KYMMENES LUKU.
»Kallehin demoiselle Buddenbrook!
Kuinka kauan onkaan jo siitä kun allekirjoittanut sai viimeksi nähdä maailman suloisimman neidon kasvot! Nämä vähäiset rivit ilmaisevat teille, etteivät nuo kasvot ole lakanneet väikkymästä hänen sielunsa silmien edessä, että hän on näiden odotusviikkojen aikana ajatellut lakkaamatta tuota ikimuistoista iltapäivää vanhempienne kodissa, jolloin te annoitte huulillanne lupauksen, tosin toistaiseksi vain puolinaisen ja kainon, mutta jo sellaisenaankin autuuttavan. Sen jälkeen on vierinyt pitkiä viikkoja, joiden aikana te keskittymistä ja itsetuntemuksen keräämistä varten olette ollut vetäytyneenä yksinäisyyteen, joten siis nyt voin toivoa koetusajan olevan ohi. Allekirjoittanut rohkenee lähettää Teille, kaikkein kallehin demoiselle, kunnioittavimmin myötäseuraavan sormuksen merkiksi kuolemattomista hellyyden tunteistaan. Mitä alamaisimmin tervehdyksin ja kättänne suudellen Teidän Jalosukuisuutenne nöyrin palvelija
Grünlich.»
»Rakas isä
Voi sentään, kuinka minä olen ollut suutuksissani! Sain juuri myötäseuraavan kirjeen ja sormuksen Gr:ltä, ja päätäni särkee kiihtymyksestä, enkä keksi muuta kuin lähettää molemmat sinulle nähtäviksi. Gr. ei tahdo ymmärtää minua, eikä se, mitä hän niin runollisesti kirjoittaa lupauksesta, pidä ollenkaan paikkaansa. Siksi pyydän sinua hartaasti tekemään hänelle selväksi, että minä nyt vielä tuhat kertaa vähemmän kuin kuusi viikkoa sitten saatan lupautua hänelle koko elämänajaksi sekä että hänen on jätettävä minut rauhaan, ellei hän tahdo tehdä itseään naurettavaksi. Sinulle voin kertoa, rakas isä, että minä olen sidottu toisaalle, erääseen, joka rakastaa minua ja jota minä rakastan niin suuresti, etten sitä osaa kuvailla. Voi isä! Voisin kirjoittaa siitä monta arkkia. Tarkoitan herra Morten Schwarzkopfia, joka aikoo lääkäriksi ja joka valmistuttuaan on pyytävä kättäni. Tiedän tosin, että perheessämme on ollut tapana mennä naimisiin kauppiaiden kanssa, mutta Morten kuuluu toiseen kunnioitettuun luokkaan, oppineisiin. Hän ei ole rikas, mikä kai olisi tärkeätä sinun ja äidin mielestä, mutta minun täytyy sanoa sinulle, niin nuori kuin olenkin, ja sen on myös elämä varmasti opettanut usealle, ettei rikkaus yksistään tee jokaista onnelliseksi. Tuhannet suutelot lähettää sinulle kuuliainen tyttäresi
Antonie.
P.S. Sormus on huonoa kultaa ja jokseenkin ohut, kuten huomaan.»
»Rakas lapseni Tony!
Olen saanut vastaanottaa kirjeesi. Sen sisällön johdosta voin ilmoittaa sinulle, että noudattaen velvollisuuttani en ole jättänyt sopivassa muodossa ilmaisematta herra Grünlichille sinun käsitystäsi asioista.
Seuraus siitä oli kuitenkin sellainen, että se on kuohuttanut mieltäni vakavasti. Sinä olet täysikasvuinen neiti ja nyt paraikaa niin vakavassa elämänkohdassa, etten voi olla huomauttamatta sinulle, mitä seurauksia ajattelematon askel sinun puoleltasi voisi tuottaa. Herra Gr. joutui näet minun sanojeni johdosta epätoivon valtaan ja vannoi rakastavansa sinua niin suuresti, ettei hän voisi kestää sinun menettämistäsi, vaan uhkasi päättää päivänsä, ellet sinä muuttaisi päätöstäsi. Koska minä en voi ottaa vakavalta kannalta sitä, mitä sinä kirjoitit erääseen toiseen kohdistuvasta tunteesta, niin pyydän sinua hillitsemään kiihtymyksesi saamasi sormuksen johdosta sekä punnitsemaan vielä kerran vakavasti kaikkea. Kristillisen vakaumukseni mukaan on minusta ihmisen velvollisuus antaa arvoa toisten tunteille, emmekä me tiedä, vaikka korkein tuomari kerran syyttäisi sinua siitä, rakas lapseni, että olet johtanut miehen, jonka tunteet sinä olet hyljännyt kylmästi ja itsepäisesti, rikolliseen tekoon henkeään vastaan. Mutta tahtoisin vielä kerran muistuttaa sinulle erästä seikkaa, josta jo usein olen puhunut sinulle, ja iloitsen nyt voidessani esittää sen kirjallisesti. Sillä joskin puhuttu sana vaikuttaa elävämmin ja välittömämmin, on kirjoitetulla sanalla se etu. että sitä saattaa paremmin punnita, että se pysyy muuttumattomana ja että saaja voi lukea sen yhä uudelleen ja uudelleen tuossa kirjoittajan tarkasti punnitsemassa ja harkitsemassa muodossa. — Rakas tyttäreni, me emme ole syntyneet siksi, että tavoittelisimme lyhytnäköisesti omaa, vähäpätöistä, henkilökohtaista onneamme, sillä me emme ole irrallisia, riippumattomia ja yksilökeskeisiä olentoja, vaan aivan kuin renkaita ketjussa, emmekä me olisi sitä, mitä me olemme, ilman meidän edellämme kulkeneitten sarjaa; nämä ovat viitoittaneet tiemme ja jo itse astuneet ankarasti tietään, katsomatta oikeaan tai vasempaan, seuraten koettua ja kunnianarvoista perintätapaa. Sinun tiesi on minun nähdäkseni jo joitakin viikkoja ollut selvä ja tarkasti määrätty, etkä sinä olisi minun tyttäreni, et Herrassa nukkuneen isoisäsi pojantytär etkä yleensä arvokas perheemme jäsen, jos todella aikoisit vakavasti, sinä yksin, uhmamielin ja huikentelevasti kulkea omia, epäselviä polkujasi. Tämän, rakas Antonie, minä pyydän saada painaa sinun sydämellesi. —
Äitisi, Thomas, Christian, Klara ja Klothilde (viimeksimainittu on viettänyt useampia viikkoja isänsä luona Ungnadessa), samoin mamsseli Jungmann lähettävät sinulle sydämelliset terveisensä; iloitsemme kaikki siitä, että taas pian saamme sulkea sinut syliimme.
Uskollinen, rakastava Isäsi.»