YHDEKSÄS LUKU.
»On niin ihmeellistä, Morten, ettei meren rannalla tule ikävä. Jos makaa jossakin muualla pari kolme tuntia selällään mitään tekemättä, ajatuksetonna, niin se on kauheata…»
»Niin… minun täytyy muuten tunnustaa, että minua aikaisemmin usein vaivasi ikävä, neiti Tony; mutta nyt muutamia viikkoja…»
Tuli syksy, ensimmäinen väkevä tuuli oli päässyt kahleista. Harmaita, ohuita, repaleisia pilviä lenteli kiitäen yli taivaan! Musta, möyryävä meri oli kokonaan vaahdon peittämä. Suuret, voimakkaat aallot lähestyivät peloittavan rauhallisesti rantaa, kohoilivat ja laskivat majesteettisesti, muodostaen tummanvihreän, metallinhohtoisen kaaren, ja syöksyivät hyrskähtäen hiekalle.
Kylpykausi oli aivan loppunut. Se osa rantaa, jota tavallisesti elävöittivät kylpyvieraat ja josta paviljongit jo olivat osaksi poistetut, oli aution näköinen harvoine rantatuoleineen. Mutta Tony ja Morten menivät eräänä iltapäivänä kauas, sinne, niissä keltaiset savirinteet alkoivat ja niissä aaltojen roiske lennähti korkealle niiden iskiessä »Lokkikaria» vastaan. Morten oli rakentanut Tonylle hiekkaan vankan selkänojan; sitä vastaan Tony nyt nojasi, paulakenkiin ja valkoisiin sukkiin puetut jalat ristissä; hänellä oli yllään pehmeä, harmaa syksytakki, jossa oli suuret napit. Morten loikoi vieressä häneen kääntyneenä, leukaansa nojaten. Joskus lensi joku lokki meren yli päästäen petomaisen kirkunansa. He katsoivat vihreitä aaltovuoria, jotka lähenivät uhkaavina tuoden mukanaan meriheinää ja murtuivat kivimöhkäleeseen, joka asettui niiden tielle… kuuntelivat tuota villiä, ikuista kohinaa, joka huumaa, tekee äänettömäksi ja hävittää tietoisuuden ajasta.
Viimein liikahti Morten aivan kuin herättääkseen itsensä ja kysyi:
»Pian te kai sitten lähdette, neiti Tony?»
»En… kuinka niin?» kysyi Tony hajamielisesti, ymmärtämättä toisen tarkoitusta.
»No, hyvänen aika, nythän on jo kymmenes päivä syyskuuta… minunkin lomani loppuu kohta… sitä ei ole enää paljoakaan! Onko teistä hauska palata kaupungin seuraelämään…? Sanokaapas minulle, ovatko tanssiaiskavaljeerinne miellyttäviä herroja… En minä aikonut oikein kysyä sitäkään! Mutta nyt teidän täytyy vastata erääseen kysymykseen», sanoi hän muuttaen äkillisen päätöksen vallassa kätensä asentoa ja katsoen Tonyyn. »Minä tahtoisin nyt tehdä sen kysymyksen, jota olen säästänyt näin kauan… Arvaatteko? No! Kuka on herra Grünlich?»
Tony hätkähti, katsahti toveriinsa nopeasti ja antoi sitten katseensa harhailla epämääräisesti kuten ainakin se, jolle muistutetaan jotakin mennyttä asiaa. Ja samassa heräsi hänessä taas tuntemus, joka oli hänelle tuttu herra Grünlichin kosinnan ajoilta: Henkilökohtaisen tärkeyden tunne.
»Sitäkö te kysytte, Morten?» sanoi hän vakavasti. »No, kuulkaa sitten. Minusta oli erittäin kiusallista, että Thomas mainitsi tuon nimen tulopäivänäni; mutta koska te nyt kerran olette saanut sen kuulla, niin… Herra Grünlich, Bendix Grünlich on eräs isäni liiketuttava, varakas hampurilainen kauppias, joka on pyytänyt minun kättäni… mutta; — odottakaahan!» vastasi hän nopeasti Mortenin liikahtaessa, »jolle minä olen antanut rukkaset, sillä en voinut pakottaa itseäni lupautumaan hänelle koko elämän ajaksi.»
»Miksi ette… rohkenenko kysyä?» sanoi Morten.
»Miksi? Hyvä Jumala, siksi, etten voinut kärsiä häntä!» Tony melkein huusi… »Teidän olisi pitänyt nähdä, minkänäköinen hän oli ja miten hän käyttäytyi! Hänellä oli muunmuassa kullankeltainen poskiparta… aivan epäluonnollinen!… Olen varma siitä, että hän värjää sen jauheella, jolla kullataan joulupähkinöitä… Sitäpaitsi hän oli kiero. Hän hännysteli vanhempiani ja puhui häpeämättömästi mielin kielin…»
Morten keskeytti hänet.
