YHDESTOISTA LUKU.
Sade valui virtanaan. Taivas, meri ja maa sulautuivat kaikki samaan harmauteen, tuulenpuuskat pieksivät vettä ikkunaruutuja vasten niin että ne olivat aivan läpinäkymättömiä. Uunintorvesta kuului valittavia ääniä…
Kun Morten Schwarzkopf astui päivällisen jälkeen piippuineen parvekkeelle katsoakseen, niiltä taivas näytti, näki hän edessään pitkään, ruumiinmukaiseen, keltaruutuiseen ulsteriin ja harmaaseen hattuun puetun herran; talon edessä odottivat suljetut vaunut, joiden kuomu välkkyi sateessa ja joiden pyörät olivat paksussa kurassa. Morten tuijotti ällistyneenä tulijan rusottaviin kasvoihin. Herralla oli poskiparta, joka oli sen näköinen kuin se olisi värjätty jauheella, jolla kullataan joulupähkinöitä.
Ulsteriin puettu herra katsoi Morteniin kuin palvelijaan, hiukan silmiään sipristäen, näkemättä häntä, ja kysyi pehmeällä äänellä: »Onko herra luotsipäällikkö tavattavissa?»
»Kyllä…» änkytti Morten, »kyllä minä luulen, että isäni…»
Nyt iski herra häneen silmänsä; ne olivat siniset kuin hanhen silmät.
»Oletteko te herra Morten Schwarzkopf?» hän kysyi.
»Olen, herra», vastasi Morten, joka koetti pysyttää ilmeensä tyynenä.
»Kas vain! Todellako…» huomautti ulsteriin puettu herra ja jatkoi sitten: »Tahdotteko olla niin hyvä ja viedä minut herra isänne puheille, nuori mies? Nimeni on Grünlich.»
Morten vei herran parvekkeen läpi, aukaisi hänelle eteiskäytävän oikealla puolella olevan virkahuoneeseen johtavan oven ja palasi takaisin arkihuoneeseen ilmoittamaan isälleen tulijan. Herra Schwarzkopfin lähtiessä huoneesta kävi nuorukainen istumaan pyöreän pöydän ääreen, nojasi kyynärpäänsä sitä vastaan ja syventyi äitiinsä katsomatta, joka istui vetisen ikkunan ääressä sukkia parsien, lukemaan tuota »viheliäistä tekelettä», joka ei tietänyt kertoa mistään muusta kuin konsuli sen ja sen hopeahäistä. — Tony oli lepäämässä omassa huoneessaan.
Luotsipäällikkö astui virkahuoneeseensa sen näköisenä kuin ainakin mies, joka on tyytyväinen päivälliseensä. Hänen univormutakkinsa, jonka alta näkyivät keltaiset liivit, oli auki. Hänen raudanharmaa laivuripartansa erottui selvästi punakoista kasvoista. Hänen kielensä liikkui tyytyväisesti hampaiden välissä, minkä johdosta hänen rehellinen suunsa joutui mitä kummallisimpiin asentoihin. Hän kumarsi lyhyesti, nytkähyttäen ja ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: Kas niin!
»Nöyrin palvelijanne!» hän virkkoi.
Herra Grünlich kumarsi puolestaan arvokkaasti, ja hänen suupielensä vetäytyivät hiukkasen alas. Samalla pääsi hänen suustaan hiljainen: »Hä-ä-hm.»
Virkahuone oli jotakuinkin pieni; sen seiniä peitti muutaman jalan korkuinen laudoitus, mutta yläpuoli oli ainoastaan kalkittu. Sateen lakkaamatta ropisuttamien ikkunain edessä oli tupakansavusta kellastuneet uutimet. Ovesta oikealle oli pitkä, karkeatekoinen, paperien peittämä pöytä, jonka yläpuolelle oli kiinnitetty Euroopan kartta ja toinen pienempi Itämeren kartta. Keskeltä kattoa riippui alas huolellisesti veistetty, täysin purjein varustettu mallilaiva.
