä ei ole kiirettä, se ei oikeastaan ollenkaan kuulu minuun, se on vain uteliaisuutta… Ei, en sano, tänään ilmaisen teille vain erään toisen asian… Katsokaahan tätä!»
Näin sanoen veti hän eräästä nuttunsa taskusta kapean, heleänvärisen nauhan pään, katsoen odottavan ja voitonriemuisen näköisenä Tonyn silmiin.
»Kuinka kaunis», sanoi Tony ymmärtämättä mistä oli kysymys. »Mitä se merkitsee?»
Morten lausui juhlallisesti: »Se merkitsee, että minä kuulun erääseen göttingeniläiseen ylioppilasyhdistykseen — nyt sen tiedätte! Minulla on samanvärinen lakkikin, mutta sen minä painoin loma-ajaksi luurankopoliisin päähän… sillä täällä en olisi uskaltanut näyttää sitä, ymmärrättekö… voinhan luottaa siihen, ettette te hiisku siitä kenellekään? Jos isäni saisi tietää asiasta, syntyisi onnettomuus… »
»En sanaakaan, Morten! Voitte luottaa minuun!.. Mutta minä en tiedä koko asiasta mitään… Oletteko te kaikki vannoutuneet aatelisia vastaan?… Mitä te tahdotte!?»
»Me tahdomme vapautta!» sanoi Morten.
»Vapautta, miten?» kysyi Tony.
»Vapautta, ymmärrättekö, vapautta…!» toisti ylioppilas tehden aran, hiukan kömpelön, mutta innostuneen eleen avaruutta, merta kohti, ei siihen suuntaan, missä Mecklenburgin ranta sulki lahden, vaan sinne, missä meri oli avoin, missä se vihreälle, siniselle, keltaiselle ja harmaalle välkkyvänä, hiljaa lainehtien, valtavana, rajattomana aukeni utuista taivaanrantaa kohti…
Tony seurasi silmillään hänen kätensä suuntaa; he katsoivat yhdessä etäisyyteen, eikä paljoa puuttunut, että molempien kädet yhtyivät heidän istuessaan rinnakkain korkeatekoisella penkillä. He olivat kauan ääneti, meren loiskiessa yksivakaisesti ja levollisesti heidän allaan… Tony luuli äkkiä aavistavansa suuren, epämääräisen, kaihoisan tunteen vallassa, mitä Morten oli tarkoittanut »vapaudella».