»Mutta mitä merkitsee… Teidän täytyy sanoa minulle vielä eräs asia…
Mitä merkitsee: 'Se on niin koristeellista?'»
Tony purskahti hermostuneeseen, hihittävään nauruun.
»Niin, sillä lailla hän puhui, Morten! Hän ei sanonut: 'se näyttää niin kauniilta' tai: 'se koristaa niin huonetta', vaan: 'se on niin koristeellista!…' hän on niin olevinaan, ymmärrättekö!… Sitäpaitsi oli hän mitä suurimmassa määrin tunkeileva; hän ei jättänyt minua rauhaan, vaikka hän sai minun puoleltani osakseen vain pelkkää ivaa. Kerran hän aikaansai kohtauksen, jossa hän melkein itki… ja onko se mies, joka itkee…»
»Hänen on täytynyt kunnioittaa teitä suuresti», sanoi Morton hiljaa.
»Mutta mitä se kuului minuun»! huudahti toinen ihmeissään, kääntyen syrjin hiekkavuoreensa…
»Te olette julma, neiti Tony… Oletteko te aina julma? Sanokaapa minulle… Ette voinut sietää tuota herra Grünlichiä, mutta onko teitä miellyttänyt kenties joku toinen?… Mietin usein: onkohan teillä kylmä sydän? Tahdon sanoa teille jotakin… se on niin totta, että voin sen vannoa: miehen ei tarvitse olla olevinaan, kun hän itkee sitä, että te ette välitä hänestä… niin. En ole ollenkaan varma siitä, etten minä, myöskin minä… Katsokaahan, te olette hemmoiteltu, hieno neiti… Teettekö te aina vain pilaa niistä miehistä, jotka ovat jalkojenne juuressa? Onko teillä todellakin kylmä sydän?»
Äskeisen naurunpuuskan sijasta alkoi nyt Tonyn ylähuuli väristä. Hän katsoi ylioppilaaseen suurin, surullisin silmin, jotka äkkiä kiilsivät kyynelistä, ja sanoi hiljaa: »Mutta, Morten, niinkö te luulette?… Ette saa uskoa minusta sellaista!»
»Enhän minä uskokaan!» huusi Morten äänessä mielenliikutuksen ja riemun väre… Hän käännähti kokonaan ympäri, niin että hän nyt oli vatsallaan Tonyn vieressä kyynärpäihinsä nojaten, tarttui molemmin käsin Tonyn käteen ja katsoi teräksenharmailla, hyväntahtoisilla silmillään ihastuneesti ja haltioituneesti hänen kasvoihinsa.
»Ettekö te… ettekö te tee pilaa minusta, jos sanon teille…»
»Minä tiedän, Morten», keskeytti Tony hänet hiljaa, katsoen vapaata kättään, joka solutti hitaasti valkoista hiekkaa sormiensa välitse.
»Te tiedätte…! Ja… Entä te, neiti Tony…»
»Ja… Morten, minä pidän teistä aika lailla. Minä pidän teistä enemmän kuin kenestäkään tähän asti tuntemastani.»
Morten kavahti koholle, liikutti käsiään eikä tiennyt mitä olisi tehnyt. Hän hyppäsi pystyyn, mutta painui sitten taas heti Tonyn jalkojen juureen huutaen äänellä, joka änkytti, vapisi, murtui ja soi taas täyteläisenä: »Oi, kiitän teitä, kiitän teitä! En ole ollut milloinkaan näin onnellinen, tiedättekö!…» Ja sitten hän alkoi suudella Tonyn käsiä.
Äkkiä hän sanoi hiljaa: »Te matkustatte pian kaupunkiin, ja minun lomani loppuu kahden viikon kuluttua… silloin lähden Göttingeniin. Mutta lupaatteko, ettette unohda tätä iltapäivää, vaan odotatte siihen asti kunnes minä palaan… ja olen valmis lääkäri… ja tulen isänne eteen, tulipa siitä sitten miten vaikea ottelu tahansa… Ja ettette sitä ennen ota herra Grünlichiä tai muuta?… Ei se kestä kauan, saatte nähdä! Minä lupaan tehdä työtä kuin… eikä se ole ollenkaan vaikeata… »
»Lupaan, Morten», sanoi Tony onnellisena ja aivan kuin unessa, katsoen
Mortenin silmiä, suuta ja käsiä, jotka pitelivät hänen kättään…
Morten veti hänen kätensä vielä lähemmä rintaansa ja kysyi hiljaa ja pyytävästi: »Ettekö suo minulle… Enkö minä saa… vahvistaa sitä…?»
Tony ei vastannut, hän ei edes katsonut toveriinsa, hän taivutti vain aivan hiljaa vartalonsa hiekkakummun laidasta lähemmäs Mortenia, ja Morten suuteli hitaasti ja perinpohjaisesti hänen suutaan. Sitten he katsoivat eri suuntiin ja olivat rajattomasti hämillään.