Luotsipäällikkö pyysi vierasta istumaan kupuraiselle, mustalle, halkeilleella vahakankaalla päällystetylle sohvalle, joka oli ovea vastapäätä, ja asettui itse mukavasti, kädet ristissä vatsan päällä, puiseen nojatuoliin. Herra Grünlich asettui tiukasti kiinni napitettuine ulstereineen, hattu polvilla, sohvan äärimmäiselle laidalle, koskematta selkänojaan.
»Nimeni», sanoi hän, »on, kuten mainitsin, Grünlich, Grünlich
Hampurista. Pyydän saada ilmoittaa, että minulla on kunnia olla konsuli
Buddenbrookin läheinen liikeystävä.»
»Allabonöör! Erittäin miellyttävää, herra Grünlich! Mutta eikö herra halua istua hiukan mukavammin? Pieni grogi matkan jälkeen? Minäpä toimitan heti sanan keittiöön…»
»Minun tulee huomauttaa», lausui herra Grünlich rauhallisesti, »että aikani on täpärällä, että vaununi odottavat ja että pyydän ainoastaan saada puhua pari sanaa kanssanne.»
»Nöyrin palvelijanne», toisti herra Schwarzkopf vähän arkaillen. Syntyi vaitiolo.
»Herra luotsipäällikkö!» alkoi herra Grünlich pudistaen painokkaasti päätään ja heilauttaen sen samalla taapäin.
Tämän jälkeen hän vaikeni uudelleen vahvistaakseen sanojensa vaikutusta ja sulki samalla suunsa niin tiukasti kuin nauhoilla suljettavan rahakukkaron.
»Herra luotsipäällikkö», toisti hän ja jatkoi sitten nopeasti: »Asia, joka on tuonut minut luoksenne, koskee välittömästi nuorta neitiä, joka on asunut luonanne muutamia viikkoja.»
»Mamsseli Buddenbrookia?» kysyi herra Schwarzkopf…
»Aivan niin», vastasi herra Grünlich soinnuttomasti, katse maahan luotuna; hänen suupielensä vetäytyivät syviin uurteisiin.
»Huomaan olevani pakotettu ilmituomaan», jatkoi hän kuin ulkoa lukien, silmien kulkiessa äärettömän tarkkaavasti huoneessa olevasta esineestä toiseen sekä lopuksi ikkunaan, »että minä joku aika sitten pyysin samaisen neiti Buddenbrookin kättä, että hänen vanhempansa kumpikin suhtautuvat asiaan myötämielisesti ja että neiti itse, joskaan kihlausta ei ole vielä kaikissa muodoissa julkiseksi tehty, on selvin sanoin luvannut minulle kätensä.»
»Todellako?» kysyi herra Schwarzkopf innokkaasti. »Siitä minä en ole tiennyt mitään! Onnittelen, herra… Grünlich! Onnittelen täydestä sydämestä! Olette tavannut hyvän, vilpittömän…»
»Kiitän», sanoi herra Grünlich kylmästi. »Mutta seikka, joka minut on tuonut teidän luoksenne, arvoisa herra luotsipäällikkö, on se, että tuon liiton tielle on ilmestynyt aivan äskettäin vaikeuksia ja että nuo vaikeudet… ovat lähtöisin teidän kodistanne —?» Viimeiset sanat lausui hän kysyvästi, aivan kuin olisi tahtonut sanoa: Voiko se, mitä minä olen kuullut, olla mahdollista?
Herra Schwarzkopf vastasi ainoastaan kohottamalla harmaantuneet kulmakarvansa korkealle ylös tarttuen ruskeille, vaaleiden ihokarvojen peittämine laivurinkäsineen tuolinsa käsipuihin.
»Niin. Niin on asia. Sellaista olen kuullut kerrottavan», sanoi herra Grünlich surullisen päättävästi. »Olen saanut tietää että poikanne, herra lääketieteen ylioppilas, on… tosin tietämättään… tullut sekaantuneeksi minun oikeuksiini, että hän on käyttänyt hyväkseen neidin nykyistä täälläoloa viekoitellakseen tältä eräitä lupauksia…»
»Mitä!» ärähti luotsi-päällikkö tarttuen lujasti tuolin kaiteisiin ja ponnahtaen kiihkeästi koholle… »Silloin hänen pitää heti… Sehän nyt olisi vasta…» Hän harppasi kahdella askeleella ovelle, kiskaisi sen auki ja karjaisi käytävään äänellä, joka olisi kuulunut vaikka maailman pahimman myrskyn läpi: »Meta! Morten! Tulkaapas tänne! Tulkaa tänne molemmat!»
»Valitan syvästi», lausui herra Grünlich kasvot hymyssä, »että olen vanhempien oikeuksieni esilletuomisella kenties häirinnyt omia isällisiä suunnitelmianne, herra luotsipäällikkö…»
Diederich Schwarzkopf kääntyi ympäri ja tuijotti häneen terävillä, pienten ryppyjen ympäröimillä sinisillä silmillään kuin olisi hän koettanut turhaan ymmärtää toisen sanojen tarkoitusta.
»Herra!» sanoi hän sitten äänellä, joka ärisi aivan kuin tuima grogiryyppy juuri olisi polttanut hänen kaulaansa… »Minä olen yksinkertainen mies enkä ymmärrä korulauseita ja mongerruksia… mutta jos todella tarkoitatte, että… niin tietäkää, että olette harhateillä, herra, ja erehdytte kokonaan minun periaatteistani! Minä tiedän, kuka minun poikani on ja kuka mamsseli Buddenbrook on, ja minulla on liian paljon kunnioitusta ja olen myös liian ylpeä voidakseni hautoa senkaltaisia isällisiä suunnitelmia! Mutta puhukaapa nyt, vastatkaapa nyt te! Mitä tämä oikein merkitsee? Mitä? Mitä minun on täytynyt kuulla, mitä?…»
Rouva Schwarzkopf ja hänen poikansa seisoivat ovella, edellinen mitään aavistamatta suorien esiliinaansa, Morton paatuneen syntisen ilme kasvoilla. Herra Grünlich ei heidän astuessaan sisään suinkaan noussut paikaltaan; hän jäi jäykkään, tyyneen asentoonsa sohvan laidalle, ulsteri tiukasti kiinni napitettuna.
»Sinä olet siis käyttäytynyt kuin tuhma nulikka?» ahdisti luotsipäällikkö Mortenia.
Nuori mies seisoi peukalo nuttunsa nappien välissä; hän oli synkän näköinen ja oli pullistunut poskensakin uhmasta.
»Niin, isä», sanoi hän. »Neiti Buddenbrook ja minä…»
»Jaahah, no silloin saat kuulla, että olet aika tomppeli, suuri veijari ja pöllö! Huomispäivänä lähdet Göttingeniin, kuuletko? Huomispäivänä! Ja se kaikki on lasten höpötystä, ei kerrassaan mitään muuta kuin lasten höpötystä, ja siihen piste!»
»Diederich, hyvä Jumala!» sanoi rouva Schwarzkopf pannen kätensä ristiin. »Ei sitä voi sanoa noin vaan ilman muuta! Kuka tietää…» Hän vaikeni ja saattoi nähdä, miten hänen silmissään sortui kaunis haave.
»Haluaako herra puhua neidin kanssa?» sanoi luotsipäällikkö karkealla äänellä kääntyen herra Grünlichin puoleen…
»Hän on huoneessaan! Hän nukkuu!» selitti rouva Schwarzkopf säälivästi ja liikutettuna.
»Valitan», sanoi herra Grünlich huoahtaen helpotuksesta ja nousi. »Muutoin saan toistaa, että aikani on täpärällä ja että vaununi odottavat ulkona. Pyydän saada lausua teille, herra luotsipäällikkö», jatkoi hän yhteen menoon, tehden hatullaan kaaren herra Schwarzkopfin edessä »täyden tyytyväisyyteni ja tunnustukseni miehekkään ja kunnioitettavan käytöksenne johdosta. Sulkeudun suosioonne. Minulla on kunnia poistua. Adieu.»
Diederich Schwarzkopf ei ojentanut hänelle kättään, hän nytkähytti vain vähän raskasta yläruumistaan kuin olisi tahtonut sanoa: Kas niin!
Herra Grünlich astui täsmällisin askelin Mortenin ja hänen äitinsä välistä ovesta ulos.